Omat tarinat
Niin hain.
Yhdistetty'd -Osiris
« Viimeksi muokattu: 29.06.11 - klo:14:28 kirjoittanut Osiris »
Roopesetä VS Iron Man
Roopesetä kahlasi rahassa. Se oli hänen mielipuuhaansa. Olihan hän tienannut kaikki kolme kuutioeekkeriään täysin rehellisin keinoin monen vuosikymmenen uurastuksen tuloksena. Hänen asemansa oli kiistaton. Universumin rikkaimpana henkilönä hän oli maankuulu ja häikäilemätön suuruus, jonka rikkaus herätti Disney-universumin asukkaissa kateutta. Hän nautti siitä.
Roopesedän rauha rikkoutui kuin kondomi, kun hän aamu-uintinsa jälkeen istahti natisevaan keinutuoliin lukemaan uusinta Forbesia, jonka kannessa luki:
ROOPESEDÄN ASEMA UHATTU?! TONY STARK ON DISNEYN UUSI KULTAKONE!
Roopesetä ryttäsi Forbesin ja heitti sen lemmikkitiikerinsä syötäväksi. Tiikeri piti musteen mausta, mutta tukehtui lehteen. Roopesetä oli raivoissaan. Hän oli jo vuosia kadehtinut Starkin playboymaista statusta ja sitä, kuinka ihmiset osoittivat ylitsepääsemätöntä rakkautta Starkia kohtaan. Starkin omaisuus oli kasvanut vuosi vuodelta, kun taas Roopesedän rahavaranto laski kiitos verojen, minimipalkkalainsäädännön ja hulttio Akun työllistämisen. Roopesetä tiesi, että hänen oli tartuttava toimeen. Siispä hän nappasi videokameran ja kuvasi lyhyen vaatimusvideon ja lähetti sen valtakunnan suurimmille medioille jaettavaksi.
”Haastan Iron Manin aka Tony Starkin tappeluun rahasäiliössäni! Tämä taistelu käydään silmä silmästä, mies miestä vastaan!”
Iron Man selasi televisiolähetystä Kostajien tukikohdan olkkarista. Hän naurahti ja siemaisi vuoden 1945 Chateau Mouton Rothschildia suuhunsa. Viinin hekumallinen aromi täytti kaikki Iron Manin aistit, mutta ne syrjäytyivät pikaisesti veren maun tieltä. ”Friday!” Stark huusi tekoälytukihenkilölleen ja puki haarniskan ylleen. ”Peruuta kaikki loppupäivän menoni.”
”Roopesetä” sanoi Tupu
”Älä tee” sanoi Hupu
”Sitä” sanoi Lupu.
”Olen kyllästynyt siihen, että asemaani uhataan, pojat.” Roopesetä sanoi ja kiristi kusen tahrimia nilkkaimiaan. ”Olen vuosikaudet ollut tämän Disney-universumin kiistaton ykkönen, mitä rahaan tulee. Tilanne on pöyristyttävän sietämätön.”
”Olen virittänyt ansat, kuten pyysitte, sir.” sanoi Juuso, Roopesedän ahkera ja tunnollinen ja takuuvarmasti neitsyt hovimestari.
Roopesetä oli pyytänyt Juusoa virittämään rahasäiliön sisäänkäynnin täyteen ansoja. Piikkilankaa, happoallas, lauma hyvin koulutettuja tappajamurmeleita ja kymmenittäin ansalangasta aktivoituvia pommeja oli vain pieni maistiainen siitä, mikä Iron Mania kohtaisi rahasäiliön sisällä.
Iron Man ei kuitenkaan ollut mikään eilisen teeren poika. Hän katsoi lämpökameralla rahasäiliön läpi ja havaitsi kaikki Roopesedän ansat. ”Hyvä yritys, vanhus, mutta sun täytyy olla parempi. Nähdäänpä siis katolla!” Iron Man huusi ja lensi rahasäiliön ylle.
Roopesetä kiehui raivosta.
Hän matkusti hissillä rahasäiliönsä katolle, missä hän näkikin heti Iron Manin leijuvan paikoillaan sen yläpuolella.
”Olet kapitalismin pilaama huora!” Roopesetä kirosi ja heitti Iron Mania kävelykepillään. ”Minä aloitin tyhjästä, loin omaisuuteni itse – kaikki alkoi Klondiken kultarysäyksessä! Rehellisin keinoin! Sinä olet moraaliton ja keinoja kaihtamaton röyhkeän pöyhkeä kiusanhenki!”
”Kuules kalkkis, olet aikamoinen höyhensarjalainen pun intended, jos luulet, että saat tähän haarniskaan mitään vahinkoa heikoilla letkautuksillasi”, Iron Man totesi.
Roopesetä näki rahasäiliön reunalla vanhan kanuunan, jolla hän oli päihittänyt Karhukoplan ja Milla Magian lukuisia kertoja. Roopesetä tiesi hetkensä koittaneen.
Roopesetä juoksi äkkiä kanuunalle ja sytytti sen sytytyslangan. Iron Man tajusi, että kanuuna tekisi hänen haarniskastaan selvää. ”Friday, ylikuormita tehot! Nitistetään tämä siipiveikko!”, Iron Man käski tekoälyään. Roope tähtäsi kanuunalla tarkemmin kuin hän oli koskaan tähdännyt. Tämä tekisi Marvelista viimein selvää, ja Roopesedän asema universumin rikkaimpana kitupiikkinä jatkuisi ainakin kunnes hän kuolisi vanhuuteen tai luopuisi alzheimer-houruissaan omaisuudestaan.
Kanuuna laukesi.
Iron Man reagoi tilanteeseen kuin viidakon gepardi. Hän aktivoi repulsorisäteensä ja ampui sillä häntä kohti lentävää kanuunankuulaa. Säteen vaikutuksesta kuula kimposi ilmassa taaksepäin ja osui takaisin Roopesetään. Roopesetä räjähti veriseksi mytyksi. Iron Man laskeutui rahasäiliön katolle. Hän tarkkaili ilmassa lenteleviä höyheniä jotka leijuivat ilmassa kuin lumihiutaleet. Yksi niistä tippui Iron Manin kädelle, jonka hän sulki nyrkkiin.
Taistelua vierestä seurannut Aku hautasi naamansa käsiinsä. Ei siksi, että hän olisi kauhuissaan tai järkyttynyt, vaan peittääkseen leveää hymyään koska hän tajusi olevansa Roopesedän perimisjärjestyksessä seuraava. Tähän loppui pätkätyöt.
Hannu Hanhi oli seurannut taistelua kattohuoneistonsa parvekkeelta. Hannu käkätti ääneen, sillä tajusi Akun olevan perimisjärjestyksessä seuraava, mutta vittumaisella onnellaan Hannu saisi tietysti jotenkin keploteltua perinnön viimeistä shillinkiä myöten itselleen.
Iines Ankka koki valtaisaa riemua, sillä hän tajusi että oli perijänä sitten Aku tai Hannu, niin hän itse pääsisi häikäilemättömänä gold diggerinä nauttimaan miljardihuviloista ja loistojahdeista loppuelämäkseen. Aviomiehen valinta ei ollut koskaan yhtä helppoa. Samalla hän mietti kuinka hänen sukunimensä on jo Ankka, mutta antoi mokoman sivuhuomion hautautua kullantäyttöisten haaveittensa alle.
176-671 oli seurannut taistelua vankilan sellissä olevasta televisiosta. Kyynel valui hänen poskelleen, sillä hän tajusi kuinka Roopesedän verorahoilla valtio oli kustantanut vuosikaudet kestäneen orjatyön jolla tuotiin luumuja polkuhintaan Ankkalinnaan. Hän ei lainkaan ymmärtänyt sitä tosiasiaa, että mahdollinen perijä jatkaisi veronmaksuja entiseen tapaan, mutta toisaalta 176-671 ei ollut koskaan penaalin terävin kynä. Hänet hakattiin myöhemmin samana iltana.
Iron Man lensi kohti Kostajien tornia, kun Kapteeni Amerikka soitti hänen handsfree laitteeseen.
”Stark, oliko tämä nyt oikea ratkaisu?”
”Usko pois, Kapu” Stark tokaisi. ”Olen tehnyt maailmasta tänään paremman paikan.”
EPILOGI
Kapteeni Amerikka astui pimeään huoneeseen.
”Tule peremmälle”, ääni komensi.
Kapteeni asteli itsevarmoin askelin lähemmäs kohti tuntematonta hahmoa. Nämä kaksi olivat vanhoja tuttuja menneisyydestä. Ilmasta pystyi aavistamaan vuosikausia kestäneen molemminpuolisen kunnioituksen, mutta myös raadollisen katkeruuden.
”Kai tiedät, Kapteeni, että Kostajat ovat vastuussa tämän päivän tapahtumista?”
”Tämä oli täysin väistämätöntä. Oli selvää, että ennen pitkää Ankkalinnan asukkaat ja Kostajat ottaisivat keskenään yhteen. Minä varoitin sinua tästä.” sanoi Kapteeni Amerikka.
Hetken hiljaisuus täytti huoneen.
”Kapteeni, en tiedä voinko koskaan antaa tätä anteeksi. Kuinka kukaan rikas haluaisi enää asua näillä veren täyttämillä kaduilla?”
”Kaikella kunnioituksella, tämä oli yksilötapaus jota on turha yleistää. Sinun tulisi Ankkalinnan valtiaana ottaa tilanne haltuun ja nostaa Ankkalinna takaisin huipulle!”
”E… en… en tiedä pystynkö moiseen… haluaisin vain vetää sinua kuonoon. Täysiä.”
”Hyvänen aika sentään!” Kapteeni huusi ja löi nyrkin pöytään. ”Oletko mies vai hiiri?!”
”OLEN MIKKI HIIRI!”
THE END
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks  ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
Roopesetä VS Iron Man
Tingle tykkää tästä. Jos haluat lukea lisää Roopesedän seikkailuja, liity nyt Aku Ankan kestotilaajaksi osoitteessa Parasiititie 13, Ankkalinna.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
En tykännyt loppuratkaisusta.
Roope Ankka v Iron Man: Milla Magian kosto
Osa 1
”Onko se lintu?” mustanenäinen mies kysyi osoittaessaan pientä pistettä poutapilvien koristamalla taivaalla.
”Vai lentokone?” hänen vieressään seisova nainen ehdotti.
”Ei, sehän on...” auton ikkunasta pistettä tuijottava nuorukainen aloitti.
”On se lintu! Lintu, jolla on luuta!” hänen vieressään istuva nainen kiljui.
”Mutta ei mikä tahansa lintu”, mustanenäinen mies sanoi. ”Sehän on ankka!”
Ankka se todella oli, mutta ei mikä tahansa ankka. Milla Magia lensi perjantai-iltapäivän kiireeseen tukahtuneen Ankkalinnan yli päättäväinen ja kiero ilme kasvoillaan.
”Tällä kertaa nappaan vihdoin Roopen ensilantin!” Milla Magia sanoi ja alkoi nauraa käkättää. ”Kyllä siltä visukintulta vielä hymy hyytyy!”
Milla Magia lensi lentämistään, kunnes lopulta saapui Roope Ankan valtavan rahasäiliön luo. Hän oli juuri laskeutumassa betonikuution tasaiselle katolle, kun kuuli jostain pamauksen. Seuraavaksi hän jo lensikin ilmojen halki luutineen ja käsilaukkuineen.
”Voihan simpura ja sampura sitä kitupiikin ketaletta!” Milla Magia huusi laskeuduttuaan matalaan lampeen keskellä Ankkalinnan keskuspuistoa. ”Vielä minä sinut päihitän!”
Milla Magia kömpi pois lammesta, hyppäsi luudalleen ja otti kurssin kohti Vesuviusta. Juuri silloin jokin osui häneen takaapäin ja jälleen kerran hän huomasi kieppuvansa ilman halki. Hän menetti otteen luudastaan ja oli juuri aikeissa kaivaa käsilaukustaan jotain laskeutumista pehmittävää, kun tunsi jotain kovaa ja kylmää höyhenpeitteisen takalistonsa alla. Hän käänsi päätään ja huomasi, että Iron Man oli tarttunut hänen peräpäästään kiinni ja kiidätti häntä nyt hurjaa vauhtia kohti taivaanrantaa.
”Mitäs tämä on? Päästä irti senkin niljainen korsto!”
”Rauhoittukaa, arvon neiti”, Iron Man sanoi. ”Olen pahoillani, että törmäsin teihin. Huomasin teidät lentämässä taivaalla ja halusin vain jutella, kun yhtäkkiä menetin pukuni hallinnan. Ajattelin kuitenkin, että ehkä voisimme auttaa toisiamme, joten tuletko vieraaksi kartanooni?”
”Miksi tulisin? Minulla on tärkeää asiaa mökissäni Vesuviuksella, senkin tahditon törppö!” Milla Magia huusi. ”Päästä irti, tai kaivan posautuspommit laukustani.”
”Tsot, tsot”, Iron Man sanoi ja puristi Milla Magian peräpäätä niin lujaa, että tämä säikähdyksissään pudotti laukkunsa.
”Tästä saat maksaa!” Milla Magia huusi ja jatkoi rimpuiluaan. Iron Manin naamion alla Tony Stark hymyili leveästi, koska hän oli jo pitkän aikaa halunnut oikein kunnolla kouraista tämän viehättävän noita-ankan takamusta.
Iron Man ja Milla Magia saapuivat Iron-Manin kartanoon. Iron Man laski Milla Magian valmiiksi katetun päivällispöydän ääreen. Sitten hän astui ulos puvustaan.
Milla Magia oli juuri ollut aikeissa sanoa jotain, mutta nähdessään Tony Starkin kasvot hän huomasi sanojen katoavan kurkkuunsa. Toki hän oli aiemmin nähnyt Starkin kasvot sanomalehdissä, mutta valokuvassa mies ei ollut näyttänyt läheskään näin komealta. Muutaman kiusallisen hiljaisuuden täyttämän sekunnin jälkeen Milla Magia kuitenkin ravisteli nämä toimintakykyä rampauttavat ajatukset pois mielestään.
”Jos minulla olisi luutani ja käsilaukkuni, saisit sellaisen selkäsaunan, että paikkoihisi sattuisi vielä viikon perästä!” Milla Magia huusi nyrkkiään puiden.
”Mutta katsos mokomaa, eihän sinulle ole!” Stark sanoi virnuillen. ”Syö ruokasi ennen kuin se jäähtyy.”
Milla Magia mutisi ärtyneenä. Ilman välineitään hän ei voinut tehdä mitään, joten ehkä oli järkevää käyttää vieraanvaraisuus hyväksi.
”Kerro ensin, mikä asiasi oli.”
”Ollaanpas sitä kärsimättömiä. Varo ettet tuhoa kaunista pigmenttiäsi stressaamalla noin.”
”Hmph!” Milla Magia sanoi ja käänsi kasvonsa pois, peitellen punastustaan.
”Noh, ehkä minun on ruokatunnelman parantamisen nimissä sanottava jotain. Asia on nimittäin niin, että meillä on yhteinen vihollinen.”
”Mitä tarkoitat?”
”Roope Ankka”, Stark sanoi. ”Jos se edes on hänen oikea nimensä.”
”Mitä tarkoitat? Mitä hän sinulle on tehnyt?”
”Hän on maailman rikkain ankka, mutta se ei riitä hänelle. Hän haluaa olla myös maailman rikkain mies. Ja hiljattain kävi niin, että ohitin hänet yhteenlasketun omaisuuden määrässä.”
”Miten se on mahdollista?”
”No, eihän ketään kiinnosta Roope Ankka nykyään. Supersankarit ovat paljon trendikkäämpiä. Minä ja muut kostajat teemme niin paljon hynää aivan rehellisesti, että siihen ei vanhalla ankanketaleella pitäisi olla mitään nokankoputtamista. Mutta hän nyt on kuitenkin päättänyt lähteä sotatantereelle.”
”Vai niin. Ja miten kuvittelet minun voivan auttaa?”
”Olen kuullut, että haluat päästä käsiksi Ankan ensilanttiin. Minä taas haluan, että Ankka jättää minut rauhaan. Hän on kutsunut minut huomenna rahasäiliölle. En tiedä mitä hän suunnittelee, mutta pelkään henkeni puolesta, onhan rahasäiliö ja sen ympäristö täynnä ties millaisia aseita, ja se kirottu Pelle Peloton on varmaan suunnitellut osan niistä sellaisiksi, ettei edes edistyksellinen tutkani pysty niitä havaitsemaan. Lisäksi haarniskani on epäkunnossa, kuten huomasit kun tahtomattani törmäsin sinuun. Siksi ajattelinkin, että voisit ehkä avittaa minua taikavoimillasi, niin että voisin panna vanhalle Ankalle kampoihin. Vaivanpalkaksi varastan sinulle Ankan ensilantin. Hän tuskin osaa epäillä minun havittelevan sitä, joten ryöstön pitäisi sujua helposti.”
Milla Magia näytti mietteliäältä. Lopulta hän nyökkäsi ja sanoi: ”Olkoon menneeksi. Mutta pelkkä ensilantti ei riitä. Haluan lisäksi jotain hyvää viiniä kyytipojaksi tälle ruoalle. Ja vaadin, että jaat tuon viinin kanssani.”
Tony Stark hymyili leveästi.
”Saamasi pitää”, hän sanoi ja napsautti sormiaan. Silloin keskelle pöytää ilmestyi aukko, jonka syvyyksistä nousi suuri, lasinen pullo täynnä punaista nestettä.
”Vain parasta kaltaisellesi vieraalle.”
Milla Magia hymyili ja pyyhkäisi muutaman mustan hiussuortuvan pois kasvoiltaan.
”Aluksi vaikutit tahdittomalta pölkkypäältä, mutta nyt luulen, että saatamme hyvinkin tulla toimeen.”
Illallinen sujui miellyttävissä merkeissä. Milla Magia ja Stark huomasivat, että kummallakin oli paljon sanottavaa viheliäisestä Roope Ankasta, joka oli tehnyt molempien elämän tarpeettoman hankalaksi.
Kun kaikki ruoka oli syöty, Milla Magia pyyhki suupielensä ja sanoi silmiään korostetun viekoittelevasti räpytellen:
”Voinko viettää yön kartanollasi? Matka Vesuviukselle on pitkä, etenkin ilman luutaa.”
”Se sopii oikein mainiosti”, Stark sanoi partaansa hivellen.
”Ja voisitko hankkia meille lisää tuota viiniä? Ehkä voisimme nauttia sen… makuuhuoneen puolella?”
Tony Stark hymyili leveämmin kuin kertaakaan aiemmin sinä päivänä.
Myöhemmin illalla Stark ja Milla Magia makasivat sängyssä tahmaisiin silkkilakanoihin sotkeutuneena. Tony vei kätensä Milla Magian pyrstösulille ja hiveli karheilla sormenpäillään tämän pehmeitä alushöyheniä.
”Muuten”, Milla Magia sanoi huokaisten. ”Olemme puhuneet niin paljon siitä vanhasta ankasta, kun oikeastaan kuulisin mieluummin enemmän sinusta. Ja mietin, että kun se ensilantti on sille visukintulle niin tärkeä, niin muistatko itse, mikä oli ensimmäinen ansaitsemasi raha?”
”Voi, muistanpa hyvinkin”, Stark sanoi. ”Minulla on se hyvässä säilössä tuolla piirongin laatikossa. Se ei ole millään tavalla arvokas, eikä siitä ole mitään käytännön hyötyä, mutta kai minäkin sitten olen hiukan sentimentaalinen, kun en oikein haluaisi luopuakaan siitä.”
”Mielenkiintoista”, Milla Magia sanoi hymyillen. ”Hyvin mielenkiintoista...”
To be continued
« Viimeksi muokattu: 04.10.17 - klo:23:47 kirjoittanut Tapza »
Lasken pääomaa.
Ihan mielenkiintoinen tarina, mutta tämä on selvästi kirjoitettu tilaustyöstä. Toivottavasti kirjottaja sai palkakseen kostuttaa huuliaan makealla oluttuopposella 
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Huutikset parissa kohtaa. Tämähän sijoittuu ilmeisesti vaihtoehtoiseen universumiin kun Roopesetä on elossa?
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
Jännittävä Marvel-tarina saa pian jatkoa, mutta ensin voisin jaaritella tänne ketjuun jostain muusta.
Viime miitissä eräät opiskelukaverini menivät paljastamaan Paavolle, että olin 10-vuotiaana kirjoitellut tekstin nimeltä Manalan Skorpioni. Tästä mahtipontisesta tarinasta oli tarkoitus tulla romaanin mittainen, mutta mielenkiintoni taisi loppua reilun 30 sivun jälkeen (alkuperäisessä tekstissä sivuja on 49 mutta fonttikoko on tarpeettoman suuri ja jokaisen luvun alussa on miljoona tyhjää riviä). Tarinan synopsis vaikutti kiihottavan Paavoa, koska se muistutti joiltain osin hänen rakastamaansa paskaa Shin Megami Tensei -pelisarjaa. Manalan Skorpionin lore on mahdollisesti vielä paskempaa, mutta ainakin kerronta ja dialogi ovat niin huonoa tavaraa, että ne liukuvat tukevasti viihdyttävän puolelle.
Tarinassa retkikunta lähtee Helvettiin (jonka sisäänkäynti ilmeisesti sijaitsee Norjassa tai ainakin jossain Fennoskandian alueella) kukistamaan pahaa Manalan Skorpionia. Helvetissä puolestaan on meneillään valtataistelu, jossa ovat mukana kolme pääjehua eli Skorpioni, Piru ja Paholainen. Näistä jälkimmäisin on nokkimisjärjestyksessä viimeisenä ja juonii siksi kaikenlaista kieroa Pirun ja Skorpparin pään menoksi!
Tarina on jaettu mielikuvituksellisesti nimettyihin osiin Helvettiin lähtö ja Helvetissä.
Tässä tarinan ensimmäinen luku:
Helvettiin lähtö
Hyökkäys
Lähellä Norjan pääkaupunkia Osloa oli pieni kylä jossa Joe Horner asui. Horner oli syntynyt Eglannissa, mutta hänen äidinkielensä oli norja. Kaikki olivat tulleet vastaanottamaan Horneria onnellisin mielin koska tämä oli kukistanut manalan skorpionin.
”Horner, sinä vanha veikko”, Simeon Johnston hurrasi. ”Kiitos, Sim.”, Horner tervehti. Hornerilla oli helvetistä tullessaan ollut monia vammoja. Nytkin hän nilkutti kainalosauvoilla. Hänen toinen jalkansa oli mennyt sijoiltaan. Ei kuitenkaan pahasti. Se oli korjattavissa. ”Bravo!”, kaikki huusivat Hornerille. Kaikki halusivat seurata Horneria ja jotkut jopa haastatella häntä, mutta Johnston tuli väliin ja sanoi: ”Hänellä on ollut rankkaa. Annetaan hänen levätä vaimonsa ja lapsiensa luona. Hänellä on heille paljon kerrottavaa.
Horner oli 42-vuotias mies jolla oli valtavat lihakset ja sänki joka peitti leuan kokonaan. Hänen ihonsa oli täynnä näppylöitä ja paiseita. Silmänsä olivat sinertävät ja hyväntahtoiset. Horner laahusti kohti pientä kotitaloansa. Siellä olivat jo hänen vaimonsa Tiina ja lapsensa Davy ja Hanna häntä vastassa.
”Missäs olet ollut?”, Tiina Horner kysyi. ”Helvetissä!”, hänen miehensä vastasi. ”Noin vastaat aina kun kysyn sinulta. Lapset eivät saisi kuulla mokomaa kielenkäyttöä.” ”Mutta olen ollut oikeasti helvetissä. Kukistanut manalan skorpionin. Tavannut kolmipäisen koirankin.” ”Oletko!”, Tiina huusi ihastuksissaan. ”Sankarini! Kerro meille seikkailustasi. Mutta lapsien täytyy varmaan mennä nukkumaan.” ”Ei tarvitse.”, Horner sanoi. ”Lapsienkin on pakko kuulla tämä. Vai pelkäättekö te?” Hän tuijotti lapsia hetken. Sitten Davy sanoi: ”Ei pelätä, vai mitä Hanna?” ”Ei totta vieköön!”, Hanna huusi. ”Hehheh”, Horner naurahti. Mennäänpäs sitten sisään ja aloitetaan.
Sisälle päästyään Horner alkoi kertoa:
”Saavuin helvetin mustille porteille. Näin kolmipäisen hurtan vartioivan portteja. Nappasin lähimmän kovan esineen joka oli metallinen alasin. Heitin sen yhtä päätä päin. Ja kun yksi pää pökertyi, kaatui koko rakki. Manalan skorpioni oli ilmeisesti kuullut sen. Läpi tuonelan juoksin minä sitä karkuun. Ja välillä se minua. Sitten hyppäsi tuonelan skorpioni kuolleiden joen ainoalle saarelle. Kirosin ja raivosin jotta se tulisi pois sieltä. Sitten se hyökkäsi kimppuuni.”
”Se puri minua. Kynnet olin onneksi saanut leikattua poikki. Se katkaisi puukkoni terävällä kivellä. Se oli minun päälläni. Luulin kuolevani.”
”Mutta sitten muistin miekkani. Vedin sen tupesta ja survaisin sen skorpionin rintaan. Veri valui sen olemattomasta ruumiista. Sillä ruumis katosi. Sen pää muuttui sumuksi. Kunnes tajusin että sitä ei enää ollut. Päälläni oli vain tuhkaa ja tomua. Pakenin helvetistä takaisin tänne kylään. En tavallisena ihmisenä, vaan sankarina.”
”Vau! Se oli hienoa isi!”, Davy hurrasi. Niin hurrasi myös Hanna. Tiinakin taputti ja vislasi. Tiina kattoi illallisen pöytään. Siihen kuului kinkkusuikaleita, broileria, kurkkua, salaattia ja paahtoleipiä.
Kaikki kävivät heti pöytään.
Ruoka oli Hornerin mielestä maailman paras asia helvetissä olon jälkeen. Ja juominen sitäkin parempi. Tuonelassa hänen oli pitänyt tonkia nummia ja syödä multaa. Helvetissä oli Horner joutunut juomaan hapanta ja pahanmakuista vettä.
Juuri kun perhe oli käymässä käsiksi jälkiruokaan, valtavan isoon omenapiiraaseen, kuului ulkoa outoja ääniä. ”M-mitä tuo oli?”, Tiina kysyi peloissaan. Joe Horner vain huitaisi kättään. ”Ei mitään erikoista. Luultavasti tuuli vain puhalsi pensaita.” Tiina ei oikein uskonut että siit lähtisi sellainen ääni, mutta hän ei ruvennut kinaamaan miehensä kanssa.
Kun Horner oli syönyt kaksi palasta omenapiirakkaa, kuuli hänkin outoja ääniä ja kylmät väreet alkoivat kulkea hänen selkäpiitänsä pitkin. Hän oli aivan varma ettei se ollut muuta kuin tuuli.
Mutta kun hän oli aloittamassa kolmatta palaa, kuuli hän taas outoja ääniä. Nyt hän oli aivan varma siitä, että se ei ollut mikään tuuli joka rapisutti pensaita. Ei sinne päinkään. Se oli kirskumisen ääntä. Kauheaa sellaista. Kaikki olivat jähmettyneet paikalleen. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan. Ja sitten äkkiarvaamatta, valot sammuivat.
Valot syttyivät. Tiina katsoi ihmeissään tyhjää lattiaa. Joeta ei näkynyt missään. Davy ja Hanna olivat kauhusta kankeita ja istuivat äitinsä vieressä. ”Missä isi on?”, Davy kysyi. Mutta hänen äitinsä ja isosiskonsa olivat hiljaa. Tiina ajatteli itsekseen. Hänhän oli jo kolmekymmentäseitsemän vuotta vanha. Hänen mielestään se ikä oli liian vanha seikkailuille. Davy oli kuusivuotias vaaleatukkainen poika. Hanna taas oli vuotta vanhempi. He näkivät tumman hahmon. Ja sitten vilaukselta jonkinlaisen piikin. Lattia oli aivan punainen verestä. Tumma hahmo katosi. Sisään lensi jonkinlainen rääsy.
Tiina huomasi sen ja tajusi että se oli hänen miehensä viitta. Se oli verentahrima. Siinä oli valtava pala lihaa. Kaikki he olivat kauhusta kankeita. Kukaan ei uskaltanut tehdä mitään.
Ulkoa kuului puraisu ja sisään lensi taas valtavia määriä verta ja rääsyjä jotka olivat kaikki Joe Hornerin. Joskus sisään lensi lihaa. Tiinalta ei mennyt pitkään tajuta sitä. Se oli hänen miehensä lihaa.
”Missäs olet ollut?”, Tiina Horner kysyi. ”Helvetissä!”, hänen miehensä vastasi.
Ruoka oli Hornerin mielestä maailman paras asia helvetissä olon jälkeen. Tiina ajatteli itsekseen. Hänhän oli jo kolmekymmentäseitsemän vuotta vanha.
Joskus sisään lensi lihaa. Tiinalta ei mennyt pitkään tajuta sitä. Se oli hänen miehensä lihaa.
Kunnon huutikset tälle. LISÄÄ
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Roope Ankka v Iron Man: Milla Magian kosto
Osa 2
Roope Ankka istui työpöytänsä ääressä. Seinäkello tikitti sietämättömän äänekkäästi. Tänään oli se päivä, jona Iron Manin oli määrä saapua rahasäiliölle ottamaan miehestä mittaa. Roope oli juuri aikeissa nousta ylös ja mennä hypistelemään ensilanttiaan, kuten hän usein stressin alla huomasi tekevänsä, kun neiti Näpsä ryntäsi huoneeseen.
”Pankkiiri Ankka, tässä viimeisimmät tiedot margariinitehtaittenne tuotoista”, Neiti Näpsä sanoi takapuoli eroottisesti vaappuen.
”Senkin tyhmä nainen!” Roope huusi. ”Luuletteko, että minua kiinnostaa himpun vertaa margariinitehtaitteni tilanne, kun minun on määrä kohdata Toni Voimakas eli Rautamies aivan näillä näppäimillä!”
”Olen pahoillani, pankkiiri Ankka”, neiti Näpsä sanoi ja painoi päänsä alas. ”Kuvittelin, että haluaisitte olla selvillä taloudellisesta tilanteestanne yksityiselämänne huolista riippumatta.”
”Pah! Kuvitteletteko, että tässä on kyse yksityiselämästä? Koko elämäni työ on vaakalaudalla. Jos häviän sille pahaiselle rämärakettipellelle, niin omaisuutenikin on mennyttä. Ei ole ketään sopivaa perillistä, ainakaan ketään, joka osaisi hoitaa asioita edes puoliksi niin hyvin kuin minä!”
”Aivan, pankkiiri Ankka, olen pahoillani, jos loukkasin”, Neiti Näpsä sanoi, katse yhä suunnattuna rahasäiliön harmaaseen lattiaan.
”Pöh! Noh, ehkä voisitte olla hyödyksi ja kutsua Pelle Pelottoman huoneeseeni. Haluan tietää, onko hän saanut valmiiksi rahasäiliön tuoreimman varustuksen. Sen jälkeen voisittekin tulla takahuoneeseen neuvottelemaan, krmh, yksityisistä asioista.”
”Tottahan toki, pankkiiri Ankka”, Neiti Näpsä sanoi hienostuneesti punastuen.
Milla Magia makasi Tony Starkin kainalossa, katse naulittuna läheisen lipaston laatikoihin. Stark kuorsasi äänekkäästi, mutta Milla Magia ei uskaltanut nousta sängystä, koska ei ollut varma, kuinka sikeästi tällä rautaisella uroolla oli tapana nukkua. Jos Stark huomaisi hänet hiipimässä piirongin luo, olisi kaikki mennyttä. Hän oli ajatellut odottaa, että Stark lähtisi pois huoneesta jonkin tärkeän asian takia. Aamu oli kuitenkin jo pitkällä, eikä mitään ollut tapahtunut.
Lopulta Milla Magia uskaltautui tökkäämään petikumppaniaan ja kuiskaamaan tämän korvaan: ”Aika herätä.”
Kun Stark ei reagoinut millään tavalla, Milla Magia tuli miettineeksi, uskaltautuisiko hän lähteä liikkeelle. Hän kuitenkin halusi olla varma, ettei Stark heräisi kesken kaiken.
Niinpä hän pudisteli päätään ja sanoi huokaisten: ”Kaikkeen sitä sitten on minunkin ryhdyttävä.”
Tämän jälkeen hän hyppäsi Starkin rinnan päälle, löi tätä rintaan kevyesti ja antoi sitten mojovan muiskun tämän poskelle.
Kun Stark ei vieläkään reagoinut, Milla Magia hykersi hiljaa, hyppäsi pois sängystä ja hiipi yhä ilkosillaan parin metrin päässä sängystä seisovan piirongin luo.
Piirongissa oli kolme laatikkoa. Milla Magia avasi ensimmäisen, mutta ei löytänyt sieltä muuta kuin tahmeita sarjakuvialehtiä. Yhdessä kannessa komeili vihreä jättiläinen, toisessa pitkähiuksinen mies vasaran kanssa. Molempien poseeraus oli niin vihjaileva, että Milla Magia tunsi punan nousevan poskilleen.
Toisessa laatikossa ei ollut muuta kuin sydämenmuotoinen riipus. Milla Magia avasi sen ja huomasi tuijottavansa punertavahiuksista, valehtelematta sangen viehättävää naista suoraan tämän kutsuviin silmiin.
”Kukahan tämä huora sitten on?” Milla Magia kuiskasi, mutta laittoi kuitenkin riipuksen kaulaansa. Sitten hän avasi viimeisen laatikon ja voihkaisi huomatessaan, miten täynnä rojua se oli. Pengottuaan tavaroita hetken, niin hiljaa kuin osasi, hänen silmänsä osui pieneen, kärsineen näköiseen Amerikan penniin.
”Täydellistä”, Milla Magia sanoi. Juuri silloin joku koputti oveen. Milla Magia ei ehtinyt kuin kääntää päätään, kun vieras nainen violetissa puvussa asteli sisään. Hetken naisen järkyttyneitä kasvoja tuijotettuaan Milla Magia tajusi tunnistavansa ne. Ne olivat samat kuin riipuksessa, joka tälläkin hetkellä lepäsi hänen paljaan rintansa päällä!
Roope Ankka laittoi takkia ylleen toimistonsa takahuoneessa. Muutaman metrin päässä Neiti Näpsä makasi rahasäkin päällä niskaansa pidellen.
”On kyllä epämukavaa, kun emme voi käyttää sänkyä”, hän sanoi.
”Typerä nainen! Tiedätte hyvin, etten voi viedä sinua makuuhuoneeni puolelle. Siellä minä hoitelen aivan muita… asioita. Muita asioita, niin juuri!”
”Ymmärrän kyllä, pankkiiri Ankka”, Neiti Näpsä sanoi ähkien. Hän nousi rahasäkin päältä ja alkoi kiskoa koiperhosten kyllästämää sihteerinnuttua ylleen.
”Koska Starkin olikaan määrä saapua?” Näpsä jatkoi.
”En tiedä. Mokoma pallinaama ei viitsinyt antaa tarkkaa aikaa. Luulin, että hän olisi jo saapunut.”
Roope Ankka nappasi vielä silinterin päähänsä ja lähti sitten huoneesta takki levällään ja ovet paukkuen. Hän kuitenkin seisahtui lähes välittömästi kynnyksen yli astuttuaan. Hänen toimistopöytänsä päällä istui nimittäin Riitta Hanhi, tuo vanha kiusankappale, joka roikutti matkapuhelinta kädestään.
”Hei, Roopeliini!” Riitta huusi. ”Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä. Linjan päässä on nimittäin hyvä ystäväni Pepper Potts, ja hänellä on jotain, josta sinä kuulemma voisit olla hyvin kiinnostunut!”
”Vai niin!” Roope huusi napittaessaan takkiaan kiinni. ”Anna tulla!”
”Yhdellä ehdolla”, Riitta sanoi hymyillen viekoittelevasti. ”Lupaat mennä naimisiin kanssani!”
”Ei jumalauta…”, Roope sanoi.
« Viimeksi muokattu: 20.02.18 - klo:01:38 kirjoittanut Tapza »
Lasken pääomaa.
Onpas siveetön ja kristillisen arvomaailman vastainen tarina  Kansa vaatii lisää Manalan Skorpioonia! Toni Vahva on hyvä nimi Ankkalinnan asukkaalla.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Ankka-tietoisuuteni on kärsinyt vuosien varrella, piti nimittäin ihan googlata Riitta Hanhi.
Roope Ankka v Iron Man: Milla Magian kosto
Osa 3
Aku Ankka kulki pitkin rahasäiliölle vievää polkua pää painuksissa. Potkut ensimmäisenä päivänä, taas kerran. Ei siis auttanut kuin palata kiillottamaan kolikoita Roope-sedän tykö, mikäli tämä enää edes ottaisi häntä töihin.
Aku huokaisi. Se saamarin Iineskin oli taas juhlimassa Hannun luona. Joskus Aku mietti, oliko mitään syytä juosta sellaisen naisen perässä, jota kiinnosti enemmän se, mitä hän teki naisen hyväksi kuin hän itse ihmisenä tai, noh, ankkana. Ehkä olisi syytä etsiä joku toinen. Mutta kuka? Ankkalinna ei varsinaisesti pursunnut hänelle sopivia morsioehdokkaita.
”Voi itku ja kurjuus”, Aku sanoi, jostain syystä ääneen. Silloin hän kuuli oudon äänen jostain yläpuoleltaan ja huomasi tumman hahmon lentävän taivaan halki, kohti Roope-sedän rahasäiliötä. Ja ennen kuin hän oli ehtinyt ruveta miettimään, mistä oikein oli kyse ja oliko hän seonnut, kuuli hän takaansa tasaista tömähtelyä ja kiivasta huohotusta. Kääntyessään hän huomasi hyppykepillä liikkuvan Pelle Pelottoman, jonka sotkuisen hiuspehkon alta tulvi hikeä.
”Hei, Aku! Juuri sinua etsinkin”, Pelle sai sanotuksi huohotuksensa lomasta.
”Terve vaan, Pelle. Yritätkö taas kirnuta voita?” Aku kysyi.
”Pyh. Vitsit ja viittaukset sikseen, nyt on kiire. Roope-setäsi on pulassa.”
”Hän on itse asiassa enon-”
”Enkö juuri sanonut, että on kiire! Roope on jumissa rahasäiliössä, jossa häntä kiristää se viekas Riitta Hanhi. Onneksi uuden keksintöni avulla Roope sai välitettyä minulle viestin tilanteesta.”
”Mikäs keksintö se sellainen on?”
”Ei ole aikaa! Tule vain mukaani, kerron suunnitelman matkalla.”
”Selvä”, Aku sanoi, miettien samalla, miksi aina antoi kaikkien pompotella häntä. Kotonakin holhokit vain vittuilivat ja näsäviisastelivat sillä himputin käsikirjallaan.
”Noh, ainakin elämässäni on jännittävää sisältöä, vaikka olenkin työtön”, Aku sanoi, jälleen kerran ääneen jostain kumman syystä.
”Anna minun miettiä vielä hetki, hyvä nainen!” Roope Ankka sanoi istahtaessaan toimistonsa nurkassa lojuvien rahasäkkien päälle.
”Kello tikittää”, Riitta sanoi hymyillen ja samalla hivellen sormellaan mauttoman paljon meikattuja silmänympäryksiään. ”Jos et pian vastaa, kuka tietää miten suuresta kaupasta saatat jäädä paitsi.”
Roope ei vieläkään tiennyt, millaisesta tarjouksesta oli kyse, eikä hän jaksanut ruveta vaivaamaan päätään pohtimalla mokomaa. Pepper Potts oli Starkin sihteeri, joten tapaus liittyi jotenkin Rautamieheen, mutta siltikin mahdollisuuksia oli monia, eikä hänellä ollut riittävästi vihjeitä, joiden avulla hän olisi pystynyt päättelemään mikä niistä olisi oikea. Toisaalta kyseessä saattoi olla ansa, mutta tuskin mikään sellainen, jonka tuottamaa harmia hän ei pystyisi jälkikäteen korjaamaan. Olihan hän maailman rikkain ja vaikutusvaltaisin Ankka.
Kun se vietävän Peloton vain saapuisi pian, Roope ajatteli.
”Aika loppuu pian”, Riitta sanoi. ”Sitten et saa ikinä tietää, mistä on kyse.”
”Ähh… vielä muutama sekunti!” Roope kivahti.
”Ei tuolla äänensävyllä enempää kuin viisi”, Riitta sanoi. ”Viisi… neljä…”
Vietävän Pelle, Roope huusi mielessään.
”Kolme…”
Juuri silloin yksi toimiston ikkunoista räjähti tuhansiksi sirpaleiksi ja huoneeseen lensi metallinen hippiäinen, joka kaappasi puhelimen Riitta Hanhen käsistä. Tämän jälkeen kapine muni kokoontaitettavan häkin, joka sulkeutui tuon hämmennyksestä jähmettyneen naaraslinnun ympärille.
”Mitä tämä on!?” Riitta huusi. ”Roopeliini, et voi tehdä tätä minulle!”
”Miksen voisi, mokomakin kieroileva nymfomaani?” Roope sanoi nauraen ja asettaen samalla puhelimen korvalleen. ”No niin, selvitetäänpä mistä oikein on kyse.”
Silloin ikkunasta tuli sisään myös Pelle Peloton hyppykepillään. Selässään hän kantoi vihreänaamaista Aku Ankkaa.
”En voi hyvin”, Aku sanoi ja oksensi kaltereiden läpi Riitta Hanhen päälle.
”No niin, tässä Roope Ankka”, Roope Ankka sanoi puhelimeen. ”Neiti Pepper Potts, oletan. Mitä oikein haluatte?”
”Ensinnäkin haluan, että annatte ystävälleni Riitalle sen, mitä hän toivoo. Muuten ei tule kauppoja.”
”Kertokaa ensin asianne, niin lupaan harkita”, Roope sanoi.
”Selvä on”, Pepper Potts sanoi huokaisten. ”Minulla on täällä Milla Magia, joka yritti juuri ryöstää herra Starkin. Ilmeisesti hänellä on suunnitelmissa käydä noukkimassa myös teidän ensilanttinne. Ehdotan kuitenkin vaihtokauppaa. Mikäli perutte sopimanne yhteenoton herra Starkin kanssa ja maksatte kymmenen miljoonan rahan summan, joka tekisi Starkista kiistattomasti maailman rikkaimman henkilön, luovutan Milla Magian haltuunne. Muussa tapauksessa hän liittyy Starkin seuraan rahasäiliöön kohdistetussa hyökkäyksessä. Luuletteko pystyvänne kukistamaan heidät molemmat?”
”Pöyristyttävä ehdotus”, Roope sanoi. ”Kymmenen miljoonaa rahaa Milla Magiasta? En ole mikään eilisen teeren poika. Olen tähänkin asti pystynyt torjumaan kaikki hänen hyökkäyksensä, eikä yhdestä Starkista ole puolustustani heikentämään!”
”Arvelinkin, että vastaisitte noin”, Pepper Potts sanoi. ”Siksi soitin muutaman puhelun. Mikäli kieltäydytte, saatatte saada kiusaksenne erään varsin hyvin tuntemanne herrasmiehen.”
”Mistä oikein puhutte?!”
Silloin huoneen toiselta laidalta kantautui ääni, joka sai Roopen höyhenet nousemaan pystyyn.
”Bonjour, mönsieur Änkka!”
Kauhuissaan Roope kääntyi ja huomasi ovensuussa seisovan mustan hahmon.
”Kätsöin väpäydekseni, kyinkä sanottekaan, öttaa haltuuni haarniskanne, jönka ölitte kätkenyt kässäkääppiinne. Magnifique pyölystysjärjestelmä, mutta ei västystä mestahrivaras Arpin Lusénelle!”
”Ei voi olla totta! Miten tästä syntyi tällainen soppa!” Roope voihkaisi. ”Rahasäiliössäni on tällä hetkellä aivan liikaa hahmoja!”
”Mitä sanoitte?” ääni puhelimen toisessa päässä sanoi.
”Niin, siis tarkoitan, jos suostun ehtoihinne, käskettekö tuon hienostelevan maanvaivan pois rahojeni kimpusta?”
”Lupaan yrittää”, Pepper Potts vastasi.
Roope huokaisi. ”Selvä on sitten. Mihin toimitan rahat?”
”Älkää unohtako Riitan vaatimusta. Tuokaa rahat Starkin kartanolle, välittömästi. Ja liittäkää mukaan samalla kutsu häihinne.”
”Selvä on. Neiti Näpsä, toimittakaa vaadittu summa kuljetettavaksi helikopterilla välittömästi.”
”Summa on jo matkalla”, Näpsä sanoi. ”Katsoin tilanteen niin toivottomaksi, että katsoin vapaudekseni tehdä tarvittavat järjestelyt jo ennen käskyänne.”
”Hmph. Oletteko nyt tyytyväinen?” Roope sanoi luuriin.
”Vasta sitten kun olette kustantanut Riitalle hänen unelmiensa häät.”
Roope päästeli suustaan lukuisia pääkallokuvioita ja muita symboleita niin kauan, että puna ehti nousta kaikkien huoneessa olevien kasvoille.
” Bonté divine!” Arpin Luséne huusi. ”Mitä kielenkäyttöä! Työllaisten puheiden jälkeen en voi olla myrtäytymättä le rhahalaariin!”
Luséne otti miekkansa esiin ja teki holvin seinään valtavan reiän, josta käveli sisään.
”EI! SEIS!” Roope huusi. ”Kirottu Pippuripannu! Missä lupauksenne!?”
”Minähän sanoin vain lupaavani yrittää”, Pepper Potts sanoi ja löi luurin kiinni.
”Asia on hoidettu, Tony”, Pepper Potts sanoi asettuessaan makaamaan Starkin sänkyyn. ”Se pöyhkeilevä ranskalaisvaras tuhoaa Roopen omaisuuden ja te saatte kymmenen miljoonaa rahaa. Eikö ole hienoa, että mitään yhteenottoa ei tarvinnutkaan järjestää?”
”Mainiota työtä, Pepper”, Stark sanoi ja hiveli rintakarvojaan. ”Nyt ainoa ongelma on, mitä teemme sille noita-ankalle.”
”Älä huoli, olen hoitanut senkin.”
”Ai?”
”Totta vieköön”, kuului tuttu ääni sängyn päädystä. Ennen kuin Stark ehti edes yllättyä, kuului pamahdus ja huone täyttyi savusta. Kömpiessään köhien pois sängystä Stark tunsi, kuinka hänen kätensä iskettiin rautoihin.
”Mitä tämä on?!”
”Ei mitään henkilökohtaista, Tony”, Pepper Potts sanoi. ”Mutta alan olla kyllästynyt toistuviin naisseikkailuihisi. Ja huonoon palkkaani. En kuitenkaan halua olla kohtuuton, joten otan vain koko omaisuutesi ja annan sinun mennä.”
”Kunhan olet ensin viihdyttänyt meitä erään, ainakin vielä hetki sitten varakkaan ankan kanssa”, sanoi sama ääni, joka oli kuulunut sängyn päädystä ennen pamahdusta. Se kuului Milla Magialle.
”En ymmärrä. Pepper, sinähän sanoit hoitaneesi hänet!”
”Totta vieköön. Ja aion hoitaa vielä useita kertoja”, Pepper Potts sanoi ja heittäytyi tuliseen suudelmaan leveästi hymyilevän noita-ankan kanssa.
”Ei jumalauta…” Tony Stark sanoi.
« Viimeksi muokattu: 28.11.17 - klo:08:00 kirjoittanut Tapza »
Lasken pääomaa.
Mitäs tähän muuta kuin: ”Ei jumalauta…”
Erittäin viihdyttävää luettavaa.
”Rahasäiliössäni on tällä hetkellä aivan liikaa hahmoja!”
Olen samaa mieltä Roopen kanssa. Tätä oli mukava lukea, kiitos Manalan Skorpioonia odotellessa... 
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
”Kätsöin väpäydekseni, kyinkä sanottekaan, öttaa haltuuni haarniskanne, jönka ölitte kätkenyt kässäkääppiinne. Magnifique pyölystysjärjestelmä, mutta ei västystä mestahrivaras Arpin Lusénelle!”
*assburger alert* Mut... mut... kaanonin mukaan mustan ritarin haarniskan pitäisi olla tällä hetkellä avaruudessa! Jälleen tuli pari voimakasta nenähenkäystä tätä lukiessa. Mukavasti aina kulman takaa tulee jotakin hyvin out-of-context kamaa joka naurattaa. Tällä tiellä on hyvä jatkaa 
Pihkura, enpäs tuota muistanutkaan. Muuten olisin voinut kehitellä tarpeettoman monimutkaisen taustajuonen, jossa haarniskan palautuminen Maanpäälle olisi selitetty.
Kiitoksia kommenteista.
Kas onpa meinaa elämä kivaa - aamu
Kolmas torkku pärähti soimaan. Ei jumalauta, kyllä se nyt vain oli herättävä jo yhdeksältä aamulla. Kerrankin, kun olin mennyt aikaisin nukkumaan, naapurin valkoroskajäbä oli päättänyt helpottaa työmiehen paineitaan kalsarikännien muodossa keskellä viikkoa ja piti silmitöntä meteliä aamuyöhön asti. Ihmispelkoni vuoksi en toki voinut tehdä asialle muuta kuin valittaa kavereilleni netin välityksellä.
Noh, puhelin irti latauk… Jaahas, laturi onkin taas irronnut yön aikana aivan itsestään ja akkua on jäljellä enää 5 %. Pakko olla silti tyytyväinen, koska akkua oli riittänyt herätykseen asti. Laitoin puhelimen taas lataukseen ja tällä kertaa liittimen alle optimaalisen paksuisen kirjan, jotta liitin pysyisi paikoillaan eikä lähtisi luikauksella irti.
Aamukusella huomasin, että voisi periaatteessa tulla vähän muutakin. Siitä huolimatta, että minulla ei nyt ollut puhelinta mukana, päätin tyhjentää peräsuoleni. Vastapäätä olevalla pölyisellä pöydällä oli kosmetiikkatuotteita. Luin tuoteselosteita ja hymähtelin sanoille kuten perspirantti ja urea. Ei vittu, hierovatko naiset kasvoilleen virtsaa? Joka tapauksessa olin nyt valmis siirtymään keittiöön. Sitä ennen otin kaksi palaa paperia ja pyyhin perseeni.
Sormi meni paperista läpi ja paperi jäi sormen ympärille eräänlaiseksi koristeeksi, oli kuin sillä olisi ollut sellainen keskiajan kaulus yllään. Eräänlainen tummaihoinen hovinarri.
Noh, käyhän näitä. Löysä, toffeemainen uloste oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja käsisuihkun käyttäminen oli lähes välttämätöntä 95 % kerroista, kun käyn isommalla asialla. Käsisuihkumme paineessa on toivomisen varaa, mutta jälleen oli pakko olla tyytyväinen, että moinen mukavuus löytyi myös kotoa. Suihkutin ensin sormen puhtaaksi ja siirryin sitten kastelemaan peräaukkoani. Asetin pakarani niin auki kun vain pystyin ja heiluttelin suihkua siten, että se varmasti irrottaisi kaiken myös perskarvoista.
Perseeni saattoi nyt olla puhdas, mutta se piti vielä varmistaa. Otan vain lisää pap… Jaahas, paperi onkin loppunut kesken. Onneksi sitä on lisää vastapäisessä kaapissa. Paitsi että ei ollut. Kuka vittu jättää toiselle vessaan vain kaksi palaa paperia eikä tuo sinne edes lisää rullia? Tajusin tässä vaiheessa, että minun on haettava lisää paperia eteisen siivouskaapista.
Kuin jonkinlainen klonkun ja kentaurin risteytys lähdin housut kintuissa ja selkä suorassa mutta silti perse takakenossa ulos vessasta. Lattialle putosi muutamat pisarat vettä märistä perskarvoistani. Harmitti, muttei harmittanut ONNEKSI, sillä vesipisarat näyttivät olleen puhtaita. Suoriuduin tehtävästäni hyvin ja siirryin viimeistelemään vessareissuni. Sormi meni vielä kerran paperista läpi, olihan kohde sentään aivan märkä tässä kohtaa. Onneksi ulostetta ei tällä kertaa näkynyt.
Huh huh, olipahan reissu. Oloni oli helpottunut. Hain matkapuhelimeni, joka oli latautunut 10 prosenttiyksikköä tässä ajassa. Puin päälleni lattialla ryppyisenä makaavan t-paidan. Haistoin sitä varmistuakseni sen riittävästä puhtaudesta. Haisi vain hieman hielle, kelpaa siis minulle. Hiki tulee kuitenkin, ja puhdas paita haisisi hyvin pian samalle.
Seuraavaksi suuntasin keittiöön, koska minulla oli jano. Aamupalaihmisiä en koskaan ole ollut, mutta juotava kelpaa. Otin puhtaan näköisen juomalasin pöydältä ja haistoin ja katselin sitä, jotta voisin todeta sen olevan kyllin puhdas. Avasin hanan ja voi jumalauta vittu, lavuaarissa ollut kattilan kansi ohjasi vedet suoraan paidalleni. Siirsin hanaa sivulle. Ei helvetti, seuraavaksi jollain ihmeen konstilla lavuaarin pohjalla maannut lusikka osui minuun äärimmäisen tarkasti. Vitut vedestä, minä juon sitten Euroshopperin energiajuoman. Tämä päätös oli muuten virhe, mutta palataan siihen myöhemmin.
Avasin tölkin ja huokaisin. Vittu mikä alku tälle päivälle. Tämä olisi vasta alkua.
Samaistuin tarinaan ja taidankin aavistaa mitä Euroshopperin Energiajuomalla on mielessään.
Kas onpa meinaa elämä kivaa - aamu jatkuu
Perusteellinen lääkärintarkastus. Se oli minun syyni aikaiseen herätykseen. Enhän missään nimessä olisi herännyt ainakaan ennen puoltapäivää, mutta lääkärintarkastus antoi minulle syyn teeskennellä tavallista ihmistä. Totta puhuen minua jännitti koko asia, olinhan ollut moisessa viimeksi armeijassa. Siemailin energiajuomaani ja katselin ulos ikkunasta. Siellähän pyrytti ja aioin mennä autolla.
Olin jo edellisenä iltana laittanut sisätilanlämmittimen johdon kiinni autopaikkamme sähkötolppaan (ei muuten mennyt johdon toinen pää ekalla tai tokalla kerrallakaan kiinni autoon, siinä kun on kolme eri asentoa, joilla sitä voi yrittää). Lämmitystolpassa on sellainen erittäin kätevä ajastin, jolla lämmityksen voi käynnistää kaksi tuntia ennen lähtöä. Aivan mahtava ominaisuus. Se olisi ilahduttanut minua kyllä enemmän, jos se olisi toiminut. Sen sijaan lämmitys alkoi ajastuksesta huolimatta välittömästi aina, kun sähköjohdon laittoi paikoilleen. En mitenkään raaskinut jättää lämmitintä koko yöksi päälle, joten ainoa ratkaisuni oli sammuttaa lämmitin virtakytkimestä ja päättää mennä napsauttamaan lämmittimen päälle aamulla.
Lähtöön olisi enää puoli tuntia, joten nyt oli hyvä aika käydä laittamassa lämmitys puhaltamaan romuautoomme, jonka ikkunat olisivat vetäneet huuruun pitkäksi aikaa ilman lämmitystä. Minulla oli vain bokserit ja märkä t-paita ylläni, joten kävelin vaatehuoneelle hakemaan puuttuvat vaatteet ja kuivan t-paidan. Otin epämääräisestä kasasta viikkaamattomia t-paitoja sen toiseksi päälimmäisen ihan varmuuden vuoksi, sillä toisinaan minä laitoin lähes puhtaita paitoja päälimmäiseksi ”jos satun tarvitsemaan, ei kannata turhaan pestä vielä”.
Pukeuduttuani kävin viimeistelemässä energiajuomatölkkini sisällön, mutta sitä ennen kastelin sukkani lattialla, jolle perskarvani olivat tiputtaneet vesipisaroita. Ai että kuinka mukavaa, vielä yksi reissu vaatehuoneelle ja uutta sukkaparia etsimään. Kuivasin loput vedet lattialta märillä sukillani jalkojani käyttäen. En jaksanut kumarrella niiden takia.
Aioin käydä vain pikaisesti ulkona napsauttamassa sen lämmittimen päälle, joten puin takin lisäksi vain erittäin nopeat kengät jalkaan. En nyt tarkoita mitään Sonic-kenkiä, vaan sellaisia, jotka on helppo laittaa jalkaan. En vitussa aio sitoa kengännauhoja alle puolen minuutin ulkonaolon vuoksi. Päästyäni talsin ulkona kohti autoa ja yllätyin, miten paljon maassa on lunta. Sitä olikin niin paljon, että kenkävalintani osoittautui aivan paskaksi ja kastelin jo toisen sukkaparin yhden aamun aikana. Ei jumalauta!
Auton lämmitys oli nyt päällä. Eipähän tarvitse skrapata ja voi johdon irrottamisen jälkeen istua valmiiksi lämpimään autoon. Pakko olla tyytyväinen. Suuntasin takaisin kotiin ja uskokaa tai älkää, löysin uuden sukkaparin melkoisen äkkiä ja loput puoli tuntia ennen lähtöä sujuivat ilman ongelmia.
Kun lähdön aika koitti, ES oli tehnyt tehtävänsä siltä osin, että minun oli mentävä vessaan vielä kerran ennen lähtöä. Jostain syystä ES on aina kulkenut elimistöni läpi nopeasti, jolloin olen käynyt päästämässä energiajuoman väriset virtsat pippelini päästä ulos. Olin juuri vapauttamassa virtauksen, kunnes muistin minulle ennakkoon annetun ohjeistuksen: ethän virtsaa aamuvirtsan jälkeen ennen lääkärintarkastusta. Irvistäen peruutin kusemiseni aivan viime hetkillä ja tajusin, että tästä voi tulla pitkä aamu.
Olin nimittäin varannut hyvin aikaa ennen lääkärintarkastuksen alkamista. Syynä siihen oli epävarmasti toimiva automme, jolloin ei koskaan tiedä, kauanko matkassa voi lopulta mennä. Lähdin kusihätäisenä ulos ovesta ja meinasin jo painaa oven kiinni samalla, kun taputtelin taskuja. Kävipä hyvä tuuri, sillä huomasin avainten olevan vielä kotona, eikä ovi ollut paiskautunut kiinni. On se elämä välillä armollinenkin.
Talsin jälleen autolle, tällä kertaa talvikengät jalassa. Sukat säilyivät kuivina tällä kertaa ja kylläpä olikin auto lämmin. Nyt vain avain virtalukkoon ja käynn… Jaahas, vai käynnistetäänkö sittenkään. Jurnutin autoa käyntiin noin vartin ja yritin myös vaihdella kytkimen ja kaasun välistä suhdetta samalla kun ykkönen ja käsijarru olivat päällä. Yleensä tämä kikka on lopulta toiminut, mutta tällä kertaa ei sitten millään. Noh, onneksi olin varannut hyvin aikaa. Otin varasuunnitelmakseni kulkea bussilla. Säästyypähän parkkeeraamiselta, ei perillä olisi kuitenkaan ollut mitään helvetin parkkipaikkoja vapaana.
Paavon pyynnöstä lisää Manalan skorpionia.
Piilossa
Tiina Horner ja hänen lapsensa pysyivät pitkään piilossa. He eivät uskaltaneet tulla esiin sen jälkeen mitä hänen miehelleen oli tapahtunut. Hän arveli että joku heistä saattaisi olla seuraava uhri.
Miten kauan he olivat piilossaan olleet, sitä he eivät tienneet. Vain sen he tiesivät että piilopaikka oli heidän talonsa pimeä kellari. Tiina oli aseistautunut siltä varalta että heidän kimppuunsa käytäisiin. Hänellä oli vahva metallikirves olallaan. Lapset olivat kätkeytyneet perunatynnyreihin. Kumpikaan heistä ei uskaltanut tulla esiin.
He elivät perunoilla, viljalla, kuivilla korpuilla ja vedellä. Yläkerrassa oli kaikki mullin mallin ja veren peitossa. Jos joku soitti ovikelloa olivat kaikki hiljaa eikä kukaan mennyt avaamaan. Heidän puhelimensa oli rikottu. Samoin tietokone. ”Kauanko meidän täytyy pysyä täällä, äiti?”, Davy kysyi. ”Niin kauan kunnes vaara on ohi.” ”Kuinka kauan siihen menee?”, Hanna kysyi. ”Päiviä, viikkoja, jopa kuukausia.”, Tiina vastasi.
Aina kun lapsilla oli nälkä, saivat he tonkia viljatynnyreistä jotakin purtavaa. Kumpikaan ei suostunut koskemaankaan vanhoihin homeisiin korppuihin. Perunoitakin syötiin silloin tällöin. Ja vettä saatiin vanhasta hanasta.
Davylle tuli yllättäen kusihätä. Hän sai luvan tehdä virtsansa kellarin lattialle. Se kuivattiin heinillä. ”Tästä tulee pitkästyttävää.”, Hanna arveli.
He eivät tienneet mitä ulkopuolella tapahtui. Eivät edes sitä että ihmiset supisivat ja jupisivat Tiinan perheessä tapahtunutta onnettomuutta. Tiina ja lapset piileskelivät kellarissa, eivätkä tulleet ulos. Eivätkä halunneetkaan tulla ulos. Varsinkaan Tiina ei halunnut tulla ulos miehensä kuoleman jälkeen.
Lapset alkoivat pitkästyä siihen että piti syödä perunoita ja hapanta viljaa ja juodan pahanmakuista vettä. Tiina ei kuitenkaan antanut heidän lähteä pois kellarista. He olivat pysyneet kellarissa jo viikon ja pysyisivät seuraavankin jos tapahtumiin ei tulisi käännettä.
HUHHUH ETTÄ KUUMOTTI. Onneksi ei käynyt pahasti Davylle tuli yllättäen kusihätä. Hän sai luvan tehdä virtsansa kellarin lattialle. Se kuivattiin heinillä. ”Tästä tulee pitkästyttävää.”, Hanna arveli.
Mitä helvettiä nyt taas Hanna 
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Johnston
Simeon Johnston oli surullinen kaverinsa menetyksestä. Horner oli ollut Johnstonin paras ystävä. Johnston oli lihaksikas mies. Hän oli kokonaan parraton ja hänen hiuksensa olivat väriltään tummat. Hänen leukansa oli vahva ja simät taivaansiniset. Hän oli 36-vuotias mies joka eli rauhassa ilman minkäänlaista perhettä.
Kukaan ei vielä tiennyt mitä Hornerille oli tapahtunut. Miten hän oli menehtynyt? Sitä ei kukaan tiennyt. Ei edes Jornerin vaimo Tiina tiennyt sitä. Johnston oli miettinyt asiaa. Mitä jos manalan skorpioni oli tappanut Hornerin. Mutta Hornerhan oli ennen sitä tappanut helvetin skorpionin. Siinä tapauksessa oli mahdotonta että skorpioni oli tappanut Hornerin.
Mutta Johnston oli miettinyt. Miten Horner olikaan kertonut manalan skorpionin kuolevan. Horner oli kertonut että se vain haihtui ilmaan ja muuttui sumuksi. Mitä jos Horner ei ollutkaan tappanut skorpionia. Mitä jos skorpioni oli vain menettänyt voimansa. Jos se oli liian voimakas tapettavaksi. Johnston uskoi että skorpionilla oli kuitenkin vielä voimansa tallella. Sen ulkomuoto oli vain olematon.
Johnston oli sitä mieltä. Hän halusi kuitenkin karkoittaa skorpionin pahat voimat. Hän uskoi että muu ulkomuoto oli poissa. Mutta piikki ja hampaat olivat tallella. Jos joku näkisi sen, hän todennäköisesti uskoisi näkevänsä piikin ja hampaat jotka leijuivat ilmassa.
Hänen olisi pakko saada selville skorpionin piilopaikka ja karkoittaa sen pahat voimat ikiajoiksi. Johnston oli syntynyt Suomessa, mutta muuttanut sittemmin Norjaan. Hän puhui kuitenkin paljon paremmin suomea, koska oli lähes kokonaan suomalainen. Isä oli englantilaisruotsalainen, mutta äiti kokonaan suomalainen. Johnston oli opettanut norjalaisille paljon suomalaisia sanoja ja moni norjalainen osasi hyvin suomea.
Johnston oli päättänyt järjestää retkikunnan tuonelaan. Hän pyysi mukaan kaikkia kavereitaan. Hän lähti kyselykierrokselle.
”Hei Daniel! Tulisitko kanssani retkelle tuonelaan?”
”Hulluksiko minua luulet”, Daniel Bowman kysyi. ”Hulluhan minä olisin jos tulisin mukaan. Toisaalta, en voi antaa sinun mennä sinne yksin. Tulen mukaan omasta tahdostani.”
Johnston jatkoi matkaansa. Hän kolkutti erään toisen kaverisa oveen. Ovi avattiin. ”Päivää, rva Lindholm. Onko Olle tavattavissa?”, Johnston kysyi. ”Kyllä on.”, rouva Lindholm vastasi. ”Olle! Sinua kysytään!”, hän huusi yläkertaan. Olle tuli äkkiä alas. ”Simo! Vanha kamu!”, Olle Lindholm huusi. ”Voisitteko ystävällisesti jättää meidät kahden.”, Johnston sanoi Lindholmin vaimolle. Rouva Lintholm nyökkäsi ja meni takaisin sisään sulkien oven perässään.
”Mitä asiaa sinulla oli?”, Olle Lindholm kysyi.
”Tuletko kanssani karkkoittamaan manalan skorpionin pahat voimat?”, Johnston kysyi.
”Aah, minä rakastaa seikkailui”, Lindholm sanoi. ”Minä tulla mielelläni.”
”Käyttäydyt oudosti, ystävä hyvä”, Johnston sanoi.
”Mutta kyllä se sopii. Tavataan aamulla kello 8.00.”
”Sovittu!”, Lindholm sanoi. Ja niin Johnston lähti.
Simeon Johnston otti kännykkänsä esille ja näpytteli erään ystävänsä numeron.
”Karjalainen”, kuului vastaus kännykästä.
”Moi Mika.”, Johnston vastasi.
”No hei, Simeoni. Mitä kuuluu?”
”Hyvää kiitos.”
”Oliko sinulla asiaakin?”, Mika Karjalainen kysyi.
”Oli.”, Johnston vastasi. ”Tuletko kanssani helvetin porteille ja niistä sisään karkoittamaan Skorpionin pahoja voimia?” ”Hitto soikoon, en helvetissä! Hulluksiko minua luulet?”
”En tarkoittanut pahaa. Kysyin vain.”, Johnston rauhoitteli.
”Tollo, sanoo suomalainen”, Karjalainen vastasi. ”Täytyy olla todellinen kusipää jos sinne aikoo mennä. Seinähullu sinä olet jos sinne aiot.”, Karjalainen huusi puhelimeen.
”Jos tulet ei sinun tarvitse maksaa sitä yhdeksänkymmenen euron velkaa. Ja saat kaiken lisäksi kaupan päälle viisikymmentä euroa. Jos et tule maksat sen velan ja vielä sen viiden euron pikkuvelan. Tiedän, että sinulla ei ole siihen varaa. Ota tai jätä!”, Johnston sanoi tyynesti.
”Sinä olet varsinainen kiristäjä Simeoni.”, Karjalainen naurahti. ”Tulen mukaasi.”
”Sovittu. Aamulla kello kahdeksan. Moikka!”
Johnston kutsui vielä kaksi kaveriaan mukaan vaaralliselle matkalle. David Winstonin ja Bert Whiten. Sitten Johnston lähti kotiinsa. Kello oli 18.00. Ja oli aika viettää vapaata. Niinpä hän avasi oven, otti päivän lehden ja alkoi lukea sitä.
Kun kello oli kymmenen illalla Johnston teki iltapalan johon kuului hieman voileipiä, kurkkua, hedelmäsalaattia ja paistettua riistaa. Mukana oli myös raakaa lihaa. Mutta hyvin vähän. Kun hän oli syönyt hän laittoi pedin valmiiksi. Kello oli 23.15 kun hän meni nukkumaan. Mutta hän nukahti vasta kun kello oli 23.55.
Huhhuh vai että skorpiooni jonka ulkomuoto on olematon? Kuinkakohan Johnston meinaa pärjätä sellaista vihollista vastaan, se nähdään ensi jaksossa! ”Tuletko kanssani helvetin porteille ja niistä sisään karkoittamaan Skorpionin pahoja voimia?” ”Hitto soikoon, en helvetissä! Hulluksiko minua luulet?”
”Jos tulet ei sinun tarvitse maksaa sitä yhdeksänkymmenen euron velkaa. Ja saat kaiken lisäksi kaupan päälle viisikymmentä euroa. Jos et tule maksat sen velan ja vielä sen viiden euron pikkuvelan. Tiedän, että sinulla ei ole siihen varaa. Ota tai jätä!”, Johnston sanoi tyynesti. Kello oli 23.15 kun hän meni nukkumaan. Mutta hän nukahti vasta kun kello oli 23.55.
5/5 huutikset.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Roope Ankka v Iron Man: Milla Magian kosto
Osa 4
Oli kaunis ja aurinkoinen aamu. Pyöreähköt pilvenhattarat lipuivat hitaasti vaaleansinisen taivaan halki. Ihmiset olivat kiireisiä, kuten tavallista, mutta ne jotka malttoivat irrottaa katseensa autojensa tuulilaseista ja ajatuksensa oravanpyörän päivän tarjonnasta, saattoivat nähdä tumman hahmon kapuavan kohti yhtä kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä, Roope Ankan rahasäiliötä. Hahmo oli Tony Stark, eikä hän ollut tyytyväinen.
Tässäpä tilanne, jossa tarvittaisiin muita Kostajia, Tony Stark ajatteli. Harmi että en voi kutsua heitä kaikkia apuun, koska kyseessä ei ole Avengers-sarjaan kuuluva tarina.
Sillä välin Roope Ankan toimistossa oli täysi tohina päällä.
”Herra Ankka”, neiti Näpsä sanoi. ”Jotain kummallista on tekeillä”
”Ihanko totta? Enpä olisi itse osannut ajatella moista. Hiivatin peijakas sentään, nainen, ettekö näe, kuinka paljon kutsumattomia vieraita rahasäiliössäni on! Ja menikö teiltä ohi se, että Arpin Lusène juuri marssi sisälle rahaholviini! Siellä hän nyt slurppaa rahojani olemattomiin!”
”Toki. Säästöpään tekemien reaaliaikaisten laskelmien mukaan menetätte rahaa minuutissa noin...”
”Ei, älkää! En halua kuulla!” Roope huusi ja heittäytyi makaamaan betonilattialle, kädet asetettuina höyhenten peittämien korviensa päälle.
”No, halusin vain sanoa, että Luséne ja tämä muu poppoo eivät ole ainoita ongelmianne. Laitteet ovat nimittäin havainneet liikkuvan kohteen, joka lähestyy rahasäiliötä. Turvakameroiden perusteella se on Tony Stark.”
”Se tästä vielä puuttui! Ampukaa hänet, herran tähden, räjäyttäkää olemattomiin!”
”Mutta eikö hänestä saattaisi olla apua Lusénea vastaan? Hän näyttää tulevan rauhallisin aikein. Ilman haarniskaa ja valkoinen lippu kädessään.”
”Vai niin? Mutta miksi hänen edes pitäisi liputtaa, kun kaksintaistelumme peruuntui jo? No, mitä viivyttelet, tuo hänet tänne selittämään asia!”
Neiti Näpsä syöksyi työpöytänsä ääreen ja painoi yhtä useista pöytälevyn alapuolelle asennetuista namiskoista. Hetken kuluttua Tony Stark lensi sisään rikkinäisestä ikkunasta ja laskeutui edelleen pahoinvoivan Aku Ankan vatsan päälle. Tämä sai Akun oksentamaan toistamiseen häkissä kyhjöttävän Riitta Hanhen ylle.
”Onneksi tämä sattuu kiihottamaan minua”, Riitta sanoi.
”No niin, Stark! Kerro asiasi!”
”Aikeeni ovat rauhanomaiset! Mutta huomaan, että sinulla on hiukan kiireitä. Ehkä voisin auttaa sinua kukistamaan tuon ranskalaisen hienohelman ja sen jälkeen jutella asiastani kahvikupposen äärellä?”
”Miten muka aiot hoidella hänet ilman haarniskaasi?”
”Onhan minulla tämä kauko-ohjain, jolla voin kutsua paikalle rautamiesten armeijan”, Stark vastasi ja kaivoi taskustaan tumman levyn, jonka pinnalla oli useita punaisia katkaisijoita.
”En luota sinuun, mutta mitä vaihtoehtoja minulla pololla muka on? Sen kuin painat nappulaa.”
Tajuttuaan mitä oli äsken sanonut, Roope katsoi parhaaksi tarkistaa ettei huoneessa ollut Tupua, Hupua, Lupua tai muitakaan alaikäisiä ankkalinnalaisia.
”Kiitos yhteistyöhalustanne”, Tony Stark sanoi ja painoi suuren, punaisen napin pohjaan. Vain muutaman sekunnin kuluttua rikkinäisestä ikkunasta lensi sisään kymmeniä rautamiehiä, jotka syöksyivät saman tien rahaholviin. Roope kiiruhti niiden perässä ja näki juuri parahiksi, kuinka rautaukot laskeutuivat riviin innokkaasti slurppaavan Arpin Lusènen eteen.
”Mutta voi itku ja kurjuus!” Roope huusi tajuttuaan tilanteen. ”Eiväthän nuo lasten leikkivempeleet voi koskea Lusèneen! Eikä täällä edes ole mattoa, jonka voisi vetää tuon kirotun ritarin alta.”
”Älä huolehdi. Kyllähän minäkin olen kuullut Mustasta Ritarista ja Kertalaakista™.”
Ja juuri sillä hetkellä jokainen riviin asettuneista rautamiehistä kaivoi takaluukustaan Suomen puolustusvoimien kevyttä kertasinkoa muistuttavan aseen, jonka kyljessä luki suurin, mustin kirjaimin TIMANTTISINKO.
”Mitäs te öykkärit öikein yritätte?” Lusène sanoi naurahtaen. Hän olisi luultavasti tokaissut seuraavaksi jotain ylimielistä ja ivallista, elleivät rautamiehet olisi ehtineet laukaista aseitaan. Kovalla voimalla haarniskaa vasten iskeytyvät timantit saivat Lusènen lentämään taaksepäin.
”Kauhistus, jos hän kaatuu rahojeni päälle, hän tippuu koko säiliöni läpi ja slurppaa mennessään hirvittävän määrän valuuttaa!”
”Älä huolehdi”, Stark sanoi. Ja kuinka ollakaan, kaksi rivissä seisoneista rautamiehistä syöksyi eteenpäin ja nappasi ritarin kiinni tämän käsivarsista.
”Olen päällystänyt haarniskojen kämmenet timanttipölyllä”, Stark sanoi. ”Olisi tietysti voinut tehdä saman koko haarniskalle, mutta minulla on parempaakin käyttöä sille pölylle.”
Rautamiehet toivat Lusènen samaan huoneeseen, jossa Roope, Stark, Aku, Pelle, Neiti Näpsä ja oksennuksen kuorruttama Riitta Hanhi seurasivat tapahtumien etenemistä.
”No niin”, Roope sanoi. ”Stark, komenna sotureitasi riisumaan haarniska tuon kiusankappaleen yltä. Ja kaikki muutkin kuteet, siltä varalta että hän piilottelee niissä jotain.”
Stark komensi, ja rautamiehet ryhtyivät toimeen. Pian Lusène seisoi keskellä huonetta ilkosillaan. Neiti Näpsä tarkasteli tilannetta posket punaisina ja Riitta Hanhi sormi eroottisesti suupielessään.
”Noin, laittakaa hänet vielä käsirautoihin”, Roope sanoi. ”Ja hetkinen! Ajelkaa hänen viiksensä. Muistan kyllä, kuinka hän viime kerralla pääsi pakenemaan!”
Stark komensi rautamiehiä täyttämään molemmat pyynnöt.
”No niin, kuinkas nyt suu pannaan?” Roope sanoi hymyillen.
”Minä ainakin tiedän, kuinka ja mihin panisin omani”, Riitta sanoi silmäillen riisuttua ritaria ahnaasti. ”Roopeliini, olet ihana, mutta tämä on jotain aivan uutta.”
”Kiitän neitiä köhteliäisyyksistä, mutta des vomissures ei kuulu, kyinkä sanottekaan, fetissieni lukuun.”
”Jos fe(male)tissiä kaipaat, minulla on kyllä mistä antaa”, Riitta sanoi. ”Roope, ole kiltti, päästä minut ulos, niin lupaan, että en pakota sinua naimisiin kanssani. Anna minun vain ottaa tuo mies, niin katoan elämästäsi iäksi!”
”Erittäin houkutteleva ehdotus”, Roope sanoi. ”Selviäisin kahdesta kiusankappaleesta kertaheitolla.”
”Mönsieur Änkkä, pyydän, suokaa minulle merci, enhän edes minä änsäitsisi työn näisen seuraa?”
”Luulenpa, että te juuri sopisitte hyvin yhteen”, Roope sanoi ilkeästi hymyillen. ”Olkoon. Neiti Näpsä, päästäkää hanhi häkistä.”
Neiti Näpsä teki työtä käskettyä, ja pian Riitta ampaisi ulos vankilastaan ja koppasi Lusénen syliinsä.
”Ai että, kohta Musta Ritari saakin slurpata oikein taitojensa takaa! Ja tulla myös slurpatuksi!”
Vielä ennen poistumistaan Riitta nappasi mukaansa yhä sangen pahoinvoivan näköisen Aku Ankan.
”Sinä saat oksentaa päälleni hauskanpidon aikana”, hän sanoi raahatessaan Akun pois huoneesta.
”Ettekö aio estää häntä?” Neiti Näpsä kysyi oven sulkeuduttua. ”Eihän Aku kuulunut sopimukseen.”
”No, pääsenpä eroon hampuusisukulaisen tuomasta taakasta”, Roope sanoi. ”No niin, nyt olisi varmaan sen kahvin aika. Keittäkääpä meille kupilliset, neiti Näpsä.”
”Kuten tahdotte, herra Ankka”, Neiti Näpsä sanoi ja poistui kahvinkeittohuoneeseen perä vaappuen.
”Minäkin taidan tästä lähteä”, Pelle Peloton sanoi. ”Minulla on kiire keksijöiden jokaviikkoiseen vuosikokoukseen.”
Kun Pellekin oli poistunut huoneesta, Tony Stark kääntyi Roopen puoleen ja ojensi kätensä.
”Eiköhän unohdeta menneet”, hän sanoi.
”Olkoon niin. Enpä olisi uskonut, että sinusta olisi joskus näin paljon hyötyä.”
Roope tarttui kiinni Starkin ojennetusta kädestä ja tunsi samassa toistuvien, aggressiivisten sähköiskujen tanssin ympäri kehoaan.
”Usko pois, en haluaisi tehdä tätä”, Tony Stark sanoi. ”Mutta kuten sanotaan, kaiken takana on nainen. Tai useampia.”
Roope Ankka lyyhistyi velttona harmaalle kivilattialle.
”Jaahas. Eipä tästä sitten kummoista taistelua syntynyt”, Stark sanoi. ”Tulepas nyt hakemaan se kirottu lanttisi, mokoma viettelijätär.”
”Kernaasti”, Milla Magia sanoi syöksyessään luutansa selässä sisään, takanaan istuvan Pepper Pottsin huulet kiinni kaulassaan.
Noita-ankka nousi luutansa selästä, käveli jalustalla lepäävän ensilantin luo ja oli jo tarttumassa kiinni kolikkoa suojaavasta lasikuvusta, kun huoneen keskeltä kajahti ääni.
”Ei niin nopeasti!”
Ääni kuului Roope Ankalle.
”NANI?” Stark huusi, tajuten vasta jälkikäteen ettei typeristä juonenkäänteistä huolimatta ollut sisällä animessa.
Veltosta nopeasti suoraksi ponnahtanut Roope kaivoi taskustaan kaukosäätimen, joka vielä muutamaa hetkeä aiemmin oli ollut Tony Starkilla.
”Olet huolimaton nulikka”, Roope sanoi peukalo suuren, punaisen napin päällä. Ja ennen kuin kukaan ehti päästää suustaan kaksisanaista toteamusta, joka alkaa E:llä ja päättyy kolmeen pisteeseen, oli Starkin rautamiesarmeija lennättänyt Milla Magian ja Pepper Pottsin ulos rahasäiliöstä.
Mutta Stark ei aikonut tulla nöyryytetyksi. Hän otti kiinni yhdestä rautamiehestä, avasi yhden sen luukuista ja sorkki virtapiirejä niin, että sai kuin saikin valjastettua rotiskon omaksi puvukseen.
”En oikeastaan halua taistella sinua vastaan, Roope hyvä”, Tony Stark sanoi haarniskan sisältä. ”Mutta en voi antaa sinulle rautamiesteni ohjausjärjestelmää.”
”Enkä minä aio luovuttaa sitä sinulle!” Roope huusi. ”Kuole, senkin säälittävä yrittäjä!”
Kymmenet rautamiehet syöksyivät Starkia kohti, mutta Stark murjoi ne yksitellen kanveesiin. Silloin Neiti Näpsä tuli toisesta huoneesta kahvitarjotin käsissään.
Roope syöksyi häntä kohti niin, että tarjotin kahveineen paiskautui lattialle.
”Mistä on kyse?!” Neiti Näpsä huusi.
”Tule nyt vain kanssani takahuoneeseen”, Roope sanoi, piittaamatta teitittelyn kaltaisista muodollisuuksista. ”Minun pitää nostaa power leveliäni.”
Takahuoneen ovi paiskautui kiinni, ja Roopen taistelukyky kasvoi aivan kuin muuan vihreänuttuisen miekkasankarin energia eräässä klassisessa videopelissä, jossa myös suoritettiin pöyristyttäviä tekoja suljettujen ovien takana.
”On aika taistella!” Roope huusi syöksyessään huoneesta. Hän kaivoi esille suurimman kanuunansa, melkein yhtä tehokkaan kuin se jota oli äsken takahuoneessa käyttänyt, ja ampui useita kuulia kohti Tony Starkia. Stark kuitenkin väisti ne leikiten.
”Hahaa! Noinko kuvittelet päihittäväsi minut?”
”En”, Roope sanoi. ”Mutta ainakin sain kiinnitettyä huomiosi muualle”
”Mitääää?” Tony Stark sanoi vain hetkeä ennen kuin valtava, seinään asennettu nyrkkeilyhanska sinkosi hänet rahasäiliön seinän läpi. Roope vaappui Starkin jättämän reiän kohdalle ja asetti kädet voitonriemuisena vyötäisilleen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi kannattanut tehdä, sillä hän oli kykenemätön tekemään mitään, kun seinän viertä lentävä Milla Magia tarttui hänen kyynärvarrestaan kiinni ja alkoi kuljettaa häntä kohti korkeuksia.
”Kirottu visukinttu! Pitääkö sinut tappaa, että saan lanttisi käsiini?!”
”E-ethän sinä voi sitä tehdä! Silloin ensilanttini menettää voimansa, etkä voi enää valaa siitä himoitsemaasi amulettia.”
”Totta. Suunnitelmani oli ottaa ensilanttisi, koska vaikka olet menettänyt omaisuuttasi, olet kuitenkin rikkaampi kuin Stark, jonka rikkaudet minä ja Pepper olemme jo ottaneet kokonaisuudessaan omaksemme.”
”Mutta luuletko, että olen yhä maailman rikkain?” Roope sanoi. ”Etkö unohda erään toisen miljardöörin, joka on tällä hetkellä...” Hän kyynelehti ja värisi tajutessaan, että puhui luultavasti totta ”…minua rikkaampi...”
Milla Magian silmät suurentuivat.
”Kulta-Into Pii!” hän huusi ja käänsi luutansa välittömästi kohti Afrikkaa. Samalla hän päästi irti Roopen kyynärvarresta. Vanha ankka huusi pudotessaan pilvien läpi kohti kaukana häämöttävää maanpintaa ja ikuista pimeyttä, jonka tuon pinnan kanssa kohtaaminen toisi mukanaan. Hän tarttui kiinni jostain pyöreästä, joka oli tippunut Milla Magian käsilaukusta kun tämä oli tehnyt äkkikäännöksen, sulki sen käsiensä suojaan ja odotti kaiken päättymistä.
Mutta ennen kuin Roope ehti koskettaa maata, tunsi hän kylmät, metalliset kädet ympärillään.
”Tämä ei ole mikään tapa päättää kaksintaistelu”, Tony Stark sanoi, nyt aidossa Iron Man™-puvussaan.
”Ei niin”, Roope sanoi katsoessaan pelastajaansa väsyneillä silmillään, jotka kylmä ilma oli saanut kosteiksi. Tony Stark katsoi häntä takaisin, ja oli aivan varma siitä, että hetki oli oikea, varma siitä, että heidän välillään oli nyt ainutlaatuinen yhteys, että ainoa oikea tapa toimia oli avata visiiri, tehdä oikeat kasvot näkyviksi ja tuoda ne lähelle, sulkea silmät, asettaa huulet oikeaan asentoon ja…
”Hintti!” Roope Ankka huusi ja työnsi pitelemänsä esineen, jonka oli huomannut posauspommiksi, syvälle Starkin nieluun. Sitten hän avasi takkinsa nappeja niin, että saattoi sujahtaa irti nutustaan ja jatkaa putoamistaan. Hän lysähti pehmeän heinäkasan päälle samalle hetkellä kun kuuli posauksen yläpuoleltaan.
Rautahaarniskan kappaleita varisi ympäri Mummo Ankan maatilaa, jossa Roope huomasi olevansa.
”Tämä taisikin olla tavallista tehokkaampi posautuspommi”, Roope sanoi tarkastellessaan Tony Starkin verisiä ruumiinkappaleita, joita lojui savuavan romuraudan seassa. Lopulta hän löysi myös Starkin pään, joka oli säilynyt yllättävän tunnistettavana. Roope lävisti pään heinähangon piikkeihin ja lähti tallustamaan kohti rahasäiliötä, alastomana, veren tahrimana ja groteski voitonmerkki korkealla päänsä yläpuolella.
Epilogi
Muutamaa päivää myöhemmin aurinko paistoi ja kevyt tuuli kulki läpi Ankkalinnan katujen. Hurja kaksintaistelu ei ollut jäänyt kaupungin asukkailta huomaamatta, mutta kukaan ei ollut jaksanut olla kiinnostunut asiasta vuorokautta pidempään. Oli tärkeämpiäkin asioita, ja jos ankkalinnalaiset olisivat jääneet ihmettelemään jokaista kaupungissa tapahtuvaa ryöstöyritystä tai katastrofia pitkäksi aikaa, ei kukaan olisi ikinä ehtinyt tehdä töitä.
Roope Ankka istui pöytänsä ääressä kädet niskansa takana.
”En enää ole maailman rikkain ankka, mutta eipä ole Kulta-Into Piikään”, hän sanoi. ”Midaan kosketuksen saatuaan Milla ja Pepper Magia ovat rikkauksien määrässä täysin koskemattomia, ja ennen pitkää he romahduttanevat kullan arvon täysin. Mutta turhaapa tuollaista on miettiä, kun länsimainen yhteiskunta matkaa joka tapauksessa kohti tuhoaan.”
Hän katsoi aamulla postissa tullutta valokuvaa, jonka oli asettanut pöydälleen. Siinä Riitta Hanhi poseerasi uuden sulhasensa kanssa. Myös Aku oli päässyt kuvaan, eikä hän näyttänyt yhtään sen paremmalta kuin säiliöltä lähtiessään.
”Riitta todella piti kiirettä. En olisi kyllä kaivannut mitään kuvia, mutta samapa tuo. Voinpahan aina heikkoina hetkinä katsoa tätä potrettia ja miettiä, millainen siunaus sentään on, että tuo poppoo ei enää ole riesanani.
Hän katsoi ensilanttiaan, joka oli yhä turvassa lasikuvun sisällä, ja sen viereen pystyttämäänsä jalustaa, jonka päällä lepäsi Tony Starkin mädäntyvä pää.
”Ehkä minun olisi syytä tiedustella Pelleltä, voisiko tuota rumilusta hyödyntää johonkin. Olisi ainakin syytä viedä se johonkin, jossa se ei haisisi ja jossa sen ehkä saisi säilymään. Mutta antaa nyt olla vielä hetken tuossa.”
Seuraavaksi hänen katseensa eksyi kirjeeseen, jonka hän oli saanut Kostajilta. He olivat uhanneet haastaa Roopen seuraavassa Kostajat-sarjan osassa nimeltä Kostajat kostavat. Mutta turha sitäkään oli murehtia. Jos hän oli selviytynyt Starkista, selviytyisi hän niistä muistakin.
”Jatkanko vielä, pankkiiri Ankka?” Neiti Näpsä kysyi pöydän alta.
”Anna mennä vaan”, Roope sanoi autuaasti hymyillen. ”Eihän tässä enää ole kiire mihinkään.”
« Viimeksi muokattu: 24.02.18 - klo:02:52 kirjoittanut Tapza »
Lasken pääomaa.
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
Tässäpä tilanne, jossa tarvittaisiin muita Kostajia, Tony Stark ajatteli. Harmi että en voi kutsua heitä kaikkia apuun, koska kyseessä ei ole Avengers-sarjaan kuuluva tarina.
”NANI?” Stark huusi, tajuten vasta jälkikäteen ettei typeristä juonenkäänteistä huolimatta ollut sisällä animessa.
Nythän tarina ja läppä pääsivät kunnolla lentoon  Niin hyvä tarina että maltan olla pohtimatta Manalan Skorpionin jatkoa seuraavat viisitoista sekuntia.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Niin hyvää. Toivon todella, että joku löytää nämä tarinat hakukoneen kautta ja riemastuu yhtä paljon kuin me täällä Resetissä.
Retkikunta
Johnston heräsi 6.30 ja puki nopeasti päälleen. Hän söi aamupalansa ja kello oli vasta 7.00 kun hän oli valmis. Hänellä oli vielä tunti aikaa. Oli kuitenkin paras lähteä 7.45 että hän ehtisi tapaamispaikalle. Matkaan kuluisi todennäköisesti kymmenen minuuttia. Mitä hän ehtisi tehdä ennen kuin hänen pitäisi lähteä? Lopulta hän päätti lukea vähän lempiromaaniansa.
Hän ei kuitenkaan jaksanut lukea kuin vartin. Puolituntia aikaa. Hän päätti vain ottaa rennosti. Ehkä aika kuluisi nopeammin jos hän puuhailisi kokoajan jotakin eikä katsoisi kelloa ollenkaan.
Olle Lindholm oli herännyt tasan kello kuudelta. Olle oli laiha ruipelo. Ruotsalainen nuori mies. Hänen hauiksensa olivat lähes olemattomat. Lindholm oli noin 32-vuotias. Ja ei puhunut vielä kovin hyvin muita kieliä. Hän ei ollut tainnut ymmärtää mitä retki helvetin keskelle oikein tarkoitti, sillä hän oli retkestä innoissaan.
”Pääsen retkelle, pääsen retkelle, pääsen seikkailemaan!”, Lindholm mölysi samalla kun roikkui portaikon kaiteista. ”Olle päästä mukaan. Kivaa!”, hän huusi. Hän katsoi kelloa. Oli lähdettävä justiinsa.
Matkalla Lindholm tajusi mitä retki helvetin keskipisteeseen ja skorpionin pahojen voimien kukistaminen oikein tarkoitti. Lindholm mietti olisiko viisainta kääntyä takaisin. Mutta hän ei voinut. Hän oli luvannut tulla mukaan. Hän ei voinut kääntyä takaisin. ”Perhana”, hän ajatteli. ”Miksen tajunnut mihin olen ryhtymässä.” Hän kirosi yhä enemmän matkallaan kohti tapaamispaikkaa. ”Voi hitto soikoon”, hän sanoi ja voivotteli. ”Helvetti sentään”, hän jatkoi ja pudisteli päätään. Reppu oli yllättäen alkanut painaa hänen hartioitaan. Se tuntui hänen mielestään yhä painavammalta kun hän asteli kohti paikkaa jossa heidän olisi pitänyt tavata. Se painoi enemmän joka askeleella mitä lähemmäs hän asteli tapaamispaikkaa.
Retkikuntaan kuului kuusi jäsentä: Simeon Johnston, Olle Lindholm, Mika Karjalainen, Daniel Bowman, David Winston ja Bert White. Kaikki olivat tulleet omasta tahdostaan paitsi Mika Karjalainen. 39-vuotias supisuomalainen mies. Hänellä oli silmälasit, vaalea tukka ja sänki. Hän ei ollut enää vihainen Johnstonille ja oli melkeinpä innoissaan alkavasta retkestä.
”Onpa kello jo paljon.”, Karjalainen sanoi. ”Täytyy lähtee tällä tulipunaisella sekunnilla. Ja nopeammin kuin kukaan ehtii sänkyään sijata oli Karjalainen valmis matkaan. Hän puki ulkovaatteet päälleen ja otti mukaan vain pienen olkalaukun ja kännykän jotta voisi soittaa vaaran tullen. Ja niin Karjalainen astui ovesta ulos ja lähti.
Elrondin siunausta. Jännitti mten Johnstonin aikataulu nyt oikein kestää, mutta kyllähän sitä kaiken saikin näppärästi sopimaan!
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Kellarissa
Tiina Horner, Davy ja Hanna olivat yhä piilossa kellarissa. Hyökkäyksiä ei ollut vieläkään tullut. Davy ja Hanna olivat jo nukahtaneet, mutta Tiina ei ollut laskenut sotakirvestä. Hänellä oli se yhä olalla valmiina hyökkäämään tulijoiden kimppuun. Ovi vain narisi, mutta se johtui tuulesta. Tiinakin oli ajatellut että olikohan turhaa pitää kirvestä ylhäällä. Hän laski sen ja nukahti.
Koko perhe oli unessa. Ei kuullut hiiskahdustakaan. Eikä kellarissa ollut ristin sielua. Oli pimeää ja ei kuulunut edes tuulen vaimeaa hönkäystä pirtin seinämää vasten. Oli tavallistakin hiljaisempaa. Aivan kuin koko maailmaa ei olisi ollut olemassakaan. Eivät edes linnut visertäneet.
Äkkiä kuului outoja ääniä. Kuin joku olisi talsinut kohti Hornerin perheen piilopaikkaa. Kyllä, joku tosiaan asteli aika jäykin ja raskain askelin kohti Tiinan ja lasten piilopaikkaa. Se ei kuulostanut ihmiseltä. Se kuulosti olennolta. Kuin jättimäiseltä matelijalta. Tiina heräsi säpsähtäen kun ovea yritettiin murtaa. Hän laittoi oven kymmeneen säppiin ja laittoi metallilaatikon sen eteen. Hän etsi kirvestään mutta ei kauhukseen löytänytkään sitä. Ovi murrettiin ja sisään astui kaksi ja puoli metriä korkea ja kolme metriä pitkä matelija. Sen pää nuuski kattoa ja sen sieraimista lenteli kipinöitä.
Tiina oli kauhusta kankea ja painautui kellarin nurkkaa vasten. Lapset olivat heränneet ja Hanna kirkui nyt täyttä kurkkua nähdessään violetin olennon. Olennolla oli vain kaksi etujalkaa. Sen häntä oli täynnä piikkejä ja sen päässä oli kaksi valkoista terävää sarvea.
Kipinöitä lensi uudestaan sen sieraimista. Kukaan heistä ei uskaltanut liikahtaakaan.
Taistelu
Olio tunkeutui kokonaan sisään kellariin. Sen ilmeestä päätellen eläin oli raivohullu. Vaikkei Tiina, eikä kumpikaan lapsista sitä tiennyt, otus oli karannut helvetistä. Manalan skorpioni oli lähettänyt sen. Se oli käskenyt otuksen hyökätä Tiinan ja lasten kimppuun.
Peto hyökkäsi. Se syöksyi Tiinaa kohti. ”Mene pois!”, Tiina huusi. ”Helvetti soikoon, pois!”, Tiina kirkui kirkumistaan. ”Pois senkin pirun luupää!” Petokos siitä välitti se jatkoi syöksyään kohti Tiinaa.
Tiina joutui pakenemaan. Hän juoksi ympäri kellaria karistaakseen hirviön kannoiltaan. Hirviö ei osoittanut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Se oli vain hämillään kun Tiina kokoajan kirkui ja kirosi. ”Häivy paskiainen!”, Tiina huusi. Davy katsoi sivusta ja huusi: ”Jätä äiti rauhaan räkäpää!” Peto käänsi päätään ja äkkäsi Davyn. Nyt se lähti vuorostaan Davyn perään. ”Lällällää, läskipää”, Davy huusi ja näytti kieltään hirviölle. Davy heitti otuksen päähän ison kivenmurikan ja otus horjui hetken ja kaatui tajuttomana maahan.
Otus heräsi kuitenkin äkkiä. Verinen kuhmu sen päässä ei haitannut sen hyökkäysvaistoa. Se lähti taas Davyn kimppuun. Davy joutui juoksemaan henkensä edestä. Mutta sitten Davyn isosisko Hanna astui kehiin. Hän alkoi heittää otusta perunoilla jotta se jättäisi Davyn rauhaan. ”Jätä pikkuveljeni rauhaan korsto!”, Hanna huusi ja heitti yhä enemmän perunoita, eikä osunut yhtään kertaa ohi. Otus ravisteli päätään. ”Et saa kiinni mandariini!”, Hanna huusi ja alkoi juosta. ”Jumankauta”, Tiina sanoi ja katseli kun Hanna lällätti ja heitti hirviötä kaikenlaisilla esineillä.
Hanna joutui juoksemaan todella kovaa, sillä hirviö oli superkunnossa ja juoksi niin nopeasti että se oli pian metrin päässä Hannasta. Se alkoi syöstä tulta ja tyttö leimahti liekkeihin. Davy otti äkkiä vettä ja heitti sen Hannan päälle. Hanna pelastui viime hetkellä. Davy oli pelastanut hänet. Vaikka otus syöksi tulta, se ei ollut lohikäärme, niin kuin lapset aluksi luulivat.
Hirviö oli hämmentynyt ja pyörällä päästään. Otus alkoi syöstä tulta mutta Davy heitti aina vettä liekkeihin niin, että se sammui. Hirviö ei tiennyt mitä tehdä. Se sylkäisi kipinän heiniin ja ne alkoivat palaa. Davy ei saanut niitä millään sammutettua. Mutta kun Hanna ja Tiina auttoivat, oli tuli hetkessä sammutettu.
Taistelu jatkui. Otusta heitettiin haloilla. Davy sattui löytämään isänsä vanhan miekan ja viilsi sillä otuksen kylkeen polttavan pitkän haavan. Otus kirkui kivusta. Se otti miekan käpäliinsä ja puristi sitä niin että pian oli miekasta jäljellä vain metallinsiruja.
Davy kaivoi taskujaan ja löysi puukkonsa. Hän hyökkäsi otuksen kimppuun, kiipesi sen selän päälle ja alkoi tehdä puukollaan haavoja helvetin olennon selkään. Helvetin olento kirkaisi ja vääntelehti kivusta. Davy teki yhden haavan puukollaan otuksen niskaan ja yhden kylkeen. Davy teki yhä lisää haavoja ja Hanna otti nuijan alkoi murskata otuksen jalkoja.
Helvetin olento päästi ilmoille sellaisen karjaisun että talo oli vähällä sortua. Hanna oli murskannut sen toisen jalan. ”Siitäs sait mokoma paviaani!”, Hanna sanoi ylpeänä. Helvetin olento ei ollut tyytyväinen se ei pystynyt liikkumaan. Sen toinenkin jalka oli murtunut Otus kaatui ja viiltäminen jatkui.
Lattialle valui litroittain verta. Otus oli kuolemaisillaan. Se jatkoi kirkumistaan. ”Sinä vihoviimeinen!”, Hanna huusi ja nuiji otuksen kylkeä.
Otus yritti repäistä Hannan jalan irti, mutta onnistui tekemään vain pienen haavan. ”Aiiiiiiiiii”, Hanna kirkui kun hänen jalkaansa koski ja verta valui pitkin hänen polveansa. ”Kukaan ei tee noin mun isosiskolle!”, Davy huusi ja survaisi valtavan veitsen helvetin olennon kylkeen. Otus jatkoi kirkumistaan.
Yhä uudestaan Davy viilsi helvetin olennon ihoon uusia haavoja. Verta valui ja kirkumisia kuului sekä helvetin olennon, että Tiinan suusta. Tiina ei pitänyt matelijoista.
He eivät saaneet helvetin olentoa millään hengiltä. Se vain kirkui ja kirkui mutta uusia haavoja ei enää tullut. Oikeastaan haavoja ei ollut enää ollenkaan. Murtumat kasvoivat umpeen ja helvetin olento nousi taas jaloilleen. Se sytytti yhä lisää tavaroita tuleen. Esimerkiksi Hannan nuijan.
Mutta sitten Tiina löysi metallikirveensä. Hän otti sen ja löi helvetin olentoa ensin kylkeen ja sitten kaulaan niin, että otus kaatui. Helvetin olento oli nitistetty, manalan skorpionin suunnitelma oli epäonnistunut. Mutta nyt heidän täytyi miettiä mitä he tekisivät ruumiille. He päättivät polttaa sen ja heittää tuhkat mereen.
”Me teimme sen”, kaikki hurrasivat. ”Me teimme sen!”
Hannan jalkaan laitettiin side. Hanna ei valittanut mitään, että se olisi sattunut. Hän vain huusi: ”Me teimme sen, me teimme sen!”
Jotenkin kauheen pöyristyttävää ja hämmentävää. Tykkään siis paljon
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Minua pyydettiin kirjoittamaan enemmän viestejä Resettiin, joten päätin lähettää taas yhden viestin, jossa jatkan Manalan Skorpionin tarinaa. Toivottavasti pidät lukemastasi, Paavo.
Kartta
Johnston, Bowman, Lindholm, Winston, White ja Karjalainen katsoivat lähiseudun karttaa. Johnston antoi kaikille retkikunnan jäsenille miekat. Sitten Karjalainen kysyi: ”Elämmekö me keskiajalla! Simeon, hyvä ystävä pistoolit ja kiväärit sun muut on keksitty. Miekat ovat nyt museoissa!” Johnston katsoi Karjalaista ja sanoi sitten: ”Kuule, helvetissä on turha käyttää nykyajan aseita. Sain nämä miekat museolta lainaksi. Luodit eivät tepsi niihin olioihin, paitsi ehkä joihinkin, joten voit otta pistoolisi hätätapauksia varten.” Johnston tutki sitä ja mietti missäpäin helvetti voisi olla. Se oli siellä missä kaikki oli kuollutta. Mutta miten sinne pääsi. Horner oli kertonut että hän oli pudonnut jonkinlaiseen railoon joka oli lähes pohjaton. Hän oli pudonnut varmaan yksitoista tuntia kunnes oli laskeutunut mustaan virtaan. Vesi oli syövyttävää.
Ja niin kylmää että sydän oli jäätyä.
”Hyvä!”, Karjalainen sanoi. ”Miten me löydämme railon?!” ”Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä.”, Johnston sanoi. ”Vai kärsivällisyyttä!”, Karjalainen sanoi. ”Vai kärsivällisyyttä! Sillä sinun kärsivällisyydelläsi ei päästä yhtään eteenpäin!”
”Juhuu!”, Hanna huusi. He olivat edelleen kellarissa. Helvetin olennon ruumis oli poltettu ja tuhka heitetty jokeen. ”Juhuu! Olen niin onnellinen ,että voisin vaikka tanssia”, Hanna lausui. Tiina ja Davy olivat hekin onnellisia voitostaan. ”Pitääkö meidän vieläkin piileskellä täällä kellarissa?”, Hanna kysyi. ”No, ei totta vieköön!”, Tiina vastasi iloisena. ”Kömmitään esiin täältä. Meidän on viisasta pysytellä talon sisäpuolella. Emme saa sytyttää tulta emmekä käydä ulkona. Ja niin Tiina, Davy ja Hanna kömpivät pois pimeästä kellarista.
Retkikunta tutki yhä lähipaikkojen karttaa. Kartassa ei näkynyt halkeamaa, mutta se näytti että heidän piti kulkea pohjoiseen. Sitten pitäisi suunnistaa länteen ja sitten etelään ja lopuksi kaakkoon. Sielläpäin Horner oli pudonnut railoon. Eli heidän pitäisi suunnistaa ensimmäiseksi pohjoiseen. ”Muistakaa”; Johnston sanoi. ”Pohjoiseen!”
Tiina ja lapset olivat nyt kiivenneet kellarista pois. Kaikki olivat hiljaa, kukaan ei saanut mennä ulos eikä sytyttää tulta. He söivät vain vihanneksia ja hedelmiä. Lihaa ei voinut paistaa, sillä sähköuunikin oli rikki. ”Saisinko päärynän?”, Davy sanoi. ”Hae itse”, Hanna tiuskaisi. ”Pelastin henkesi.”, Davy sanoi ylpeänä. ”Sinun pitäisi olla kiitollinen.” ”Olen silti vieläkin aivan musta ja palovammoilla!”, Hanna sanoi nyrpeänä. ”Olet velkaa minulle.”, Davy sanoi. ”En aio hakea sinulle päärynää! Usko!”, Hanna huusi. ”Rauhoittukaa, lapset.”, Tiina rauhoitteli. ”Siinä on päärynäsi Davy.” Davy oli vihdoinkin tyytyväinen ja alkoi mutustella päärynäänsä.
Hyökkäyksiä ei ollut tullut helvetin olennon kellariin murtautumisen jälkeen. He elivät silti yhä pakokauhun vallassa, sillä minä hetkenä hyvänsä saattaisi uusi olento putkahtaa esiin.
Katosta alkoi pudota kiviä. Katto oli sortumaisillaan.
Retkikunta ei ollut vieläkään lähtenyt. He yrittivät muistaa minne päin pitäisi mennä, jotta selviytyisivät vaikka kartta häviäisikin. Eivät he tietenkään halunneet, että kartta häviäisi, mutta olisi hyvä muistaa minne pitäisi mennä vaikka se ja kompassi hukkuisivat.
”Lähdemmekö me milloin? Vai odotammeko että kello on kahdeksan illalla?!”, Karjalainen sanoi. Lindholm ja White nyökkäsivät. ”Lähdemme heti kun maltatte olla hiljaa!”, Johnston sanoi. ”Vai niin!”, täysin suomalainen Karjalainen huusi. ”Ole helvetissä nyt hiljaa!”, Johnston raivosi. ”Jos se on sinulle noin tärkeää, niin lähdemme viiden minuutin päästä!”
Ja kun retkikunta oli odottanut viisi minuuttia, kartta ja kompassi noukittiin maasta ja lähdettiin. Retkikunta oli lähtenyt.
Vai että miekkoja ja pyssyjä. Tarinahan muuttuu jakso jaksolta Shin Megami Tenseimämmäksi.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Highway Star
Lava oli pimeä ja salissa oli hiljaista, kunnes tyyneyden lävisti Rogerin basso. Kahdeksasosanuotteja sateli ilmoille kellontarkasti. Hetken päästä mukaan liittyivät Ian P. ja Ritchie. Kun soittoa oli jatkunut hetki, Roger sai aivan vitun typerän idean ja päätti soittaa bassosoolon. Oli kuulemma lukenut, että tytöt tykkää. Jon ja Ritchie pudistelivat päätään.
Kaikki tämä kuitenkin unohtui, kun Ian G. alkoi ulvoa mikrofoniinsa: "NOBODY GONNA TAKE MY CAR..." ja niin edespäin. Ian P. soitteli vähän joka väliin mielipuolisia rumpufillejä ja yleisössä olevien muutaman naisen nännit kovettuivat. Armoton riffitulitus jatkui, kunnes kertsiin tultaessa Richie vähän rauhoittui. Ian P. näki tilaisuutensa tulleen ja tykitteli menemään Ian G:n revitellessä "I'M A HIGHWAY STAR!"
Menoa jatkui parin säkeistön ja kertsin ajan. Tässä kohtaa Jon päätti näyttää muille närhen munat ja loihti Hammondistaan säveliä ilmoille aivan helvetinmoista tahtia. Lava täyttyi rintaliiveistä, kosteista pikkuhousuista ja spermaisista boksereista. Jon myhäili tyytyväisenä. Ritchie muuttui kateudesta vihreäksi ja kävi potkaisemassa Jonia munille, jotta tämä lopettaisi sooloilunsa. Saman tien hän alkoi itse sooloilla aivan homona. Tididii, tididii, tididiidididididii. Tididii, tididii, tididiididididii ja sitä rataa. Eipä mennyt kauaakaan, kun lavalle kapusi neljä nättiä blondia ottamaan Ritchieltä suihin. Kaikki yleisöön jääneet naiset paljastivat tissinsä. Kielet sauhuten ja plektra kipunoiden Ritchie tilutteli menemään puolitoista tuntia ja jokainen yleisössä sai orgasmin.
Lopulta sormet verillä Ritchie joutui lopettamaan sooloilun ja joku kävi herättämässä Ian G:n, jotta tämä tulisi laulamaan viimeisen kertsin. "I'M A HIGHWAY STAAAAAAR!!!!!" olivat hänen viimeiset sanansa, kun konserttisalin katto sortui 300 dB:n äänenvoimakkuuden saattelemana.
[22:22] <+Linkkiro> Miks Mosse tietää kaiken  [22:23] <+pandem> koska mosse on paras
Piru
Tämä tapahtuu helvetissä. Piru oli käynyt nukkumaan skorpionin pedille. Hän loikoili siinä kaikessa rauhassa. Piru, kolmipäinen koira ja helvetin paholainen olivat suorastaan onnellisia siitä, että olivat päässeet eroon skorpionista. He pitivät pienet pirskeet sen kunniaksi. Piru johti juhlia. Se puhutteli vieraita helvetin kauhealla kuolleella kielellä.
”Pahat kansalaiset,
minä olen onnellinen että
pääsimme siitä eroon.
Se
skorpioni oli jo
alkanut käydä hermoille.
Se on nyt ohi.
Ja koska skorpioni on nyt kuollut,
johtajuus siirtyy minulle.
Jos minä jostakin syystä tuhoudun,
siirtyy johtajuus
paholaiselle.”
Kaikki olivat hiljaa. Paholainen istui pirun vieressä laavakokkareella. Piru oli punainen, ihmisen muotoinen ja täynnä kipinöitä ja suurta pahuutta. Sen kädessä oli hiilihanko, jolla se piti tunkeilijat loitolla. Paholainen oli myös ihmisen muotoinen. Se savusi joka paikasta ja pahuutta sillä oli melkein yhtä paljon kuin pirulla. Väriä paholaisella ei ollut. Se oli joskus läpikuultava, mutta joskus se oli kokonaan väritön, ja vain sen partaveitsen terävät etuhampaat näkyivät valkoisina hohtaen pimeässä kuin lamput.
Piru jatkoi puhettaan.
”Helvetin asukkaat,
koska minä olen nyt johtaja,
käsken uhrata jonkun
teistä kuolon kraaterille.
Tulivuori sylkee kipinöitä ja savua
liiaksi.
Homma täytyy hoitaa tällä
tulipunaisella sekunnil…
Pirun puhe katkesi kuin seinään. Hän näki hampaiden leijuvan ilmassa. Piru oli säikähtänyt pahanpäiväisesti. Kaikki muut odottivat, että piru jatkaisi puhettaan. ”Miksei puhu, suuri piiruu!”, helvetin asukkaat kysyivät. Piru osoitti hampaiden suuntaan. Paholainen katosi kokonann ja kaikki muut pyörtyivät. Pirulla oli musta naamio päässä. Siitä törrötti kaksi suurta sarvea. Piru oli muutenkin mustan haarniskan peitossa.
Hampaiden yläpuolelle ilmestyi kaksi punaista silmää. Ne olivat vihaiset ja luomettomat. Punaiset kulmakarvat ilmestyivät silmien yläpuolelle. Äkkiä ilmestyi kauempana silmistä ja hampaista skorpionin piikki. Kuului helvetin ääntä, joka tarkoitti mitä täällä tapahtuu. Kuului lisää ääniä. Se merkitsi: Minä olen täällä pomo. Et sinä piru. Kuului taas lisää ääniä jotka tarkoittivat kiroilua ja raivohullua ilmettä.
Äkkiä lensi pirun naamiota päin valtava laavakokkare. Mustaan naamioon tuli valtava aukko joka oli violetin harmaa. Se oli pirun haava. Lensi äkkiä toinen kivi joka osui jalkaan. Jalkaan tuli samanlainen pirun haava. Haarniska oli jo aivan täynnä haavoja, kun kivi toisensa jälkeen lensi ja osui aina pirua johonkin.
Pirun haarniska oli aivan täynnä haavoja, kun kivien heittely yhtäkkiä loppui. Kuului ääniä jotka merkitsivät kuolemaa ellei piru hyppäisi pois skorpionin pedistä. Piru totteli ja hyppäsi äkkiä laavaisesta pedistä pois.
Skorpionin hampaat, silmät ja piikki liikkuivat kohti petiä. Pian ne olivat siinä asennossa, että jos skorpioni olisi näkynyt, se olisi maannut selällään sängyssä. Kuului taas ääniä jotka merkitsivät ihanuutta. Lisää ääniä jotka tarkoittivat petiä ja hyvää oloa.
Skorpionin silmät pyörivät mielipuolisesti ilmassa. Hampaat irtautuivat toisistaan ja haukkasivat ilmaa. Skorpioni oli ilmeisesti nälkäinen. Se nappasi raakaa lihaa ja kalusi sen niin tarkkaan, että vain luu jäi jäljelle. Luun se heitti kolmipäiselle koiralle. Koiran päät tappelivat pitkään luusta, ja pian se lensi kuolleiden jokeen, eikä sitä saanut kukaan.
Mulla menivät jo piru ja paholainen keskenään sekaisin, kun tarina iskikin selän takaa melkoisen juonenkäänteen! Kuului taas ääniä jotka merkitsivät ihanuutta. Lisää ääniä jotka tarkoittivat petiä ja hyvää oloa. Kuules Tapsa tämä ei ole sopivaa herranjestas.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
Lähtö
Retkikunta oli pysähtynyt. He eivät nähneet missään valtavaa railoa, joka voisi johtaa helvettiin. ”Hienoa!”, Karjalainen sanoi. ”Emme ole edes kunnolla lähteneet, vaikka ilta häämöttää jo.” Kello oli kahdeksan illalla, vaikka heidän olisi pitänyt lähteä klo 8.00 aamulla. Johnston olisi kuvitellut jo heidän löytäneensä railon ja hypänneet siihen.
Kaikki olivat hiljaa. Sitten Bowman huusi: ”Jumankauta ja perkele päälle! Olemme vasta tässä hitto vie, vaikka meidän pitäisi jo päästä perille!”, hän huusi täyttä kurkkua.
”Totta!”, White huusi. ”Minä lähden koko retkikunnasta, ellemme pian pääse sinne saatanan asuinpaikoille. ”Olen kärsivällinen mies, mutta rajansa kaikella!”, Winston sanoi. ”Ei tarvitse saarnata.”, Johnston sanoi takaisin. ”En olisi uskonut että meillä menisi näin kauan. Luulin, että olisimme jo putoamassa railoon.” ”Minä taas luulin, että olisimme jo astuneet helvetin porteista sisään.”, Winston sanoi. ”Ei nyt sentään.”, Johnston sanoi. ”Putoaminen voi kestää melkein päivän.
Retkikunta oli päättänyt jatkaa. He keräsivät kaikki kamppeensa, sammuttivat nuotion ja lähtivät.
Matka
Retkikunta matkasi pitkin maita ja mantuja. He eivät nähneet missään mitään. Eivät railoa tai mitään sen tapaistakaan. Joskus he kohtasivat myrkkykäärmeitä tai petolintuja. Silloin he tappoivat ne ja söivät niitä illalliseksi. Kaikki olivat todella pitkästyneitä. Ja melkein aina joku villieläin, josta he olisivat halunneet tehdä ruokaa, pääsi karkuun. Karjalainen mäkätti yhä ja oli entistä kärttyisämpi, joka teki retkestä vieläkin inhottavamman.
”Milloin me muka löydämme sen halkeaman!”, Karjalainen valitti. ”Malta hetkinen, ystäväiseni!”, Johnston rauhoitteli.
”Niin juuri!”, White sanoi. ”Olen täysin samaa mieltä!”, Lindholm sanoi.
”Murrr!”, Karjalainen sanoi.
”Rauhoitu nyt ihmeessä!”, Bowman sanoi.
He olivat jo kaksi kuukautta matkanneet jalkaisin. Matkaa oli taittunut vasta kolmesataa kilometriä, mikä johtui Karjalaisesta joka jäi silloin tällöin istumaan kannon päälle ja kieltäytyi jatkamasta.
Kun he olivat matkanneet neljä kuukautta, Karjalainen kyllästyi lopulta. Hän ei enää jaksanut kulkea senttimetriäkään. Hän kirosi ja uhkasi lopettavansa tämän kuukausia kestävän taivalluksen.
Kaikki yrittivät saada häntä jatkamaan, mutta Karjalainen piti päänsä. Hän sanoi ettei enää jatkaisi, ja niin hän myös aikoi tehdä.
”Voit varmaan samantien maksaa ne velat.”, Johnston sanoi ja viittoi muuta retkikuntaa jatkamaan. Silloin Karjalainen säpsähti. ”Mitä nyt?”, Johnston kysyi. ”Ei kai velan maksaminen noin kauheata ole?” ”E-en minä s-sitä.”, Karjalainen sanoi. ”K-katsokaa t-tuonne!”
Halkeama
Retkikunta katsoi ihmeissään halkeamaa. Se oli varmasti se! Aivan varmasti! Railo joka johdatti alas helvetin porteille. Kuolleiden maahan. Kaikki riemuitsivat. Jopa Karjalainenkin. Johnston vasta iloinen olikin. Ei silti kannattanut olla hirveän hyvällä tuulella helvettiin mennessään. Sieltä ei välttämättä elävänä palaisi. Tai jos palaisi saattaisi kuolla sairaalassa.
”Nyt meidän ei siis tarvitse kuin hypätä railoon, vai mitä?!”, Karjalainen sanoi riemuissaan. ”Ei kai sitten!”, Bowman sanoi. ”Mitä sanoo johtaja?” Simeon Johnston oli hiljaa. Ei kai heidän sitten muuta tarvitsisikaan. Hän vain mietti. Horner oli pudonnut sinne vahingossa, mutta he olivat suunnitelleet kaiken. Kävisiköhän siinä siten eritavalla? Ehkä ei, ehkä joo. Kummin vaan.
”Hypätään vaan.”, Johnston sanoi lopulta. ”Kuka hyppää ensin?” Kaikki olivat hiljaa.
Johnston odotti. ”Ette kai te jänistä?”, Johnston kysyi uteliaana. Äkkiä kaikki olivat nostaneet kätensä ylös. ”Vaikka Bowman.”, Johnston sanoi. Daniel Bowman meni äkkiä rotkon reunalle, katsoi alas ja näki vain mustaa tyhjyyttä. Bowman astui vielä yhden askeleen, jolloin hän putosi railoon. Sitten oli Lindholmin vuoro. Lindholm käveli hitaasti halkeaman luokse. Sitten hän hyppäsi pää edellä railoon. Tuli Winstonin vuoro. Kun hän oli hypännyt, hyppäsi White joka värisi joka paikasta ja huusi hypätessään railoon. Sitten oli vuorossa Karjalainen, joka huusi hypätessään: ”No, helvetti!” Jäljelle jäi vain Johnston, joka odotti minuutin, katseli vähän ympärilleen, ja hyppäsi railoon.
**
Tähän päättyykin sitten ensimmäinen osa eli Helvettiin lähtö.
|
Haku
Kalenteri
