Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Muu pelikeskustelu / Vs: Steins;Gate
« Uusin viesti kirjoittanut Tube tänään kello 00:41 »
(click to show/hide)

Sain vissiin true end flagin pystyyn ja muutama ending on jo luettuna. Koetan päästä kaikkiin bad endeihin ennen kuin saavutan oikean lopun. Yksi on jo tehty, toinen työn alla.
(click to show/hide)

Tuli myös ostettua tuo Steins;Gate Elite, kun oli aika kovassa alennuksessa. Paketti, jossa tuo oli, oli -63 % ja sitten vielä paketti tarjoaa koko sisällöstään -10 %, mutta tietysti alentaa kaksi alkuperäistä VN:ää, koska ne jo omistin.
2
Yleinen keskustelu / Vs: Televisio ja elokuvat
« Uusin viesti kirjoittanut Tapza eilen kello 21:46 »
En kyllä itse muista kehuneeni Hammerin Frankensteinia. Näkemistäni tarinan tulkinnoista taidan pitää siitä vähiten. Peter Cushingista saatoin sanella kauniita sanoja, mutta oikeastaan pidän hänestä kaikessa. Ehkä minulla on tiettyjä ennakko-odotuksia Frankensteinin nimeä kantavaa elokuvaa kohtaan, mutta itse en pitänyt siitä, että hirviö oli muutettu hahmosta MacGuffiniksi (kuten itse asian koin) tai hulluuden symboliksi (joka on varmaan osuvampi tulkinta). Ihan hyvin tehty elokuva se kuitenkin varmaan oli. Vaikea sanoa, koska en osaa arvioida elokuvia, enkä tiedä mitään niiden tekemisestä.

Minä katsoin tänään The Last Man on Earthin ja vuoden 2018 Suspirian. Kummastakaan en jaksa kirjoittaa mitään, enkä niistä varmaan mitään järkevää osaisi kertoakaan.

Aiemmin katsoin myös Attack of the Killer Tomatoesin.

Huomenna en aio katsoa mitään.
3
Yleinen keskustelu / Vs: Televisio ja elokuvat
« Uusin viesti kirjoittanut Turjake eilen kello 18:09 »
Kauhukuu jatkuu...

The Void (2016)
Huppupäiden kultti herättää toisen ulottuvuuden möröt henkiin.

The Void on kunnianosoitus kasarikauhun klassikoille, kuten The Thingille ja muille mörkörainoille. Efektit on tehty perinteiseen tyyliin ilman tietokoneita ja meno on ainakin teoriassa jokseenkin lovecraftmainen. Tarina on paperinohut ja hahmot kliseetynnyreitä. Koska elokuva sijoittuu suljetulle alueelle, täytyy mukana olla ainakin yksi vanhus, yksi poliisi, yksi raskaana oleva nainen, yksi sekopää joka tietää enemmän kuin muut, yksi outolintu ja yksi vähemmistön edustaja. Koska tietysti.

Selviä vaikutteita löytyy vaikka mistä, mikä johtaa siihen, ettei The Void tee oikeastaan mitään omaa. Pointsit annan elokuvalle siitä, että mörködesign oli oikeasti ihan siisti, ja on hienoa, että perinteiset erikoistehosteet voivat vielä hyvin ainakin näin pienemmän budjetin elokuvissa. Visuaalisesti The Void on lopun green screeniä lukuun ottamatta oikein näyttävä, ottaen huomioon sen, että elokuva on crowdfundattu projekti.

Tietynasteista visiota tästä kyllä löytyy, ja kasarimeno on aina plussaa. Tympeän tarinan ja heikkojen hahmojen johdosta elokuva kallistuu miinuksen puolelle, mutta aion kyllä pitää silmällä tekijäporukan seuraavia projekteja.


Opera (1987)
Sairas perverssi riivaa oopperalaulajaa.

Opera on Dario Argenton elokuva, eli se on välillä ratkaisuineen kummallinen, tarinallisesti vähän kökkö, mutta lopulta mieleenpainuva ja visuaalisesti aivan hiton tyylikäs. Kamera pyörii, hyörii ja heiluu samalla kun veri lentää ja hevirokki pauhaa. Argento osaa tehdä vaikka tuolista tai katukiveyksestä kauniin. Hahmojen nimiä en muista, mutta luonteenpiirteet ja ulkonäön sitäkin paremmin. Väkivalta on pöyristyttävää ja se jää mieleen kummittelemaan. Ihan pahaa tekee.

Tarinan lähtökohtia ei ole omaperäisyydellä pilattu (murhaajan henkilöllisyys on ilmiselvä ennen kuin verta on lentänyt pisaraakaan), mutta tavanomaisen slasher-menon ympärille on onnistuttu keksimään välillä jopa oivaltavia kohtauksia ja tilanteita, jotka pitävät menon virkistävänä ja katsojan kiinnostuneena loppuun saakka. Katsoisin vaikka heti uudelleen.


Freaks (1932)
Sekalaisista kummajaisista koostuvan sirkusporukan elämän koettelemuksia.

Valtaosa elokuvasta seurataan sirkusporukan touhuilua, ja aikaa käytetään paljon hahmojen ja juonenkäänteiden pohjustamiseen. Tätä on oikeastaan aika ilo seurata. Suurempia trikkejä ei elokuvassa ole käytetty, vaan näyttelijät ovat ymmärtääkseni ihan oikeita ”friikkejä”, eli mukana on aitoja sekasikiöitä, epämuodostumia, parrakkaita naisia, kääpiöitä, ym. ym. Elokuvassa on kohtaus, jossa raajaton mies sytyttää tupakan. Se oli villiä.

Pohdin pitkään, onko Freaks oikeasti kauhuelokuva, koska se ei sellaiseksi muutu kuin vasta loppumetreillä. Sitten kun skeida osuu tuulettimeen, niin se osuu kovaa. Elokuvan loppu on vuoden ’32 teokseksi melkoinen. Tosin, kuulemma tästä on leikattu useampi minuutti pois, ja nämä pätkät on sitten onnistuttu hävittämään lopullisesti. Ainakin internetin juorujen perusteella nämä kadonneet kohtaukset olisivat tuoneet tähän vielä ekstrapotkua ja pöyristyttävyyttä. Terveiseni tuottajille: vitun idiootit! 

Freaks tuo mieleen klassiset sadut, joita luettuaan hölmöt lapset oppivat käyttäytymään pelottelun voimalla. Tematiikka on niin yksinkertaista, että kaltaiseni savipääkin sen ainakin luulee ymmärtävänsä. Kun pituuttakin on vain reilu tunti, niin tätä on erittäin helppo suositella.


Mary Shelley’s Frankenstein
Tapzan tarinoiden innoittamana päätin itsekin katsoa tämän Frankenstein-tulkinnan. Vertailukohdat itselleni ovat lähinnä Karloffin tähdittämä Frankenstein ja loistava Young Frankenstein, sekä Francis Ford Coppolan monsteri cinematic universen ensimmäinen teos, eli Bram Stoker’s Dracula. Alkuperäismateriaalista minulla ei ole mitään käsitystä, ja mikäli tämä on oikeasti sitä lähimpänä oleva tulkinta, niin ok.

Coppolan Draculasta haluan sanoa sen verran, että siitä on liian pitkä aika kuin olen sen viimeksi nähnyt. Muistan pitäneeni sen perversseille soveltuvasta yleisvibasta, ja muistan olleeni legit kauhuissani muutamassa kohdassa. Tästä tosin on kauan aikaa, ja myöhemmin videopelit ja porno ovat turruttaneet mieleni niin pahasti, että elokuva herättäisi kohdallani nykyisin ehkä enemmän hymyilyä kuin kauhua. Vaikka Coppolan Dracula onkin osaltaan ongelmallinen, on se tähän Frankensteiniin verrattuna mesteriteos.

Ohjaaja Kenneth Branagh ja elokuvan leikkaaja pitäisi molemmat heivata uuniin. Kuten Tapza sanoi, elokuvan suurimpia ongelmia on se, ettei se osaa hengittää yhtään. Etenkin alkupäässä elokuvalla on aivan hirveä kiire edetä, mikä johtaa siihen, ettei hahmoja oikein ymmärrä. Mielestäni erityisesti Victor Frankensteinin hahmoa olisi pitänyt avata merkittävästi enemmän, koska tavallaan hänen motivaationsa ja maailmankatsomuksensa tuntuu tulevan tyhjästä. Ilmeisesti kaikki pohjautuu hänen äitinsä kuolemaan (tai niin ainakin luulen), ja se on ihan fine ajatuksena, mutta toteutuksen puolesta asiat hoidetaan olankohautuksella. Frankenstein rakastuu siskoonsa ja panee sitä – PÖYRISTYTTÄVÄÄ - mutta mitä sitten.

Periaatteessa elokuvassa on aika paljon hyviä elementtejä, kunhan niihin ei liity Kenneth Branagh. Näyttelijät ovat Branaghia lukuun ottamatta oikein hyviä. Maskeeraukseen ja lavasteisiin on selvästi nähty paljon vaivaa, ja käsikirjoituksessakin on jotain hauskoja juttuja. Ohjaus ja leikkaus pilaa kaiken.

En ymmärrä, mitä elokuva haluaa olla. Homma perustuu ilmeisesti kauhukirjallisuuteen, mutta sen kuvauksesta ja estetiikasta tulee mieleen enemmänkin joku 90-luvun alun seikkailupätkä? Elokuva vaatisi ja ansaitsisi paljon ronskimman visionäärin, jolla on oikeasti jotain sanottavaa ja näkemystä. (Kuten vaikka joku hmm, emt, Francis Ford Coppola…?!?!) Toteutus on yleisellä tasolla tyylitajuton ja kiusallinen. Mietin monesti, että mitä vittua minä oikein tässä olen katsovinani. Frankensteinin mörkö repii brutaalisti naiselta sydämen rinnasta ja sitten pomppaa hidastettuna ulos ikkunan läpi kuin joku vitun Batman.

Lopputulos on se, että tämä Frankenstein-tulkinta jää unholaan, minne muuan Kenneth Branaghkin voitaisiin sijoittaa. Jonnekin tähän on piilotettu hyvä elokuva, mutta ei ... Young Frankenstein pysyy edelleen kiistattomana suosikkinani Frankensteinin adaptaatioista.


The Curse of Frankenstein (1957)
Pyyhkiäkseni edellisen Frankenstein-elokuvan paskan maun suustani, korkkasin kaljan ja katsoin vaihteeksi laadukkaan tulkinnan tästä vuosikymmeniä vanhasta tarinasta. Muistelin Tapzan kehaisseen tätä viime vuonna, ja kun satuin itse pitämään tekijäporukan Draculasta, niin tämän katsomiseen oli helppo ryhtyä.

Pidin tästä tosi paljon. Tohtori Frankenstein on pelottavampi kuin hänen luomansa mörkö. Legendaarinen Peter Cushing taltioi erinomaisesti hahmon pakkomielteisyyden ja matkan hulluuteen. Möröstä ei edes yritetä (?) tehdä sympaattista hahmoa, vaan otus toimii lähinnä Frankensteinin hulluuden manifestoitumana. Se on mielestäni elokuvan parhaita ratkaisuja, vaikkakin ilmeisesti poikkeaa alkuperäismateriaalista. Ainakin elokuva tietää about mitä se tekee, mihin sen kannattaa keskittyä, ja missä sen vahvuudet ovat.

Olivatkohan nämä Hammerin leffat aikoinaan jotenkin megapöyristyttäviä? Sekä Draculassa että tässä on muutama tosi pahan näkönen kohtaus vielä nykypäivän turtunein silmin.

Kovaa shittiä. Lisää tällaista!


Event Horizon (1997)
Vuonna 2047 pelastusretkikunta saa hätäsignaalin kadonneeksi luullulta tähtilaivalta.

Event Horizon on äänekäs ja ärsyttävä scifiä ja kauhua sekoitteleva elokuva, jollaiseksi se on itse asiassa aika mainio. Rakastin elokuvan lavasteita, designia ja yleistä ilmapiiriä. Mukana on myös muutama oikein kekseliäästi aseteltu otos, joten olisi melkein rikos väittää tämän olevan tusinakauhua.

On ilo katsella Laurence Fishburnen ja Sam Neillin yhteisiä kohtauksia. Näiden kahden dynamiikkaa luo oikein ytimekästä jännitettä jo muutenkin ahdistavaan tilanteeseen. Muut hahmot ovat lähinnä statisteja. Elokuvassa noin yleisesti jauhetaan liikaa paskaa, mikä rikkoo klaustrofobisen ja aution tapahtumapaikan tunnelmaa.

Elokuvan alkupuolisko on mielestäni erittäin onnistunut ja mielenkiintoinen. Asetelma on kiehtova ja tarpeeksi erilainen erottuakseen joukosta, vaikka kyllähän tämä on aivan hitokseen velkaa esimerkiksi Alienille. Kauhuelokuville uskollisesti myös Event Horizon sortuu loppupuolella tarpeettomaan hölmöilyyn, jota korostetaan kiusaantunutta hymyilyä aiheuttavilla äänisampleilla. 

4
Yleinen keskustelu / Vs: Televisio ja elokuvat
« Uusin viesti kirjoittanut Turjake 20.10.19 - klo:15:20 »
Minusta paras kauhuelokuva on Evil Dead 2, mutta se tuskin uppoaa tuohon "oikeasti pelottavan" alle, kun kyseessä on puoliksi komedia. Klassikoista varmaan Hohto on edelleen se kaikista pelottavin. Jos saa suositella jotain groteskeja scifimörköhommia, niin The Thingin ja The Flyn kasariversiot on aivan vitun kovia, sekä tietysti Alien. Slashereistä alkuperäiset Halloween, Black Christmas ja A Nightmare on Elm Street ovat parhaita. Zombihommista Romeron ensimmäinen trilogia on lyömätön.

Modernimmista lähtisin ensimmäisenä suosittelemaan The VVitchiä, Hereditarya ja Suspirian remakea. Myös Get Out on erittäin hyvä, mutta siinä on ehkä mukana enemmän komediaa kuin mitä olet hakemassa.
5
Yleinen keskustelu / Vs: Televisio ja elokuvat
« Uusin viesti kirjoittanut Tube 20.10.19 - klo:03:15 »
Mikä on teidän mielestä paras kauhuelokuva? Erityisesti hakisin jotain sellaista, joka on aivan oikeasti pelottava ilman, että se turvautuu jump scareihin tai siihen, että epämiellyttävät fiilikset haetaan sitä kautta, että hei, nyt joku hahmo syö paskaa -tasoisella normeista poikkeavuudella.

Siitä on pitkä aika, kun olen kyseisen elokuvan nähnyt, ja saattaa olla, että nykyisin en pitäisi elokuvasta kovin paljoa ja näkisin siinä paljon haittapuolia, mutta jostain syystä muistan parhaimpana näkemänäni kauhuelokuvana The Skeleton Keyn. Siinä kyllä saattoi olla joitain jump scareja. ja varmaan muitakin paskoja juttuja. Se oli vaan jotenkin mukavasti ahdistava ja pelottava ihan jo juoneltaan ilman niitä äkillisiä ruudulle pomppaavia mörköjäkin.
6
Yleinen keskustelu / Vs: Miitit
« Uusin viesti kirjoittanut Tapza 19.10.19 - klo:22:57 »
Kiinnostaa, kuten miitit aina.
7
Tietokoneet / Vs: Paradoxin pelit
« Uusin viesti kirjoittanut Detonat 19.10.19 - klo:12:19 »
CK2 taas ilmainen steamissa. Mutta arvatkaas mitä...


8
Yleinen keskustelu / Vs: Televisio ja elokuvat
« Uusin viesti kirjoittanut Tapza 18.10.19 - klo:03:14 »
Noh, jo riittävät uudet elokuvat, sanoin ja perehdyin menneiden vuosikymmenten antiin. Nyt Paavo kuulolle, sillä tässä viestissä puhutaan sekä Martin Scorsesesta että Robert De Nirosta.

Peeping Tom (1960)

Psykon kanssa ensimmäisen slasher-elokuvan tittelistä kisaava brittijännäri, jossa sosiaalisilta taidoiltaan puutteellinen nuorukainen tappaa naisia ja ikuistaa filmille näiden kuolinhetket. Ilmestymisvuonnaan kertakaikkisen pöyristyttäväksi roskaksi julistettu elokuva tuhosi ohjaaja Michael Powellin uran, mutta sittemmin pätkä on nostettu klassikon asemaan. Kyseessä on yksi Martin Scorsesen suosikeista, ja juuri hänen myötävaikutuksellaan elokuva saatiin aikoinaan uudelleen jakeluun.

Slasheriksi leffa on vähän liian sisältörikas. Aivan kuin Psykossa, päähenkilö ei ole ilkeä murhaaja, vaan traaginen hahmo, jonka poikkeuksellisen lapsuuden aiheuttamat mielenterveydelliset ongelmat ajavat hirvittäviin tekoihin. Ja kertoopa tarina vielä jostain muustakin kuin hahmoistaan, nimittäin katsomisesta ja katsotuksi tulemisesta. Tämän tematiikan kautta leffa pystyy myös tarkastelemaan sitä mitä se itsekin edustaa, eli elokuvaa. Pätkä lieneekin monen elokuvantekijän suosikkeja juuri tämän aspektin takia.

Nykypäivän katsojalle elokuva on odotetusti aika kesy, ja vaikka ymmärränkin, että tirkistelyn ja tappamisen yhdistäminen on aikoinaan järkyttänyt monia katsojia, on vähän hankala ymmärtää kaikkea sitä vihaa ja kuvotusta, jota leffa aikanaan herätti. Elokuva ei ole missään nimessä itsetarkoituksellisen vastenmielinen, mutta ehkä se antoi yleisölle liikaa sellaisia asioita, joita he eivät halunneet nähdä, ajatella tai tunnistaa itsessään. Peeping Tom ei nimittäin oikeastaan kerro tappamisesta, vaan ennemminkin ihmisten halusta tarkkailla muita ihmisiä. Sen voisikin näyttää tuplafeaturena erään toisenkin Hitchcock-klassikon kanssa.

Invaders from Mars (1953)

Pöhkö sci-fi-elokuva, jossa avaruusoliot ovat vihreisiin pyjamiin pukeutuneita ihmisiä, paitsi örkkien johtaja, joka on pelkkä vihreä ihmisen pää. No, tämän pää-henkilön sijasta tarinan päähenkilö on tähtitieteestä kiinnostunut poika, joka näkee avaruusaluksen laskeutuvan talonsa taakse. Pian marsilaiset jo aivopesevät ihmisiä ja yrittävät tuhota lajimme viimeisimmät teknologiset saavutukset. Tarina on juuri niin hölmö kuin nimi antaa olettaa. Pahiksilla tosin on yllättävän perusteltu motiivi, mutta arvoitukseksi jää, mikseivät nämä ilmeisen älykkäät olennot valitse neuvottelevaa lähestymistapaa väkivaltaisen sijaan.

Elokuvalla on tiettyä charmia, kuten aika monilla vanhoilla ja pöhköillä sci-fi-pätkillä on. Kliimaksi on ilahduttavan hoopoa kohellusta, mutta se jatkui niin pitkään, että ehdin hieman tylsistyä. Lopetus on muuhun elokuvaan nähden todella omituinen, mutta en voi kertoa enempää spoilaamatta, enkä halua käyttää spoiler-tageja, ja oikeastaan päätäni alkaa jo särkeä, joten lopetan kirjoittamisen nyt.

Mary Shelley's Frankenstein (1994)

90-luvulla joku, ehkä Francis Ford Coppola (siis Kummisetien ohjaaja, tämä unohtui mainita alussa, sori, Paavo), keksi, että kahdesta tosi hyvästä kauhugenren klassikkokirjasta voisi yrittää tehdä taas uudet elokuvasovitukset, mutta sellaisella twistillä, että lopputulokset muistuttaisivat edes vähän lähdemateriaaliaan. Tuloksena oli Bram Stokerin Dracula ja Mary Shelleyn Frankenstein. Noh, ihan putkeen ei mennyt, sillä näihinkin oli ilmeisesti pakko keksiä jotain omaa turhaa paskaa. Frankenstein on kuitenkin omien muistikuvieni mukaan näistä kahdesta uskollisempi. Siitä tosin on hyvin pitkä aika, kun olen kirjat lukenut, eli oikeastaan kannattaisi varmaan jättää seuraava teksti kirjoittamatta.

Nuori ja innokas lääketieteen opiskelija Victor Frankenstein pääsee elämän luomisen jäljille, mutta kauhistuu luomustaan ja joutuu kokemaan tekojensa seuraukset. Alkuperäinen Frankenstein on todella hieno tarina, eikä tunnetuimmilla valkokangassovituksilla ole sen kanssa paljonkaan yhteistä. Vaikka pyrkimyksenä on varmasti ollut myös kauhistuttaa lukijoita, kertomuksen sävy on kaiken kaikkiaan ennemmin traaginen kuin pelottava. Frankenstein ei luo murisevaa hirviötä, joka kuljeksii tietämättömänä ympäriinsä ja tappaa ihmisiä, vaan ajattelevan olennon, jota ihmiskunta hyljeksii ja joka hautoo kostoa luojalleen, koska tämä on hylännyt hänet. Hirviö ei ymmärrä itseään eikä maailmaa, koska hänen tekijänsä ei ole opettanut hänelle mitään. Hän kyllä oppii lukemaan, puhumaan ja ajattelemaan monimutkaisiakin asioita, mutta se on laiha lohtu, kun jokainen vastaan tuleva ihminen pelkää ja vihaa häntä.

Hirviön traagisuus on toki läsnä 1930-luvun sovituksissa (jatko-osa Frankensteinin morsian taitaa itse asiassa päästä lähemmäksi kirjaa kuin alkuperäinen elokuva), mutta rajusti yksinkertaistettuna, kuten kaikki muukin. Elokuviin verrattuna kirja tuntuu jopa kompleksiselta, vaikka tarina on hyvin suoraviivainen. Joka tapauksessa, yhtä lailla traaginen hahmo on myös itse Frankenstein, joka tekee itsensä ja läheistensä elämästä yhä hirveämpää koska ei kykene kantamaan vastuuta teoistaan, eikä myöhemmin suostumaan hirviön esittämiin, varsin ymmärrettäviin vaatimuksiin. Toisaalta hirviö tekee tarpeettoman kammottavia asioita sinänsä viattomille ihmisille, joten on hankala asettua vankasti kummankaan osapuolen leiriin.

Tätä versiota katsoessani ajattelin siis enemmänkin tarinaa, kuin elokuvasovitusta sinänsä. Taidan tosin pitää tästä elokuvanakin enemmän kuin useimmat, tai ainakin enemmän kuin aikalaiskriitikot. Hirviötä näyttelevä Robert De Niro tekee elokuvan parhaan ja hienovaraisimman roolisuorituksen. Kaikki muut ovat tarkoituksellisen teatraalisia ja yliampuvia. Tämä ei minua oikeastaan haitannut, sillä tarina kääntyy ihan luontevasti elämää suuremmaksi ja puitteiltaan koreaksi draamaksi. Leffan käsikirjoittanut Frank Darabont ei ilmeisesti ollut aivan samoilla linjoilla, koska hänen kerrotaan sanoneen, että kyseessä oli paras käsikirjoitus jonka hän on koskaan kirjoittanut ja huonoin elokuva, jonka hän on koskaan nähnyt.

No, kyllä minuakin häiritsi se vimma, jolla elokuva välillä kiirehti kohtauksesta ja leikkauksesta toiseen. Etenkin alkupuolella huomasin haluavani uppoutua rauhassa tarinaan, tutustua hahmoihin ja nauttia tunnelmasta, mutta elokuva ei antanut mihinkään näihin mahdollisuutta. Myös kohtausten sisällä meno on välillä kummallisen hätäistä: kohtauksessa, jossa Frankenstein koskee ensimmäistä kertaa luomaansa olentoa, leikataan jatkuvasti eri kuvakulmien välillä ilman mitään järkevää syytä.

Suosikkikohtauksessani kaksi hahmoa istuu luolassa ja juttelee. Kenellekään ei ole kiire mihinkään, vähiten itse elokuvalla. Tällaisia hetkiä olisin halunnut nähdä enemmän.

Suurin ero alkuperäisteokseen ilmenee vasta loppupuolella. Sinne on nimittäin isketty käänne, jota ei ollut kirjassa laisinkaan, mutta joka tavallaan toimii. Se ei ole ristiriidassa päähahmon luonteen tai motiivien kanssa, mutta toisaalta se ei tuo tarinaan mitään lisää, ainakaan mitään järin merkityksellistä. En siis ole varma, mitä mieltä olen lisäyksestä.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan suositeltava pätkä, jos haluaa nähdä kirjaa mukailevan Frankenstein-elokuvan. Minussa leffa herätti halun nähdä suurella budjetilla tehdyn sovituksen, jossa asiat käytäisiin läpi hieman kiireettömämmin. Ottaisin mielelläni vastaan esimerkiksi Netflixissä tai jossain muussa suoratoistopalvelussa esitettävän minisarjan. Draculasta voisi tehdä samanlaisen. Siitä puheen ollen...

Count Dracula (1977) ja Bram Stoker's Dracula (1992)

Näitä on väitetty alkuperäisteokselle uskollisimmiksi sovituksiksi. No, kuten jo aiemmin mainitsin, Francis Ford Coppolan (tai jonkun muun) ajatukset eivät aivan realisoituneet, sillä vuonna 1992 ilmestyneessä Bram Stoker's Draculassa on niin paljon omaa paskaa, että kirjailijan nimen liittäminen elokuvaan tuntuu vähän mauttomalta. Elokuva antaa Draculalle taustatarinan ja yhdistää hänet suoraan Valakian ruhtinaana toimineeseen Vlad Seivästäjään eli Vlad III Draculaan, siis oikeaan historialliseen henkilöön. Tämä tuntuu hieman kiusalliselta, kun nykytiedon valossa näyttää siltä, ettei Stoker tiennyt Vladista juuri muuta kuin nimen, jonka hän sitten lainasi vampyyrihahmolleen.

BBC:n tuottama, vuonna 1977 julkaistu tv-versio onkin varmasti versioista uskollisempi. Se on myös aivan helvetin tylsä. Vaikea sanoa täsmällisesti, mistä tämä johtuu, mutta asiaa selittänee pitkälti se, ettei televisio-ohjelmien tuotanto 1970-luvulla ollut ihan sitä mihin myöhemmin on totuttu. Onhan tämä versio ihan hyvin näytelty ja sinänsä asiallisesti tehty, mutta siinä ei ole mitään visuaalisesti tai elokuvateknisesti mielenkiintoista. Kohtauksista puuttuu energia, asioita vain tapahtuu, eikä mikään tunnu miltään. Erikoistehosteet ovat kammottavan huonoja, ja mukana on kiusallisia videoefektejä, joiden tarkoitusta voisin yrittää arvailla, mutta en nyt jaksa koska elämä on paskaa. Haluaisin myös lukea kirjan uudestaan varmistaakseni, olivatko hahmot lähdetekstissäkin näin kuivia. Renfield ja Van Helsing ovat tästä joukosta ainoita, joita jaksaa katsoa.

Coppolan Dracula sentään näyttää hienolta ja viihdyttää, vaikka sävy on välillä kiusallisen eroottinen ja lisäykset tarinaan vievät kokonaisuutta kauemmas kauhusta ja lähemmäs siirappista rakkaustarinaa. Hahmot jäävät tässäkin sovituksessa aika yhdentekeviksi. Anthony Hopkinsin esittämä Van Helsing on joukon viihdyttävin, mutta välillä hän laukoo vitsejä, jotka eivät tunnu sopivan elokuvaan ollenkaan. 90-luvun Frankensteinia määrittänyt yliampuvuus on vahvasti läsnä tässäkin. Joissain kohtauksissa se häiritsee enemmän kuin toisissa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis ihan katsomisen arvoinen pätkä, vaikka hukattu potentiaali hiukan haiseekin. Rehellisyyden nimissä yksikään näkemäni Dracula-leffa ei ole tehnyt minuun suunnattoman suurta vaikutusta, vaikka monen parissa olenkin viihtynyt.

Suosittelen katsomaan aiheeseen liittyvän Cinemassacre-videon, jossa vertaillaan kirjaa eli elokuvaversioiden kanssa. Se on viihdyttävä ja valaiseva. Vaikkakin
(click to show/hide)

Nyt sitten jaksoinkin käyttää spoiler-tageja. Mutta enää en jaksa kirjoittaa mitään.
9
Yleinen keskustelu / Vs: Anime ja manga
« Uusin viesti kirjoittanut Tube 17.10.19 - klo:22:48 »
Mitäs kaikkea jengi on tänä vuonna katsonut?

Fairy Tail saatiin onneksi vihdoin ja viimein loppuun. Loppuratkaisut olivat juuri niin typerää höttöä kuin tältä sarjalta olisi voinutkin odottaa. En suosittele kenellekään, koska sarja oli kokonaisuudessaan kuitenkin aika huono. Homma olisi voinut vielä jotenkin toimia, jos koko sarjassa olisi ollut jaksoja ehkä kymmensosa siitä, mitä siinä lopulta oli. Kyllä tämä parempi oli kuin HxH, mutta joo, ei kannata katsoa.

Itselle on jäänyt tämän vuoden piirretyistä mukavimpina mieleen Lord El-Melloi II-sei no Jikenbo, Vinland Saga sekä Fate/stay night Heaven's Feel II. lost butterfly. Heaven's Feelin kakkososassa olivat vielä ymmärtäneet, ettei sitä vitun kameraa tarvitse pyörittää koko aikaa. Paljon on sisältöä ikävä kyllä leikattu, mutta mielestäni aikarajoituksiin nähden leffa oli aivan erinomainen. Lukekaa visual novel jne, mutta kyllä tällä alkuun pääsee.

Kaguya-sama wa Kokurasetain manga ei tempaissut mukaansa, mutta anime oli oikein kiva. Ehkä sitä mangaakin vielä joskus jaksaisi. Boogiepop wa Warawanai ansaitsee suosituksen Durarasta tykänneille, vaikka ei ihan samaa kamaa ollutkaan. Jotenkin vaan tuli kuitenkin paljon samankaltaisista elementeistä siinä nautittua, vaikka Durararassa onkin noin tuhat kertaa paremmat hahmot. One Punch Man 2 animaatio oli tosi kehnoa ensimmäiseen kauteen verrattuna, mutta ei kuitenkaan katsomiskelvotonta kuraa. Tarinallisesti toka kausi on kuitenkin parempi, joten pakko olla tyytyväinen. Kilpisankari jätti vähän kylmäksi, koska alun lupaavat tusina-isekaista eroavat elementit purettiin sitten jo vähän liian nopeasti ja sarjasta tulikin aivan tavallinen voimafantasiapaske ilman mitään siistiä voimafantasiaa, kuten vaikka Overlordissa, mutta kaipa tätä mangaa on silti pakko lukea.

Tältä kaudelta vielä vähän arvailen, että mitä pitäisi katsoa. No Guns Life oli ekan jakson perusteella tosi muikea ja Honzuki no Gekokujou lupaa mangan perusteella tosi hyvää. Manga tuntuu jotenkin tällä kertaa selkeästi paremmalta, mutta kyllä tämä animekin on ihan kiva. Jotenkin koko ajan sellainen feel good -meininki, mutta mukana on kuitenkin koko ajan kerrankin fiksua isekai-tropen käyttämistä ja tusina-isekaista poikkeavia ongelmanasetteluja. Älkää pelästykö sitä, että tämä on isekai, koska tämä voisi ihan oikeasti olla monelle ensimmäinen isekai, josta tykkää. Onko jotain suosituksia tältä kaudelta?

Katsottiin kaverin kanssa kolme jaksoa Katanagataria. Tämähän on ihan hyvä sarja.

Tomo-chan saatiin loppuun, ja olihan se ihan suloinen lopetus. Jos joltain jäi lukematta, kannattaa lukea.

(Paljon jäi varmaan kirjoittamatta, kun en kerran ole sitten talven tänne kirjoitellut. Sami, tuu Discordiin juttelee animesta.)
10
Muu pelikeskustelu / Vs: Angry Video Game Nerd
« Uusin viesti kirjoittanut Tapza 17.10.19 - klo:18:54 »
Elokuvateknisesti vaikuttava video, vaikka varsinainen arvostelu ei nörtin parhaimpiin kuulukaan.
Sivuja: [1] 2 3 ... 10