Rekisteröidy,


niin voit osallistua keskusteluihin
niin foorumilla kuin IRC-kanavallakin.
Rekisteröidy nyt!

Kirjaudu!



Pysy aina kirjautuneena sisälle

Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10
 21 
 : 14.10.18 - klo:09:00 
Aloittaja jerskale - Uusin viesti kirjoittanut Riby
Käytiin Ossen kanssa Naughty Burgerissa ja oli kyllä valtaisa pettymys. En voi ymmärtää, miksi tästä on möyhkätty niin paljon ja miten Herlevi on nostettu jollekin kansallisen hampurilaisjeesuksen pallille näillä näytöillä. Eihän se hamppari nyt tosiaan pahaa ollut ja mieluummin sitä syö kuin selkäänsä ottaa, mutta aika keskinkertainen kokemus se oli. Hampurilaisen leipä ei ollut yhtä hyvä kuin muualla ja itse purilainen maistui lähinnä pihviltä, vaikka vaivalla valitsin yhden ravintolan harvoista hampurilaisista, joissa on edes salaattia välissä. Eipä tästä oikein ole muuta sanottavaa, kun ei hampparissakaan ollut muuta makua kuin pihvi ja hassu sämpylä. Haluaisin sanoa, että paras euron juusto mitä olen syönyt, mutta ei sekään oikein pidä paikkaansa. Helsingissä on paljon parempia (ja halvempia) paikkoja, kuten Itiksen mainio Lucky Bastard.

3/5 maun puolesta, tarjontaan ja hintaan suhteutettuna 2/5.

 22 
 : 14.10.18 - klo:03:07 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Turjake
Kauhukuu #9: Bone Tomahawk
Goren säästeleminen on fiksu ratkaisu: jos sitä olisi ripoteltu pitkin elokuvaa, eräs loppupuolen kohtaus tuskin olisi niin tehokas kuin se nyt on.

Tämä on hyvä havainto. Vaikka viittaat aika ympäripyöreästi "erääseen kohtaukseen", tiedän tasan tarkkaan mistä kohtauksesta puhut.

Kauhukuu #14: Scream

Minusta Scream on tosi hyvä. Tai ainakin oli silloin kun katsoin sen useampi vuosi sitten. Pidän tosi paljon siitä, jos elokuvat ovat jotenkin itsetietoisia ja niissä on metatason juttuja. Vaikkei niillä välttämättä tehtäisikään mitään kummallisempaa. Samaan ideaanhan nojaa myös New Nightmare samalta ohjaajalta, joka on mielestäni vielä paljon enemmän Screamiä onnistuneempi, ja aiemmin tehty, mutta joka jostain kummasta syystä on jäänyt Screamin statuksen varjoon.

Sitten itse asiaan. Kauhukuu jatkuu...

It Comes at Night
Tappavaa virusta pelkäävä perhe vetäytyy metsän suojaan eristyksiin, kunnes odottamaton vieras saapuu heidän kotiovelleen. Sarjassamme elokuvia, joita en ihan tainnut ymmärtää. Leffa on samalta studiolta kuin vuosikymmenen parhaat kauhuelokuvat The VVitch ja Hereditary, joten odotukset olivat semisti korkealla. It Comes at Night on näiden edellämainittujen tapaan todella nätisti kuvattu ja yksinkertaisten ainesten päälle rakennettu lähes jumpscare-vapaa kuumottelu, jossa homman nimi on pitkä piinaus. Harmi kyllä, että tästä puuttui mielestäni kaikenlainen payoff. Tuntuu siltä, että leffa vain asetti juonilankoja ympäriinsä, muttei oikein tehnyt niillä mitään. Tarina on lopulta aika perinteinen kauhupläjäys siinä mielessä, että ulkopuolinen uhka ajaa ihmiset tiukkaan tilanteeseen, jossa he kuitenkin aiheuttavat lopullisen tuhonsa itse. Loppuratkaisu on tyly, joskin kaikkine avoimine lankoineen epätyydyttävä. 5/10


The Invitation
Mies saa ex-vaimoltaan kutsun kaveriporukan kiusallisiin jälleennäkemisbileisiin. The Invitation oli Netflixin kauhulistalla, ja premissi oli jotakuinkin mielenkiintoinen, joten ei muutaku tulille. Leffa on tosi yksinkertaisesti rakennettu, hidas ja hahmokeskeinen yhden tapahtumapaikan elokuva, ”kauhu-Die Hard exän luona”, jossa hahmojen taustat ja luonteenpiirteet avautuvat katsojalle luonnollisesti pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Elokuva on tunnelmaltaan aika kiusallinen, erityisesti alussa, mutta täysin tarkoituksella. The Invitation ei tee ihan hirveästi mitään erikoista tai uutta, mutta se on lopulta jännä mysteeripaketti, jonka vihoviimeiset sekunnit olivat kuin kirsikka kakun päällä – leuka loksahti apposen auki. 7/10


The Wicker Man
Ylikonstaapelisetä kutsutaan muusta yhteiskunnasta eristäytyneelle saarelle etsimään kadonnutta tyttöä. Tapza kirjoitti tästä hienon tekstin aiemmin, lukekaa se. Tämä oli todella outo elokuva. Luulin katsovani edes jotakuinkin jännittävää kauhuelokuvaa, mutta sen sijaan sainkin jotakuinkin jännittävän kauhuelokuvan eroottista symboliikkaa tihkuvilla musikaalikohtauksilla. Mitä vittua.

Päähenkilö on kovauskoinen kristitty, bullshittiä sietämätön lain mies, joka luo oivan konstraktin saaren pakanallisiin. Christopher Lee tekee taas saaren johtajana upean karismaattisen roolin. Yllättäen musikaalinumerot ja folkahtava soundtrack tuovat vain lisää perverssiin ja kummalliseen tunnelmaan.

Tapzan tavoin en ehkä ihan ole varma siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Kai tässä on kyse uskonnosta ja uskosta, siitä miten pitkälle toimiaan voi viedä uskonnon kautta perustelemalla. Tai ylipäätänsä sitä, onko uskonnolla mitään merkitystä. Onko kaikki vain huijausta!? Elokuva ei sinänsä tunnu ottavan kantaa siihen, onko kristitty ylikonstaapeli, pakanallinen kyläheimo vai ylipäätänsä kukaan oikeassa, loppuratkaisu jätetään tavallaan auki. Aikahyppyä tulevaisuuteen ei ole, katsoja jätetään pohdiskelemaan näkemäänsä ja saaren tulevaisuutta. The Wicker Man on poikkeuksellinen elokuva monellakin tapaa. Ymmärrän myös, miksi siitä on tehty uusi versio. Tämä sai kuitenkin ajattelemaan ja pohdiskelemaan (vaikken tampiona pääse mihinkään fiksuun lopputulokseen), joten jo sellaisenaan tämä on jotain todella spessua ja ehdottomasti vaivan väärtiä viihdettä. 8/10


Horror of Dracula
Dracula kylvää kauhua, ja vain yksi mies – tohtori Van Helsing – voi pysäyttää hänet. Tämä Christopher Leen ja Peter Cushingin ensimmäinen Dracula-elokuva oli oikein mainio. Verrattuna vuoden ’31 Draculaan tässä oli oikeastaan kaikki tehty paremmin, lisäksi tahatonta komiikkaa ei ollut juuri ollenkaan ja väkivallan määrää oli myös lisätty, joten hip hip hurraa! Lavasteet ovat upeat, Peter Cushing on loistava, ja tässä on kunnon intensiivinen loppu, jota katsoessa olin ihan yllättynyt siitä, miten tällaiset setit on a) osattu b) uskallettu päästää herkkien katsojien silmille herran vuonna 1958. Christopher Leen vuoksi tätä tuskin kannattaa katsoa. Imdb:n mukaan hänellä on ruutuaikaa minuuteissa yhtä paljon kuin minä annan tälle pisteitä. 7/10


Antichrist
Mies ja nainen menettävät lapsensa nolossa onnettomuudessa ja vetäytyvät metsän siimekseen käsittelemään suruaan. Todellinen pahan olon ja pahan mielen elokuva. Ensin murskataan ihmismieli, sitten fysiikka. Pääosassa Willem Dafoen perse. Elokuva, jota joku enemmän asiaan perehtynyt voisi pitää tekotaiteellisena. Pidin tästä aluksi: elokuvan prologi oli mielestäni todella hieno, kaikessa traagisuudessaan jopa kaunis. Itse varsinaisen leffan päästyä käyntiin ruudulle tungettiin mitä ihmeellisempiä ja kuvottavampia näkyjä, joita olen kuunaan nähnyt. Luokittelen tämän harvinaiseen megapöyristyttävien elokuvien eliittiklubiin.

Luultavasti elokuvalla on paljonkin sanomaa, mutta en kaiken rehellisyyden nimessä pysty keskittymään peurojen, kettujen, tammenterhojen ja tähtimuodostelmien symboliikkaan, kun olen niin pöyristynyt näkemästäni. Se on kyllä arvatenkin elokuvan pointti, mutta mitä sitten. Mielestäni väkivalta elokuvissa on yleensä aika harmitonta, ja parhaimmillaan siitä voi saada hurjat kiksit. Mutta silloin kun sen tarkoitus on olla pelkästään shokeeraavaa… siinä kohtaa loppuu ymmärrys. Inb4 joku analyytikko tulee huutelemaan miten veren ejakulointi on metafora Jeesuksen kärsimykselle. 4/10, suosittelen pöyristymään Wikipedian juonireferaatin kautta.


You’re Next
En tiennyt tästä leffasta ennakkoon oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kyseessä on ilmeisesti yleisesti pidetty moderni slasheri. Muodostin julisteen ja synopsiksen perusteella tietynlaisia ennakko-odotuksia, mutta nämä odotukset kumottiin oikeastaan alle aikayksikön. Suosittelen oikeastaan muitakin välttämään ennakkomatskua You’re Nextin matkaan lähtiessä.

You’re Next on kauhuelokuva, joka osaa pitää hauskaa. Premissi ei ole kovinkaan erikoinen, ja tarinan pahisten motiivien takana kerkeää arvata jo ennen kuin pahikset keretään näkemäänkään, mutta olen aika varma, että näin on tehty tarkoituksella. Leffan noin ensimmäiset 20 minuuttia on aika perus kauhukliseitä seuraava, joskin onnistunutta hahmonkehitystä tekevä slow burner, mutta ei aikaakaan kun iso vaihe isketään silmään, ja siitä alkaa melkoisella intensiteetillä pykätty jännäri. Tarjolla on kivasti odotuksilla leikittelyä, muikea määrä yllätyksiä sekä sopiva annos huumoria, jota en todellakaan osannut odottaa. Tarinan sankari on fantastinen, kykenevä ja määrätietoinen toiminnan nainen, jota on ilo kannustaa. Ei tullut ihan hirveästi haikailtua kliseisten kiljuvien ja hätääntyneiden sankarien perään. Epilepsiavaroitus. 8/10


Profondo Rosso
Toinen näkemäni Dario Argenton elokuva. Tässä pianisti lyöttäytyy yhteen toimittajan kanssa selvittämään sarjamurhaajan touhuja. Argentolle ominaisesti elokuva on aivan fantastisen näköinen. Värit on normaalia huomattavasti korostetumpia, kuvakulmat on pohdittu äärimmilleen, kamera liikkuu taitavasti, jne. Taustalla soi groovahtava, hurjan svengaava bassolätkytys, joskin en ole ihan varma sopiiko se itse elokuvaan.

Värikkäät ovat visuaalit, mutta niin ovat myös tarinan hahmot. Dialogi herättää hahmot nätisti henkiin, ja pienimmätkin sivuhahmot jäävät helposti mieleen hieman ylikorostetuiden luonteenpiirteiden ja ulkonäön avulla. Huumoria ja kekseliäisyyttä löytyy vaikka muille jakaa. Mutta silti jäin kaipaamaan tähän Suspiriasta tuttua tiiviyttä ja spookyä tunnelmaa. Argento on sinänsä harvinainen ohjaaja, että hän saa pelkillä visuaaleilla mielestäni todella paljon anteeksi. Visuaalinen mestaruus ei silti mielestäni pelasta Profondo Rossoa liialliselta kestolta tai kohtauksilta, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta hieman ylipitkiltä ja turhanpäiväisiltä. Tämä kuuluu niiden elokuvien kategoriaan, joita arvostan paljon, mutta joihin en oikein päässyt sisälle. 6/10


Twilight Zone: The Movie
Klassikko tv-sarjaan perustuva antologia-leffa, jossa neljä eri ohjaajaa kertoo oman hassun lyhyen tarinansa. Näistä ainoastaan elokuvan prologi ja ensimmäinen varsinainen pätkä ovat alkuperäisiä, elokuvaa varten tehtyjä, loput kolme ovat ymmärtääkseni remakeja tv-sarjan jaksoista. Twilight Zone on minulle aika etäisesti tuttu, ja olen nähnyt siitä aikuisiällä kaksi jaksoa, joten en välttämättä ole oikea henkilö kertomaan sitä, onko elokuva sarjalle ja sen tunnelmalle mitenkään uskollinen.

Näistä pätkistä ainoastaan prologi ja viimeisenä näytetty lentopelosta kertova osuus (ohjaajana Mad Maxistä tuttu George Miller) saivat jonkinlaisen tunnereaktion aikaan. Loput tarinoista on yksinkertaisesti tylsiä. En etukäteen tiennyt, ketkä tässä olivat olleet ohjaamassa, mutta kakkososaa katsoessa siirappia ja imelyyttä pursui korvista niin paljon, että olin varma katsovani Steven Spielbergin teosta, ja arvaukseni osui oikeaan.

Tylsistyessäni aloin pohtia sitä, että miksi tämä elokuva on tehty. Miksi vain yksi osuus on alkuperäismateriaalia? Miksi tämä edes on jaoteltu useampaan osuuteen? Millä perusteella kolme remakea on valittu? Miksi ne on edes remakettu? Miksei tehty kokonaan omaa settiä?

Pahimpia elokuvia ovat sellaiset, jotka ovat oikeastaan ihan kompetentisti toteutettuja, mutta eivät tee mitään normaalista poikkeavaa tai mielenkiintoista, mikä ymmärtääkseni oli aikoinaan alkuperäissarjan suurin viehätys. Traagisinta on se, että elokuvan mielenkiintoisinta ja pelottavinta antia on sen behind the scenes-materiaali. 4/10


The Exorcist III
Komisario tutkiskelee sarjamurhaajakeissiä, jonka jäljet johtavat mielisairaalaan. William Peter Blattey kirjoitti Manaajan vuonna x, josta tehtiin elokuva vuonna x, joka oli hitti, jolle tehtiin jatko-osa vuonna x, joka oli paskaa, joten Blattey kirjoitti Manaajalle jatko-osan Legion vuonna x, ja myöhemmin käsikirjoitti ja ohjasi Legionista tämän elokuvaversion. Jos siis haluaa Manaajalle jatko-osaa, ei kovinkaan osuvampaa kaveria varmaankaan hommaan löydy.

Manaaja 3 on aika erilainen elokuva kuin ensimmäinen Manaaja. Se on enemmänkin psykologinen trilleri yliluonnollisilla piirteillä kuin riivauselokuva, jossa heitellään tavaroita, oksennellaan ja masturboidaan krusifiksillä. Pääosissa riehuvat George C Scott ja Brad Dourif tekevät molemmat viis kautta viis veroiset roolisuoritukset.

Manaaja 3 on kuumottavin elokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Ja se on outoa, koska viimeistä 15 minuuttia lukuun ottamatta elokuvassa lähinnä keskustellaan. Keskustellaan yhdessä. Puhutaan monologia. Mutta se toimii. Olin häkeltynyt siitä, että leffassa ei käytännössä tapahdu hirveästi mitään, mutta olin koko sen keston ajan aivan messissä.

Elokuvassa siis puhutaan paljon, ja brutaaleja murhia kuvaillaan melkoisen yksityiskohtaisesti, mutta irtopäät ja suolenpätkät jäävät kummittelemaan vain katsojan mielikuvitukseen. Näytä – älä kerro, kuulee yleensä puhuttavan elokuvista, mutta uskaltaisin sanoa, että tässä tapauksessa goren säästelyssä tehtiin oikea ratkaisu.

Edellä mainitsemani viimeiset 15 minuuttia pilaavat kaiken. Ilmeisesti joku muisti, että ai niin elokuvan nimessä lukee Manaaja, joten pieraistaan tähän loppuun aivan tyhjästä mihinkään liittymätöntä manailusettiä. Se ei sovi yhteen muun elokuvan kanssa. Ollenkaan. Mitenkään. Kuulemma alun perin loppu oli kuvattu paljon erilaisemmaksi, mutta studiopomot tulivat huutelemaan. Saatanan saatana.

Joku varmaan tulee kivittämään allekirjoittaneen, mutta väitän viihtyneeni enemmän tämän kuin alkuperäisen Manaajan kanssa. Olin aivan hämilläni katsottuani netistä millaisen vastaanoton tämä on saanut IMDB:n ja Rotten Tomatoesin puolella. Onko Törö seonnut!? Vahvat suosittelut!! 8/10

 23 
 : 14.10.18 - klo:02:04 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tapza
Kauhukuu #14: Scream

En ollut järin kiinnostunut tästä, mutta päätin katsoa yleissivistyksen vuoksi. Elokuva ei ole typerä teinislasher, vaan typerä teinislasher pilke silmäkulmassa jne. Huumori syntyy kärjistetyistä, hölmösti käyttäytyvistä ja itsetietoisista hahmoista sekä vitsikkäästä dialogista, mutta ei elokuva rehellisyyden nimissä kovin hauska ole. Eikä kyllä kiinnostavakaan. Genren kliseitä tuodaan esille jatkuvasti ja niistä heitetään huulta, mutta niillä ei tehdä mitään nokkelaa. Loppuhuipennus kestää liian kauan, eikä se muutu mainittavasti viihdyttävämmäksi sillä, että elokuva tiedostaa sen kestävän liian kauan.

Kaikesta tästä huolimatta elokuva on toki kiinnostavampi kuin tyypillinen, itsensä vakavasti otettava naamiomurhaajapätkä. Lajityyppiä parodioiva elokuva yhdeltä lajityypin tunnetuimmista ohjaajista on ihan hauska ajatus. En tosin keksi, miten sen ympärille voidaan rakentaa jatko-osia. Olen nähnyt neljännen osan joskus, mutta muistan siitä melko vähän. Enkä kyllä ole niin kiinnostunut näkemään, millaisin tuloksin konseptia lypsetään, että viitsisin katsoa osat 2 ja 3.

 24 
 : 13.10.18 - klo:08:56 
Aloittaja Tingle - Uusin viesti kirjoittanut Riby
Mitä lämpimimmät onnittelut rakkaalle ystävälleni Ribylle toisen poikalapsen syntymästä *<3*
Kiitos! :)

 25 
 : 13.10.18 - klo:01:03 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tapza
Ihan mukavaa tällainen blogin pitäminen. Siitä onkin aikaa, kun olen katsonut leffoja tällaisella tahdilla. En tiedä, onko tämä järin tervettä ajanvietettä, mutta tuntuu se ainakin paremmalta kuin tyhjänpäiväinen surffailu ja somen selailu, joita siis olen onnistunut huomattavasti vähentämään.

Kauhukuu #13: The Wicker Man

Kiinnostava mysteerijännäri kertoo uskovaisesta poliisista, joka lähtee syrjäiselle Hebridien saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamistapausta. Saarella on outoja ihmisiä ja kerrassaan pöyristyttäviä traditioita, jotka järkyttävät kristittyä kyttää. Lisäksi kaikki asukkaat väittävät, etteivät tiedä kadonneesta tytöstä mitään.

The Wicker Man pääsee korkealle listallani elokuvista, jotka haluaisin katsoa uudestaan tietämättä niistä mitään etukäteen. Olin tätä ennen nähnyt Nicolas Cagen tähdittämän meemiversion, ja muistaakseni jo sitä ennen tiesin, miten tarina päättyy. Alkuperäisen leffan hyvin rakennetun mysteerin avautuminen ja sen oikeastaan varsin shokeeraava loppuratkaisu eivät siis olleet niin tehokkaita. Nautin toki silti näkemästäni, vaikka en niin paljon kuin olisin toivonut.

Kuuluisa loppukohtaus on elokuvan parasta antia, ja kenties ainoa, joka lipuu suoranaisen kauhun puolelle. Tunnelmaa kuitenkin rakennetaan vakuuttavasti jo ennen sitä. Elokuva ei ison osan ajasta ole pelottava tai edes pahaenteinen, vaan lähinnä omituinen. Tätä tehostaa se, miten tavalliselta kaikki enimmäkseen näyttää. Kuin joku olisi kuvannut tavanomaista draamaa luonnollisessa ympäristössä, mutta nyt vain sattunut tallettamaan kameralle myös kohtauksia, joissa iloisesti rallattavat ihmiset hyppelevät nuotion yli vailla rihman kiertämää.

Kristinuskon ja pakanallisuuden konflikti on kiinnostava aihe, mutta en ole aivan varma, mitä elokuva haluaa sanoa. Noh, itse tulin ajatelleeksi muun muassa sitä, miten jotkut pakanoiden hölmöt uskomukset eivät oikeastaan ole sen hölmömpiä kuin tietyt kristinuskon piirteet. Toisaalta vastakkainasettelua luodaan myös tieteen ja pakanatraditioiden välille: kristitty poliisi pöyristyy, kun hedelmällisyyttä yritetään parantaa nakutanssilla ja kun sairauksia hoidetaan sammakoiden imemisellä. Tässä tapauksessa poliisin moderniin lääketieteeseen ja biologian tuntemukseen tukeutuva ajatusmaailma toki on järkevämpi myös katsojan mielestä… mutta tällä taas ei ole mitään tekemistä poliisin kristillisen ajatusmaailman kanssa. Eivätkö monet kristillisetkin uskomukset ole ristiriidassa tieteen kanssa? Vai pohtiiko elokuva juuri tätä? Onko Alan seonnut?

Mietin myös sitä, kuinka yhteiskunnat rakentuvat uskontojen päälle ja miten nämä kaksi asiaa sovitetaan yhteen. Toimisivatko pakanalliset uskonnot sen huonommin modernissa yhteiskunnassa kuin kristinusko? En usko, että elokuva haluaa esittää tällaista ajatusta, sillä nämä pakanat harrastavat muun muassa ihmisuhreja, joilla tuskin olisi sijaa sivistysvaltiossa. Mutta eikö kristinuskonkin nimessä ole tehty vaikka mitä kamalaa? Vanhassa testamentissakin ihmiset uhraavat lapsiaan kusipäiselle Jumalalle. Riippuuko kaikki siis sittenkin siitä, miten uskontoja tulkitaan? Vai kuuluuko kelttiläisen pakanauskontojen genren ominaisuuksiin erottamattomasti, tulkinnasta riippumatta, ihmisten tappaminen?

Jaarittelu sikseen, ainakin elokuva herättää ajatuksia, vaikka ajattelenkin luultavasti aivan eri asioita, kuin elokuvan tekijät halusivat minun ajattelevan. Ehkä olisi syytä katsoa leffa uusiksi. Siihen on toinenkin kannustin, sillä katsomani Wicker Man oli 87-minuuttinen teatteriversio, jota on ilmeisesti muokattu ilman konsultointia ohjaajalta. Saatavilla olevat 95 ja 91 minuuttia pitkät Director’s Cut ja Final Cut ovat ilmeisesti lähempänä alkuperäistä visiota. Jos joskus katson elokuvan uusiksi, voisin siis valita jommankumman niistä.

 26 
 : 13.10.18 - klo:00:41 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tube
Tykkään Tapzan ja Tinglen elokuvablogista. Ei tule hirveästi katsottua itse, mutta on kiva lukea teidän mietteitä, jos vaikka joskus haluaisi katsoa jotain itse.

 27 
 : 12.10.18 - klo:22:42 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tingle
Illan elokuvana Memento [Netflix]

Lähimuistinsa menettänyt vakuutustarkastaja etsii vaimonsa murhaajaa. Jotta katsoja olisi yhtä pihalla kuin päähenkilö, ei tapahtumiakaan esitetä kronologisessa järjestyksessä. Christopher Nolanin varhainen hitti on toden totta unohdettava, sillä en itsekään muistanut nähneeni tämän jo aiemmin. Pätevä ja omaperäinen dekkarihan tämä, vaikka pituutta on ehkä liikaakiin. Lopussa saadaan vielä kiva opetus ihmiselämän tarkoituksenmukaisuudesta. 3,5/5

 28 
 : 12.10.18 - klo:04:52 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tapza
Katsoin itsekin tuon aiemmin syksyllä. Hyvin tehty elokuva, mutta tarinaan oli hankala päästä sisään. Katsoin elokuvan suomenkielisillä tekstityksillä ja silti tuntui, etten vanhahtavien ja runollisten lauserakenteiden vuoksi ymmärtänyt kaikkea dialogia. Toki juonessa silti pysyi mukana, mutta huolimatta joistain kiinnostavista vivahteista en pitänyt tarinaa järin vangitsevana, kenties siksi, ettei mukana ollut yhtään hahmoa, jonka toimia olisin seurannut mielenkiinnolla. Ehkä olen vain korkeakulttuuria vieroksuva perämetsän juntti, mutta minun oli hankala välittää mistään, mitä elokuvassa tapahtui. Toki kaikki näytti ihan hyvältä, ja näyttelijät lausuivat korusanaista dialogia tyylillä ja tunteikkaasti.

Noh, oikea taide sikseen ja takaisin paheellisen roskakauhun pariin. Siitä sentään ymmärrän jotain.

Kauhukuu #12: The Curse of Frankenstein

Ilmeisesti Hammerin ensimmäisiä hirviöelokuvia (tätä edelsi vain vähemmän tunnettu scifi-pätkä Quatermass vuodelta 1955). Frankenstein on hyvä tarina, jota kelpaa kertoa uudelleen, varsinkin kun tunnetuin elokuvaversio vuodelta 1931 perustui alkuperäiseen kirjaan hyvin löyhästi. Vaan eipä Hammerin viritelmä sen uskollisempi ole, se vain poikkeaa lähdemateriaalista uusilla tavoilla.

Peter Cushing näyttelee pääosaa, eikä ole siinä sen huonompi kuin Holmesin roolissakaan. Voisin pelkästään hänen takiaan perehtyä elokuvan jatko-osiin ja muuhunkin Hammerin tuotantoon. Frankenstein on kuvattu elokuvassa huomattavasti inhottavampana kuin muissa tuntemissani versioissa: hän on esimerkiksi valmis tappamaan kokeidensa vuoksi. Niinpä hän ei ole hahmona lainkaan sympaattinen, mutta hänen edesottamuksiaan seuraa silti mielenkiinnolla. Frankensteinin kollega Paul Krempe on hyvä vastavoima, mutta olisin toivonut, että hänellä olisi tehty enemmän. Paulilla on selkeä moraalinen dilemma, ja hän kantaa osaltaan vastuuta Frankensteinin hirmutöistä, mutta elokuva ei ehdi kunnolla pureutua tähän kuvioon, vaikka Frankenstein siitä parissa monologissaan mainitseekin. Niinpä Paul jää hahmona vajaaksi.

Paremmin hänen asiansa silti ovat kuin hirviön. Christopher Lee pääsee tekemään elokuvassa huomattavasti vähemmän kuin Boris Karloff Universalin ensimmäisessä Frankensteinissa (jossa hän siis lähinnä käveli ja murisi). Puhumattakaan alkuperäisestä kirjasta, jossa hirviölle on puhekyvyn lisäksi suotu ajatuksia, tunteita, toiveita ja tavoitteita. Hammerin versio hirviöstä kyllä näyttää hyvältä, mutta hänen roolinsa on melkein kuin MacGuffin: tarinankerronnan apuväline, joka motivoi hahmoja ja pitää tarinan liikkeellä, mutta jonka luonteella ei ole merkitystä yleisölle. Täten myös hirviön ja Frankensteinin välille rakentuva konflikti jää puuttumaan kokonaan.

Elokuva näyttää Baskervillen koiran tapaan ihan hyvältä. Etenkin tyylikkääseen otokseen päättyvä epilogi on onnistunut. Valitettavasti tarina ei tyydytä, vaikka siinä on kiinnostavia aineksia ja mainio päähahmo. Ehkä minulla on liikaa ennakko-odotuksia liittyen siihen, millainen Frankensteinista kertovan tarinan kuuluisi olla, mutta fakta on kuitenkin se, että elokuva jätti minut haluamaan lisää.

 29 
 : 12.10.18 - klo:03:16 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tingle
Baskervillen koira on minulle tuttu tarina, ja jonkun filmatisoinninkin olen kai nähnyt. Kenties juuri tuon?

Illan elokuvana Kuningas Henrik V (1989) [Netflix]

Hidas ja tylsä pukudraama, jossa tarina syötetään elävän kuvan sijasta puhuvien päiden kautta. Ihan kuin katsoisi Shakespearen näytelmää, sillä kyseessä on Shakespearen näytelmän filmatisointi. Ja tästähän minä tykkään. Mukavaa tänä ironian aikakautena katsoa kun vuorosanat ja tunteet kohdataan dramaattisella vakavuudella. Elokuva on myös hyvin näyttävän näköinen. Puitteet ovat prameat ja taistelukohtauksista voi haistaa mätänevän ruumiin tuoksun.

Tarinakin on oikein mainio. Englannin nuori kuningas johtaa ritarinsa sotaan Ranskaa vastaan. Jumalaa pelkäävä hallitsija joutuu seikkailunsa aikana tiperien moraalivalintojen äärelle, ketkä vihollisista hän voi armahtaa ja keitä ei voi enää elävänä katsoa. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Hahmoja on aika paljon, mutta loppujen lopuksi juoni on yksinkertainen ja pysyy hyvin hallussa. 4/5

 30 
 : 11.10.18 - klo:19:00 
Aloittaja Tube - Uusin viesti kirjoittanut Tapza
Kauhukuu #11: The Hound of the Baskervilles (1959)

Baskervillen koirasta on tehty lukuisia elävän kuvan adaptaatioita, joista itsekin olen sattunut katsomaan muutaman. Yksikään ole tehnyt kunniaa alkuperäisteokselle. En tarkoita, että filmatisoinnit olisivat raiskauksia: yritystä on myös tässä Hammerin 50-luvun versiossa, mutta yritykseksi jää.

Ei elokuva toki aivan epäonnistunut ole: Peter Cushing on erittäin hyvä Sherlock Holmes, eikä näyttelyssä muutenkaan ole liiemmin moitittavaa. Watsonkin näyttäytyy arvolleen sopivana aisaparina, eikä hölmönä kömpelyksenä, kuten joissakin versioissa. Kirjasta puuttuva piispa Franklandin hahmo on hyvä ja hauska lisäys.*

Elokuva myös näyttää ihan hyvältä: värejä ainakin on paljon, eivätkä nummet ole pelkkää harmaata, sumun peittämää massaa. Tarina olisi kuitenkin antanut eväitä myös hienompiin lavasteisiin ja visuaaliseen ilotteluun. Jotkut kohtaukset tuntuvat omituisen staattisilta ja sitä kautta tylsiltä.

Tarinassa on joitakin muutoksia, joiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut, ja kaikki tuntuu etenevän hiukan liian nopeasti. Salapoliisitarinassa mysteerien kehittymiselle olisi syytä antaa aikaa, mutta tässä versiossa esimerkiksi nummilla elävän salaperäisen hahmon arvoitus ratkaistaan heti kättelyssä. Suurin ongelma on kuitenkin varmaan kliimaksi. Elokuvan nimihahmon olisi syytä olla pelottava tai ainakin uhkaava, mutta tälle hauvalle ei ole suotu kumpaakaan piirrettä.

Ymmärrän, että kirjan filmatisointi on hankalaa: rakastettu salapoliisi on poissa kuvioista valtaosan tarinasta, mikä tuskin on Holmesin hahmoon kiintyneiden katsojien mieleen. Tässä versiossa ongelma on poistettu suurentamalla Holmesin roolia, mikä osoittautuu sekä hyväksi että huonoksi ratkaisuksi. Vielä suurempi pulma lienee kuitenkin ollut aidosti pelottavan kummituskoiran toteuttaminen. Conan Doyle kuvailee otusta tavalla, joka on varmasti saanut aikalaiset lukijat värisemään pelosta ja jännityksestä:

Lainaus
I sprang to my feet, my inert hand grasping my pistol, my mind paralyzed by the dreadful shape which had sprung out upon us from the shadows of the fog. A hound it was, an enormous coal-black hound, but not such a hound as mortal eyes have ever seen. Fire burst from its open mouth, its eyes glowed with a smouldering glare, its muzzle and hackles and dewlap were outlined in flickering flame. Never in the delirious dream of a disordered brain could anything more savage, more appalling, more hellish be conceived than that dark form and savage face which broke upon us out of the wall of fog.

Huhu, en malta odottaa elokuvavers...

(click to show/hide)

Oh...

Noh, ymmärrän, että tekstistä nousevan mielikuvan siirtäminen elokuvaan on tuntunut turhan työläältä. Koira täytyisi kouluttaa, se täytyisi maskeerata vakuuttavasti, ja sitä täytyisi kuvata oikeanlaisista kuvakulmista oikeanlaisella valaistuksella. Mutta ei tämän toteuttaminen mitenkään mahdottomalta kuulosta. Kahdessa näkemässäni uudemmassa tulkinnassa koira on toteutettu kokonaan CGI:llä, eikä sekään näytä hyvältä. Outoa, ettei edes 80-luvulla, käsityöefektien kulta-aikana ryhdytty yrittämään vakuuttavan paholaispiskin luomista. Ainoa tiedossani oleva adaptaatio tuolta aikakaudelta on vuoden 1988 tv-versio, jossa koiraa näytetään hyvin vähän. Budjetti on varmasti ollut rajattu, ja joskus on fiksua jättää asioita mielikuvituksen varaan, mutta Baskervillen koiran adaptaatiossa tällainen ratkaisu on auttamatta pettymys.

Ei elokuvaa toki olisi syytä liiaksi verrata lähdemateriaalinsa. Hammerin Baskerville kun kuitenkin seisoo omilla jaloillaan, eikä vaadi kirjaa tuekseen. Se on ihan toimiva jännäri, jonka vakuuttavimmaksi piirteeksi jää Peter Cushingin roolisuoritus ja harmillisimmaksi epäkohdaksi lattea loppuhuipennus.

* Edit: Kirjan lukemisesta on vierähtänyt näköjään sen verran aikaa, että jotkut yksityiskohdat ovat unohtuneet. Frankland esiintyy tarinassa, mutta hän ei ole piispa, ja yhtäläisyydet elokuvan esittämään hahmoon ovat vähäisiä.

Sivuja: 1 2 [3] 4 5 ... 10