Läpäisin Persona 4:n muutama tunti sitten. Minulla ja tällä pelillä on pitkä ja monimutkainen historia, kuten tätä ketjua seuranneet varmasti jo tietävät. Aloitin pelin ensimmäisen kerran varmaan lähemmäs vuosikymmen sitten, mutta en päässyt kovin pitkälle. Yritin uudestaan vasta vuoden 2017 syksyllä, ja juuri tuon tallennuksen sain juuri nyt viimein päätökseen. Pelikokemusta ovat määrittäneet paitsi pöyristyttävän pitkät pelisessiot, myös todella mittavat tauot. Jos sain pahasti turpaan pomolta, yleensä lannistuin, enkä jaksanut jatkaa pelaamista vähään aikaan. Olisi ehkä kannattanut, niin tarina olisi pysynyt paremmin mielessä.
Normal Endingin saavutin 87 tunnissa, kun taas True Endingiin meni yli 93. Lopussa jouduin grindaushommiin, en tosin leveleiden toivossa, vaan SP:n, joka oli pudonnut nolliin. Piti siis joko haalia kymmeniätuhansia rahayksiköitä ketun parannusloitsua varten tai toivoa, että vastaan tulee SP:tä palauttavia esineitä. No, peli tarjosikin yllättävän ratkaisun, kun oikein päin asettunut Strength Arcana täytti mittarini kertaheitolla (sen jälkeen kun olin luottavaisesti kokeillut onneani Death Arcanan kanssa ja kokenut pettymyksen). Harmi, että olin jättänyt yhden vakiohahmoistani pois ryhmästä, joten jouduin vielä vaihtamaan hänet tilalle ja jatkamaan SP-grindiä. Onneksi tässä vaiheessa Risen mörkö oli oppinut loitsun, joka palautti 5 prosenttia mittarista jokaisen taistelun jälkeen. Ja expaakin sai niin vähän, ettei ylilevelöitymistä tarvinnut pelätä.
Tästä huolimatta viimeinen bossi osoittautui melko helpoksi. Tuntui absurdilta piestä se ensimmäisellä yrittämällä, kun toistakymmentä tappiota edellistä pomoa vastaan olivat yhä tuoreina muistissa. Tällä kertaa tosin tajusin heti alussa varautua esineellä, jolla saatoin palauttaa hahmojen (tai edes yhden) SP:t. Toiseksi viimeisen pomon kanssa kävi niin, että lähdin etsimään auttavaa itemiä vasta useiden tappioiden jälkeen. Olisi ehkä kannattanut hoitaa asia aiemmin, koska esineen saatuani voitin pomon heti seuraavalla yritykselläni.
No, joka tapauksessa myös true final bossissa sai kyllä käyttää kaikkia hyödylliseksi koettuja buffeja ja debuffeja ja seurata varuillaan taistelun kulkua. En siis kehtaa puhua kakkupalasta tai -kävelystä, vaikka loppujen lopuksi tappio ei kovin lähellä käynytkään.
En muista, olenko tämän jo jossain aiemmassa viestissäni sanonut, mutta tappelujärjestelmä on loppujen lopuksi aika hyvä. Tulee hyvä fiilis, kun saa selville rivivihollisten heikkoudet ja osaa hyödyntää pelin antamia bonuksia, eli ylimääräisiä vuoroja ja tiimin yhteistä superiskua. Ja bosseja vastaan saa sitten buffailla ja debuffailla ja usein ihan miettiäkin, mitä iskua kannattaisi käyttää. Aikamoista menoa, kun on lapsena tottunut siihen, että Attack, Cure ja parantavat esineet ovat ainoat mitä mörköjen kaatamiseksi tarvitsee.
Taisteluiden takia en kuitenkaan peliä pelannut, vaan nolojen anime-elementtien. Social Linkien kehittäminen on addiktoivaa jo pelkästään siksi, että pääsee seuraamaan kiinnostavia sivujuonia, joissa yllättävän hyvin kirjoitetut hahmot selvittelevät arkisia ja samastuttavia ongelmiaan. Siis nolo lasten videopeli ja animea kaiken lisäksi, mutta kertoo oikean elämän asioista… jo on aikoihin eletty. Kun keskusteluihin vielä pääsee itse osallistumaan, niin voi pojat. Odotin aina innoissani koulun päättymistä, sitä hetkeä, kun pääsen valitsemaan, kenen kanssa tänään vietän aikaa.
Tämän kaiken lisäksi Social Linkit on nivottu hyvin yhteen pelin toisiksi kiinnostavimman asian, eli erilaisten mörköjen fuusioinnin kanssa. Ja möröt taas ovat oleellinen osa tappelujärjestelmää. Vaikka arkinen animedraama ja pitkät luolasto-osuudet tarjoavat aika erityyppistä pelaamista, en missään vaiheessa kokenut, että ne olisivat olleet häiritsevän irrallisia toisistaan.
Pääjuoni on myös oikein mielenkiintoinen. Pidän dekkareista, ja kun murhamysteeriin yhdistetään yliluonnollista hölynpölyä, villiä symboliikkaa, juustoista animedraamaa ja kerrassaan pöyristyttävän näköisten hirviöiden pieksemistä, on lopputuloksena oikein viihdyttävä sekamelska. Sisäinen logiikka pelaa ja hahmot ovat hyviä, joten tarinan eskaloitumista yliampuvaan ja hoopoon päätökseen seuraa hymyssä suin.
Tarina on siis hölmö ja korni, mutta kornius ja hölmöys eivät ole välttämättä huonoja asioita. Pidän niistä huomattavasti enemmän kuin tylsyydestä ja sisällöttömyydestä. Ja kun kokonaisuus on kiinnostava, mielikuvituksellinen ja samastuttava, saa se minun puolestani lyödä välillä läskiksi ja ehkä kompuroidakin. Tarinaan kun selvästi on käytetty ajatusta. Persona 4 on viihdyttävä popkulttuurin tuote, joka kuitenkin kertoo oikean elämän asioista ja pursuaa kiinnostavia teemoja, samalla tavalla kuin esimerkiksi monien palvoma Buffy Vampyyrintappaja (johon en tosin itse päässyt sisään, mutta jonka teemoista ja tarinankerronnasta on lukemani mukaan tehty useita akateemisia tutkimuksia).
Se siitä, ohi on. Olen kiroillut pelin parissa paljon, valittanut siitä foorumille ja discordiin, huokaillut itsekseni ärtyneenä, tylsistynyt kuoliaaksi. Ja kuitenkin löydän pelistä paljon hyvää. Ja kun peilaan sitä itseeni ja omaan elämääni, muuttuu kokonaisuus entistä merkityksellisemmäksi.
Kun olin lukiossa, en tutustunut kehenkään. Vietin välitunnit seinään nojaten ja musiikkia kuunnellen. Ruokatunnilla söin aina yksin. Hyppytunnit vietin joko selaamalla nettiä ATK-luokassa tai pyörimällä itsekseni kaupungilla, enimmäkseen läheisen Anttilan (rip) elokuvahyllyjen välissä. En muista, mitä tuolloin ajattelin tilanteestani ja ihmissuhteista ylipäätään. Varmaan, että olisihan se kivaa, jos olisi kavereita, mutta ei jaksa nähdä vaivaa, kun näinkin pärjää. Keskustelut olivat joka tapauksessa liian vaikeita ja kiusallisia. Musiikkiluokan oven vieressä seisoi aina välillä viehättävä tyttö, jolle puhumista harkitsin. No, en koskaan puhunut, enkä muista katuneeni tätä jälkeenpäin.
Myöhemmin olen alkanut ajatella, että jäin nuoruudessani paitsi monista niistä asioista, joita nuoruuteen usein katsotaan kuuluvaksi. En viettänyt aikaa juhlissa, en käynyt kaveriporukalla mökillä, kaupungilla tai missään muuallakaan. En kokenut teiniromanssia, naiivia ensirakkautta, humaltumista alaikäisenä, en riitoja ystävieni kanssa, en niitä seuraavia sovitteluita. Olin aina kotona yksin tai perheeni parissa. Katsoin elokuvia, pelasin videopelejä, luin jokusen kirjankin. Koin seikkailuja lähinnä viihteen kautta.
Ehkä tämän takia tunnen jotain vetoa sellaisia tarinoita kohtaan, jotka kuvaavat nuorten, noin lukioikäisten ihmisten elämää. En tiedä miten paljon niillä on tekemistä todellisuuden kanssa, mutta ainakin parhaimmat niistä tuntuvat uskottavilta. Tuntuu, kuin pystyisin niiden kautta jotenkin tutustumaan maailmaan, joka on minulle täysin vieras. Ja kuitenkin ne myös saavat minut kuvittelemaan itseni tuohon maailmaan ja sitä kautta kaipaamaan kaikkia niitä asioita, joita en koskaan kokenut.
Persona 4 kuvaa juuri tällaista maailmaa. Se on fantasiaa ja animea, mutta siinä on riittävästi kytköksiä ja viitteitä todellisuuteen, jotta se pystyy herättämään minussa tuon saman kuvittelun ja kaipauksen.
Ennen kaikkea kuitenkin viihdyin. Sain jotain tekemistä, pääsin pois todellisuudesta, sain tuntea olevani mukana jossain, jopa tekeväni jotain! Oikeassa elämässä en koskaan uskaltanut mennä puhumaan kenellekään, mutta tässä pelissä tutustuin vaivatta lukuisiin koulun käytävillä käyskenteleviin oppilaisiin. Pyysin jopa erästä tyttöä ulos. Sisimpäni täytti lämpö, jota oikea elämä harvoin tarjoaa.
Onkin kiusallista, että pelin lopullinen sanoma vaikuttaa olevan, että mene ulos ja kohtaa todellisuus. No, yritän parhaani, nyt. Katsotaan mihin se riittää. Rehellisyyden nimissä olen kuitenkin kokenut yksin, sisätiloissa, television ääressä monia asioita, joita uskon voivani muistella lämmöllä vielä vuosien päästä. Vaikka ne eivät ehkä olekaan samalla tavalla todellisia, kuin esimerkiksi se musiikkiluokan oven vieressä seisonut tyttö, jolle en koskaan puhunut.