Ennakkoluulottomasti latasin repullisen demoja, ja tämä päivä on mennyt leppoisasti niitä testaillessa.
Olen löytämässä kutsumustani Hack'n'Slash-peleistä.
Devil May Cry 4 on perustyydyttävää mättämistä, jonka demon läpipelaamisesta jäi himo saada lisää. Tappeleminen oli ihan alkuvaiheessakin peliä tarpeeksi monipuolista, sai sentään jotain selvää mitä ruudulla tapahtuu, ja että sinä tietoisesti aiheutat sen, toisin kuin mitä kävi Bayonetassa. Tämä taitaa olla suht vanha peli, joten jos jostain alekorista löytyy niin ostan ihmeessä. Demo tuntui hyppivän paikasta toiseen liiankin kanssa, johtuuko siitä että demoon oli napattu pätkiä pitkin peliä vai mitäs?
Brütal Legendin välipätkien tiesin olevan lähinnä huumorimielessä tehty, joten vaikka nerokkaita heittoja tuli pitkin peliä, ei hilpeys hymyä suuremmaksi mennyt. Ei ennen "DECAPITATIOOON!!!", johon räjähdin syljet lentäen. Tätähän voisi pelata ihan huumorinsa takia. Taistelu ilmeni yksinkertaiseksi, mutta eiköhän tuo iskuvalikoima pelin myötä kasva. Tällä hetkellä ei tullut pakottavaa tarvetta ostaa.
Dante's Infernon päähenkilö oli näihin muihin hackkeihin verrattuna aika tylsä ja sen näkönenkin. Vihollisten listimiseen tosin on monia vaihtoehtoja, joten ei demon aikana tylsäksi käynyt missään nimessä. Vilaukselta Abilities-valikko näytti omaavan mukavan litanjan erilaisia iskuja.
Ninety-Nine Nightsin alkunäyttö aiheutti myötähäpeää. Samoin ensimmäinen välikohtaus. Itse gameplayn alkaessa taustalle alkaa soimaan tarttuva biisi (jonka tosin nyt jo unohdin), ja odotukset alkavat
hieman nousemaan. Järjettömän vihollislauman lähestyessä peukalot jo tärisevät nappien hakkaamisesta. Mutta sitten viidennen 500:n sotilaan pataljoonan jälkeen meinasin jo nukahtaa. Yhtäkkiä vain havahduin Game Over -screeniin. Ei siitä sitten sen enempää.
Niin joo kyllähän minä muitakin genrejä latasin.
Eternal Sonata on vähän kuin joku Tales of -peli, mutta aikarajoitetuilla vuoroilla. Aluksi vaikutti tylsältä, mutta kun saa asianpäästä kiinni niin taistelusysteemi onkin aikas kiehtova. Ei kyllä käynyt ilmi mitä musiikilla on pelin kanssa tekemistä, kun musiikiaiheisia nimityksiä on koko peli täynnä. Jos joskus yllättää rope-nälkä, niin tämän voisi pistää varasijoille.
Sonic Unleashedin demossa pääsi vetämään ensimmäisen kentän. Tämän perusteella tätä voisi luulla perinteiseksi Sonic-peliksi, jollaista kaikki ovat odottaneet. Maisemat ovat komeita, vauhti ei lopu liian usein seinään, ja musiikitkin toimivat. Kumma kun eivät yhtään siilisusikohtaa sisältäneet demoon...
WET toi välittömästi ensimmäisen hyppyhyökkäyksen jälkeen mieleen Max Paynen. Hakataan jengiä kumoon hidastetusti lentäen. Yhdessä vaiheessa tulee varsin randomisti kohtaus, jossa peli muuttuu MadWorldiksi, kaikki ovat kaksiväristä, ja lisäksi päähenkilö saa superhuman-voimat ja joo. Ei aiheuttanut suurempaa hankkimisen tarvetta.
Kameo on kaunis peli, mutta siihen se taitaakin jäädä. Tiedä sitten olisiko peli osoittautunut paremmaksi perehtymisen jälkeen, mutta ei innostanut ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen kyllä yhtään jatkaa.
Tomb Raider Underworld on yllättäen se demo jostain olen tähän mennessä nauttinut kaikkein eniten. Ihastuin heti pelin maisemiin, tunnelmaan ja Laraan. Kaikki kiipeilykohtaukset tuntuivat niiiin keinotekoisilta, ja tiikereitä vastaan taisteleminen hassun yksinkertaiselle, mutta silti tykkäsin, jopa niin paljon, että voisin hommata koko pelin. *_*
Vielä on testaamatta mm. Ninja Gaiden, Dead Space, BioShock, Bad Company 2 ja pari urheilupeliä. Kommenttia ehkä joskus.