Käyttäjien peliarvosteluita

  • 17 Vastauksia
  • 3374 Lukukerrat
*

Poissa Turjake

  • Törö
Käyttäjien peliarvosteluita
« : 10.02.10 - klo:18:45 »
Kerääntykäämme kaikki kirjoittamaan ja lukemaan toistemme hengentuotoksia! Palautteen antaminen on suvaittavaa, joskaan ei pakollista.

Arvostellut pelit:
-The Revenge of the Smurfs, GBA (Turjake)





Aloitan itse. Kröhöm! Behold...!

The Revenge of the Smurfs (GBA)



Sanon sen suoraan: The Revenge of the Smurfs on paskin koskaan ikinä milloinkaan pelaamani peli. Se julkaistiin Infogramesin toimesta Game Boy Advancelle vuonna 2002. Ymmärtääkseni peli on käännös joskus muinoin Super Nintendolle julkaistusta Smurffi-pelistä. Oletetaan, että peli oli jo SNES:illä infernaalista paskaa, joten pienelle ruudulle ja tehottomammalle alustalle siirtäminen  nostaa varmasti pelin hirvittävyyden vähintäänkin viidenteen potenssiin.

Pelin alussa ilkeä velho Gargamel kidnappaa Smurffeja. Jatkosta ei ole tietoa, sillä ohitin kaikki välianimaatiot. Joka tapauksessa ollaan tilanteessa, jossa Smurffien täytyy matkata halki maiden ja mantujen pelastaakseen ystävänsä. Ei tarina peliä tee, mutta ei tarvitse kuitenkaan olla minkään sortin fakiiri tietääkseen, ettei tästä hyvää seuraa.

The Revenge of the Smurfsin kohderyhmänä on siis joukko alle kymmenvuotiaita hyväuskoisia lapsiparkoja. Onkin kiehtovaa, kuinka pelin vaikeusaste on nostettu luokkaan sietämätön. Toimiva ohjaus on itsessään sulavan pelikokemuksen perusperiaatteita, mutta The Revenge of The Smurfin tapauksessa ei sulavuudesta ole tietoakaan. Ohjaaminen on tönkköä kuin uusimpien Star Warsien dialogi, Smurffien liikehdintä on kamalaa katsottavaa, eikä yllättäviltä äkkikuolemilta voi välttyä.  Suurimpia ongelmia aiheuttaa kuitenkin tiedottumuus siitä, mikä vahingoittaa ja mikä ei. Kas, söötti orava kiipeää puun oksastoilla, mutta miksi se haluaa tappaa minut heittämillään tammenterhoilla? Eikö Smurffien pitänyt olla ystäviä eläinten kanssa?

Pelaajan ohjaama smurffiotus kuolee milloin mihinkin esteeseen. Smurffi voi menehtyä esimerkiksi vesilätäkköön tai kylttiin. Aivan, kylttiin. Kyseessä onkin harvinaisen epäreilu peli, joka ei itsekään tunnu tietävän, kenelle se on tehty. Jos jo allekirjoittaneella oli huomattavia vaikeuksia pelissä etenemisessä, en voi kuvitellakaan sitä itkevien ja parkuvien lasten määrää, jonka tämäkin saatanallinen luomus on aikaansaanut.

Pelissä ei luojan kiitos ole Game Overeita. Se onkin The Revenge of the Smurfsin ainoa mairiteltava saavutus.

Graafisesti peli on ihan hieno, mutta animaatiot ovat kökköjä ja lievästi sanottuna aivan helvetin ärsyttäviä. Äänipuolella taas kuullaan tärykalvoja särkevää pimpelipompelia, jota ei kukaan tohtisi käyttää edes kidutustarkoituksissa.

Ai niin, pelissä on muuten salasanatallennus. Ihan kuin pelaaja ei tuntisi jo lilluvansa kostean paskan ja kusen peitossa! Salasanatallennus on vihoviimeinen asia, mitä kukaan haluaa nähdä 2000-luvun peleissä, mutta näköjään patteritallennus oli liikaa vaadittu Infogramesin pojilta.

Sana ”lisenssiroska” saa The Revenge of the Smurfsin myötä täysin uuden merkityksen. Luultavasti peli onkin kustannettu KGB:n rahoilla, tavoitteena sulattaa länsimaisten pikkulasten yliherkät aivot.

Suosittelen peliä lämpimästi vain sairaimmille masokisteille ja natseille, mutta tarkemmin ajateltuna pelin pelaaminen olisi heillekin liikaa. Itse jaksoin pelata pelin kerran läpi, minkä jälkeen jouduin piakkoin viettämään noin kolme ja puoli vuotta mielisairaalassa ja erilaisissa tutkimuksissa. Olin kuulemma lyönyt päätäni seinään niin kovaa, että aivoni olivat pusertuneet tuusan nuuskaksi.



Gameplay-videota. Heikkohermoiset varokaa. http://www.youtube.com/watch?v=7o2spIbEnqA
« Viimeksi muokattu: 08.12.12 - klo:05:04 kirjoittanut Tube »
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Kraidi

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #1 : 10.02.10 - klo:18:57 »
Olen katsonut tuon pelin läpipeluun kokonaan striimattuna. Kyseessä on yksi vuosisadan hirveimmistä ja epäreiluimmista peleistä jossa todellakin kuolee aivan käsittämättömistä asioista. Totuudenmukainen arvostelu kuitenkin.
« Viimeksi muokattu: 10.02.10 - klo:19:17 kirjoittanut Kraidi »

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #2 : 10.02.10 - klo:19:02 »
Tuon, striimattuna? Tuohan on GBA-peli. Ettet puhuis siitä SNES-pelistä?

*

Kraidi

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #3 : 10.02.10 - klo:19:06 »
No, melkein sama peli. SNES-versiossa muuten on game overit.

*

guest7

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #4 : 10.02.10 - klo:19:17 »
Tuon, striimattuna? Tuohan on GBA-peli. Ettet puhuis siitä SNES-pelistä?

Game Boy Player for teh GC says hi.

Hieno arvostelu törö. Itsekkin voisin väsätä jotain.

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #5 : 10.02.10 - klo:19:28 »
Infogramer muuten teki tuolle smurffihirveydelle vielä jatko-osankin. Gameplay-vidi pelin upeasta final bossista. *awesome*

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #6 : 10.02.10 - klo:21:22 »
Ensinnäkin: Hyvä aihe! Minä ainakin tykkään lukea foorumilaisten arvioita peleistä. Turjakkeen arvostelu oli viihdyttävää sorttia. :D Mitä tuon pelin gameplay-videon katsastin niin aivan uskomattomalta tuubalta tosiaan näytti.

Saatanpa jopa väsätä arvostelun Xbox 360:n Prince of Persiasta, kunhan vain ensin pelaan sen läpi. Se on helppo peli arvostella, kun siinä on selkeästi hyviä ja huonoja puolia.

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #7 : 13.02.10 - klo:18:34 »
http://www.ustream.tv/recorded/4692172

Tuolta voi katsoa läpipeluuni GBA E.T:ssä. Arvostelu myöhemmin.

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #8 : 24.11.12 - klo:14:02 »
Tämä aihe on vajonnut historian hämäriin. Miksi näin? Lukisin mielelläni armaiden resettiläisten mielipiteitä uusista ja vanhoista peleistä...


Itsehän olen viime aikoina tehnyt omaksi ilokseni erilaisia peli- ja sarjakuva-aiheisia arvosteluja Youtubeen. Tässä olisi niistä uusin, nimittäin Star Fox Adventures!

<a href="http://www.youtube.com/v/VAr4jf6dRcQ?version=3&amp;amp;hl=fi_FI" target="_blank" class="new_win">http://www.youtube.com/v/VAr4jf6dRcQ?version=3&amp;amp;hl=fi_FI</a>

Viime keväänä, heti hankittuani videokameran, mieleeni juolahti tehdä jonkinlainen arvostelu tai jälkifiilistely Star Fox Adventuresista. Kyseessä on nimittäin eräs muistorikkaimmista videopeleistä, mitä olen pelannut. Kymmenenvuotiaalle pikkunörtille se oli vaikuttava kokemus, joka muokkasi pelimakuani peruuttamattomasti (Muistaako joku ne ajat, jolloin pyörin YNF:n foorumeilla nimimerkillä Fox McCloud?). Adventuresilla on suuri fanikunta, mutta myös paljon vihaajia. Siksi se onkin herkullinen peli käsiteltäväksi.

Kuvasin matskua jo maaliskuussa, mutta käytännössä olin liian kädetön editoidakseni näin kunnianhimoista ja pitkää videota vielä silloin. Tajusin kuitenkin muutama päivä takaperin, että Adventures täytti juuri kymmenen vuotta! Mikäpä olisikaan parempi tekosyy kaivaa vanhat videopätkät ja käsikirjoituksen raato kiintolevyn perukoilta, ja saattaa homma loppuun!

Tavallisiin videoblogeihini verrattuna tämä retromuistelma on ehkä vähän huolellisemmin laadittu ja editoitu. Toivottavasti en nyt vaikuta liikaa joltain wannabe Angry Video Game Nerdiltä. Tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea kertoa itse pelistä, ei heitellä irtovitsejä sinne tänne. Paljon jäi muuten sanomatta, voisin jutella Adventuresista vaikka tunnin. Tai päivän. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että ylipäätään sain videon tehtyä. Näiden pätkien teko muuttuu aina vain hauskemmaksi, ja lopputuloskin on mielestäni oikein hyvä omilla standardeillani. Toivottavasti tykkäätte!
« Viimeksi muokattu: 24.11.12 - klo:14:04 kirjoittanut Arctic Fox »

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #9 : 24.11.12 - klo:16:55 »
Ihmettelin, voiko Gamecuben peliä pitää retrona. Toisaalta Adventuresin aikoinakin kymmenvuotiasta retroksi nimitettiin.

Itse arvostelu keskittyi aika lailla pelin esteettiseen puoleen. Puzzleista, taistelusta, minipeleistä ja kaupankäynnistä olisin toivonut enemmän asiaa. Niiden käsittely jäi muutamaan virkkeeseen.
« Viimeksi muokattu: 24.11.12 - klo:17:11 kirjoittanut Tingle »
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #10 : 24.11.12 - klo:17:02 »
Retro on hyvin tulkinnanvarainen käsite. Itse kelpuutan sellaiseksi oikeastaan kaiken, mitä ei saa enää ostettua uutena. Ja onhan GameCube kohta kaksi sukupolvea vanha konsoli.

Pidän tosi paljon videoistasi. Kerrot peleistä asiallisesti, informatiivisesti ja hyvin kantasi perustellen. Tarkoituksellisen hölmöt vitsitkin hymyilyttävät ja sinulla on tietynlaista karismaa kameran edessä, mikä tekee videoiden katsomisesta erittäin viihdyttävää. Ainoa juttu, mistä voisin kritisoida on pelin kuvaaminen suoraan televisiosta, mutta striimiketjuun postaamastasi viestistä päätellen olet jo hankkimassa kaappausvälineitä.

Antaa tulla lisää vaan, mikäli suinkin aikaa ja innostusta riittää.

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #11 : 24.11.12 - klo:21:57 »
Ihmettelin, voiko Gamecuben peliä pitää retrona. Toisaalta Adventuresin aikoinakin kymmenvuotiasta retroksi nimitettiin.
Sama kävi itsellänikin mielessä. Adventures on kuitenkin tosiaan kymmenen vuotta vanha peli, jota ei varmasti uutena löydy mistään. Ja kun Wii U on Jenkeissä jo julkaistu, niin Adventures on tavallaan kaksi sukupolvea sitten ilmestynyt... Vähän tulkinnanvaraista tosiaan, mutta menköön. :)

Itse arvostelu keskittyi aika lailla pelin esteettiseen puoleen. Puzzleista, taistelusta, minipeleistä ja kaupankäynnistä olisin toivonut enemmän asiaa. Niiden käsittely jäi muutamaan virkkeeseen.
Totta. Minulla ei ole sen tarkempaa käsikirjoitusta näihin, teen ranskalaisia viivoja ja alan hölistä. Sen takia saatan unohtua selittämään jostain Foxin karvapeitteestä ja unohtaa mainita esimerkiksi taistelusta sanaakaan. Oikeasti selitin enemmänkin pelimekaniikasta ja muusta sellaisesta, mutta piti leikata paljon juttua pois. Nytkin video on jo vähän liian pitkä. Editointi on tuskaa kun kone jökkii niin pahasti yli kymmenen minuuttia pitkien videoiden kanssa. :D


Pidän tosi paljon videoistasi. Kerrot peleistä asiallisesti, informatiivisesti ja hyvin kantasi perustellen. Tarkoituksellisen hölmöt vitsitkin hymyilyttävät ja sinulla on tietynlaista karismaa kameran edessä, mikä tekee videoiden katsomisesta erittäin viihdyttävää. Ainoa juttu, mistä voisin kritisoida on pelin kuvaaminen suoraan televisiosta, mutta striimiketjuun postaamastasi viestistä päätellen olet jo hankkimassa kaappausvälineitä.

Antaa tulla lisää vaan, mikäli suinkin aikaa ja innostusta riittää.
Kiitti paljon. :) Jep, videokameralla ruudun kuvaaminen on tosi ghettoa touhua. Haluaisin videokaapparin, mutta sen hankkiminen jää käytännön syistä myöhemmäksi. Ensin pitäisi esim. ostaa uusi telkkari ja pelejä ynnä muuta. Jos joskus alan nähdä vähän enemmän vaivaa näiden vuoksi, pitäisi kaappari hommata.



Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #12 : 29.11.12 - klo:00:45 »
Nintendo ei muuten tehnyt päätöstä Raren myymisestä MS:lle. Stamperin veljekset omistivat Raresta 51 % osake-enemmistön, jonka he möivät Microsoftille. Nintendo omisti 49 %, jonka Microsoft tarjoutui myös ostamaan. Päätösvalta Raresta meni jo Microsoftille, joten Nintendolle ei jäänyt tarvetta pitää kiinni osakeomistuksestaan, koska ei siitä olisi kuitenkaan hyötynyt muuta kuin Raren mahdollisesti tekemät voitot. Jos en aivan väärässä ole.

Hyvä arvostelu. Muistan pitäneeni itsekin pelistä. Eniten rasittivat taistelut, jotka olivat kovin ikäviä. Zeldoissa tappelut ovat kivoja, mutta jokin sai Starfox Adventuresin tappelut maistumaan puulta.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #13 : 29.11.12 - klo:00:59 »
Käsittääkseni Nintendo omistaa edelleenkin Raresta melkoisen siivun.

Minusta Zeldojen mättö on yhtä tyhjän kuin Tähtikettuseikkailujenkin kanssa.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #14 : 29.11.12 - klo:05:00 »
Nope, Rare on vuodesta 2002 asti ollut täysin Microsoftin omistuksessa. Minunkin ymmärtääkseni juttu meni Tuben kuvailemalla tavalla.

En ole Starfox Adventuresia pelannut, mutta mielestäni Zeldojen tappelut ovat ihan toimivia. Ne ovat sen verran pienessä roolissa, ettei yksinkertainen mättö oikeastaan pääse häiritsemään. En toki väitä, etteikö niistä voisi mielenkiintoisempiakin tehdä.

Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #15 : 09.07.13 - klo:10:25 »
Taas Retroa. Ja taas Rare. Mutta tällä kertaa video ei edes ole varsinaisesti arvostelu, vaan vanhan pelin esittelyä ja fiilistelyä analyyttisellä otteella. Öööh... Eli arvostelu sittenkin. Joka tapauksessa ajattelin tehdä tällaisia retropläjäyksiä tästä lähtien vähän useamminkin, koska vanhat pelit > uutuuspelit.

<a href="http://www.youtube.com/v/O8SuupBUJuw?version=3&amp;amp;hl=fi_FI" target="_blank" class="new_win">http://www.youtube.com/v/O8SuupBUJuw?version=3&amp;amp;hl=fi_FI</a>

*

Poissa Hero

  • Internet-ritari
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #16 : 10.07.13 - klo:02:49 »
PlayStation All-Stars Battle Royale (PS3 / PS Vita)

Miten voi arvostella tai puhua Sonyn omasta party-pelistä ilman, että sitä vertaisi Nintendon omaan Super Smash Bros -sarjaan? Ei varmaan mitenkään.

Sony julkaisi vuonna 2012 party-pelin nimeltä PlayStation All-Stars Battle Royalen. Jos pelin konsepti on hukassa, niin peli on taistelupeli missä kohtaavat PlayStationin klassikkohahmot. Mätkit suosikkihahmollasi toisia niin kovaa nassuun, että tukka irtoaa ja voitat ottelun. Hyvin hauskaa puuhasteltavaa neljällä pelaajalla - ja tietenkin höystettynä alkoholilla.

Pelissä on laaja hahmovalikoima, ja samoista peleistä ei ole useampaa hahmoa (poikkeuksina InFamous ja God of War -pelisarjoista löytyy kaksi hahmoa.) Omat suosikkihahmot löytyvät nopeasti, ja ottelut pääsevät alkamaan. Valitettavasti tässä tulee suurin kompastuskivi. Kyseessä on peli, missä kohtaavat hieman suppeasti Sonyn historian klassikkohahmot. Ensimmäisenä pelaaja oivaltaakin, missä ovat Spyro ja Crash Bandicoot? Toinen kompastuskivi on hahmojen tuntemattomuus. Henkilökohtaisesti en tiedä mistä sarjasta on Kat, tai mikä on Fat Princess? Voi olla että minulla on aukkoja sivistyksessä, mutta muutama muukin hahmo jää hieman sumuverhon taakse. Kolmas on oikeastaan suppea historia, joten lainattavaksi on eksynyt hahmoja, kuten Bioshockin Big Daddy tai Tekkenin Heihachi.

Oli Sonylla suppea historia tai ei, niin pelattavat taistelu-ukot löytyvät nopeasti. Seuraavana on taistelumekaniikka. PlayStation All-Stars Battle Royale on luonut oman taistelujärjestelmän, mikä eroaa Nintendon omasta Super Smash Bros. -pelisarjasta. Näin ollen automaattisesti Sony ottaa takkiin. Joko peliin olisi kopioitu Super Smash Bros -pelisarjan tyylinen taistelujärjestelmä, niin tämä olisi ollut halpa kopio menestyneestä party-pelistä. Jos kuitenkin luodaan oma järjestelmä, niin se on automaattisesti huono ja kehno. Tästä voi valita oman myrkyn mitä käyttää ja niellä.

Elämämittarin puute estää sattumanvaraisten näppäinten paukuttelun. Joudut tankkaamaan palkkia, mikä mahdollistaa Super-hyökkäysten käytön. Tämän jälkeen pystyt niittaamaan vastustajasi näillä Super-hyökkäyksillä. Hahmoille on luotu järjettömän paljon hyökkäyksiä, ja niiden opettelussa ja käyttämisessä menee tovi. Mieleeni juolahti vanhat Tekken-pelit missä ei riittänyt vain pelkän ympyrän tai neliön hakkaaminen, vaan joudut ketjuttamaan näppäinten naputtelua. Tällaisessa party-pelissä hieman monimutkaiset ja laajat taisteluvalikoimat voivat olla haitaksi, kun kyseessä ei ole oikea taistelupeli. Hieman humalaisissa ja casual-tunnelmissa peliä pelattaessa et tule käyttäneeksi hirveän montaa yhdistelmää.

Super-hyökkäysten lataaminen voi hieman pitkittää otteluita. Otteluista tulee yllättäen pitkiä ja puuduttavia, kun kumpikin pyrkii saamaan mittaria täyteen. Neljän pelaajan mittelössä kaksi muuta on jo tiputettu, ja jäljellä on vain polkemista paikoillaan. Omasta mielestä elämämittarin puute on hyvä juttu. Hieman estää sitä taistelupelien nappuloiden sattumanvaraista hakkaamista. Usein kaksin kamppailut tuppaavat venymään vähän liian pitkiksi. Toinen valitettavaa on Super-hyökkäysten epätasapainoisuus. God of Warin Kratos mättää ilmat pihalle toisista jo ensimmäisen tason Super-hyökkäyksellä, kun hyvä jos Sir Daniel tappaa mitään kolmannen tason Super-hyökkäyksellä. Hahmoilla täytyy olla edes jotain eroja, mutta jotkut hahmot ovat vain käsittämättömän huonoja - ja toiset taas aivan liian hyviä.

Mitä muuta pelistä löytyy? Itse ihastuin valtavasti kenttäsuunnitteluun. Kentät ovat rakennettu kahdesta eri pelien maailmoista. Esimerkiksi God of Warin Hadeksen taakse ilmestyykin runsas joukko Patapon-hahmoi, tai Little Big Planet -kentästä rakentuu Buzzin visastudio. Myös hahmoihin on kiinnitetty huomiota. Heidän introt ja outrot ovat nättejä, ja hahmojen muokkaamista on runsaasti. Yksi kaunis kohtaus pelissä on, kun intron yhteydessä BioShockin Little sister halaa Little Big Planetin Sackboyta. Nostan hattua sille, kuka on älynnyt iskeä nuo kaksi yhteen.

Peli ei sinällään tarjoa yksin - tai edes kaksin pelattavaksi mitään. Pelin oma juoni on nopeasti päihitetty, ja PlayStationin maskotiksi suunniteltu Polygon Man on tapettu. Online-pelaaminen on ihan mukavaa, mutta siinä jää kaipaamaan vierustoverin huutoa ja sitä kuolavanaa poskella, kun tapat kaverista ilmat pihalle.  Parhaimmillaan peli on neljällä pelaajalla lauantai-iltana. Erittäin hyvä ja viihdyttävä party-pelaamiseen. En kuitenkaan jaksa nähdä kyseistä peliä vakavasti otettavana pelinä, johon ympärille tulisi turnauksia ja muuta. Sonylla on kuitenkin muita vakavasti otettavia taistelupelejä.

Plussaa täytyy antaa PlayStation Vitan cross-buy -ominaisuudesta. Pelin mukana tulee koodilappunen millä voi lataa Vitaan kyseisen pelin. Pystyt siis pelaamaan matkalla kyseistä peliä. Harmiksi yksin pelattuna pelissä ei ole oikein mitään annettavaa. Ehkä Vitalla sitten tuota nettipelaamista enemmän?

Mitä pelistä jää käteen? Jos omistat PlayStation 3:n, niin en näe yhtään syytä miksei sinulla olisi tätä? PlayStation 3:lla useamman pelaajan pelejä on niin vähän, ettei tätä kannata jättää ostamatta. Peli on nätti, kentät ovat hauskoja ja hahmoihin on panostettu. Peli ei vain yksinkertaisesti tarjoa mitään, ellei sinulla ole sinun lisäksesi kolmea muuta kaveria pelaamassa. Välillä hahmoja pyöritellessä tuntuu, onko peli aivan valmis? Valitettavasti pelaajat ovat löytäneet pelin sisäisiä ongelmia, mitkä ovat tappaneet nettipelaamisen. Harmiksi vielä peliin ei ole tulossa DLC-hahmoja, koska peliä ei ole ostettu tarpeeksi.

Pienten vastoinkäymisten jälkeen, uskon kuitenkin että PlayStation 4 saa jatko-osan PlayStation All-Stars Battle Royalea.


Asteikolla 1-5: 3
« Viimeksi muokattu: 10.07.13 - klo:02:55 kirjoittanut Hero »

*

Poissa mosse

  • Mosse
Vs: Käyttäjien peliarvosteluita
« Vastaus #17 : 01.08.20 - klo:19:41 »
Olen pelannut viime aikoina videopelejä enkä jaksa perustaa niille omia ketjuja joten nekroan mieluummin seitsemän vuotta vanhoja ketjuja koska miksipäs ei.

Ensimmäinen peli josta haluan kertoa Resetille on Biowaren legendaaristakin legendaarisempi Baldur's Gate. Alun perin vuonna 1998 (herranjumala!) ilmestynyt peli on jatko-osineen portattu myös konsoleille mukaan lukien Swi "kannettavuus on iso juttu" tchille, mutta pelasin tämän klassikkotekeleen Xboxilla. Kokemus opetti ennen kaikkea sen että älkää helvetissä pelatko tätä konsolilla.

Bioware tunnetaan roolipelistudiona joten tuskin kukaan yllättyy kun kerron, että Baldur's Gate edustaa juurikin tätä genreä. Kyseessä on videopelimuotoon puettu Dungeons & Dragons-kampanja, sijoittuen kyseiseen roolipelisäännöstöön kytkeytyvään Forgotten Realmsiin. Ennen kuin päästään pelaamaan on luotava luonnollisesti oma hahmo. Hahmoluokkia on pelin alkuperäisessä versiossa melko kitsaasti mutta erinäiset uudelleenjulkaisut ovat tuoneet näitä melko runsaasti lisää. Hahmoluokkien arkkityypit ovat sitä klassista taistelijaa, velhoa, rosmoa ja sitä rataa. Hahmoluokan valinnan jälkeen arvotaan kykypisteet, valitaan alignment ja erikoistutaan johonkin pelin lukuisista eri asetyypeistä.

Itse peli alkaa Candlekeepin kirjastosta, jossa pelaajan luoma hahmo on viettänyt koko siihenastisen elämänsä. Jo pelin alusta asti on selvää että pelaajahahmon menneisyyteen kytkeytyy suuri mysteeri jota tämän kasvatti-isä Gorion ei ole halunnut tälle vielä paljastaa. Pelin alussa pelaaja kuitenkin joutuu lähtemään Gorionin mukana kirjastosta ja noin puoli minuuttia myöhemmin Gorion makaa kuolleena ja pelaajan ainoana suuntaviivana on suunnata pohjoiseen kohti läheistä majataloa, jossa Gorionin pari vanhaa ystävää odottavat. Tässä onkin pelin ehkä suurin vahvuus. Pelaajalle annetaan koko ajan selkeä tavoite ja tieto miten tarinaa voi jatkaa mutta pelaajalla on silti käytännössä täysin vapaat kädet tutkia pelimaailmaa ja tonkia sen erinäisiä salaisuuksia. Pelimaailma jakautuu noin pariinkymmeneen pienempään alueeseen joista suurin osa on tarinan kannalta täysin turhia sisältäen kuitenkin lukuisia vihollisia, uusia kavereita sekä erinäisiä aarteita. Mutta. Mutta. Jokainen alue on sen verran kookas että niiden koluaminen kokonaan vie vähän turhan paljon ottaen huomioon sen miten vähän niissä on lopulta sisältöä. Suurin osa pelaajan kohtaamista hirviöistä on varsin mitättömiä sittiäisiä joiden lahtaamisesta ei edes saa juurikaan kokemuspisteitä. Paitsi jos sattuu eksymään basiliskien asuttamaan Mutamen's Gardeniin, jossa kuolo korjaa todella äkkiä jos ei tiedä mitä tekee. Samoilua on kuitenkin syytä harrastaa sillä pelin alussa päähahmo on aivan säälittävä ruipelo, jonka kuolema korjaa jo parista osumasta sikäli kun noppatuuri ei ole pelaajan puolella. Niin. Dungeons & Dragonsin ja siten myös Baldur's Gaten taistelun ytimessä ovat erilaiset platoniset monitahokkaat jotka on valjastettu sattuman välikappaleiksi. Einstein kritisoi aikanaan kvanttimekaniikan Kööpenhanhaminan tulkintaa sanomalla ettei Jumala heitä noppaa. Gary Gygax päätti debunkata tämän myytin 70-luvulla kun ensimmäinen versio D&D:stä julkaistiin.

Baldur's Gaten taistelussa kaikki ratkaistaan nopanheitolla. Noppa määrittää sen osuvatko hahmojen lyönnit ja onnistuvatko loitsut. Jos onni on myöten, noppa määrää myös hahmojen tekemän vahingon ja sitä rataa. Baldur's Gatessa hahmot aloittavat matkansa tasolta yksi mikä D&D-sääntöjen puitteissa meinaa sitä että näiden osumatarkkuus on aivan paska minkä vuoksi reaaliaikainen taistelu on pitkän aikaa sitä että katsellaan kun pelaaja kavereineen huitoo hirviöitä ja toisinpäin kunnes lopulta jumalten ikosaedri antaa jomman kumman osapuolen vihdoinkin osua toiseen. Elämäänsä voi helpottaa jos tiimissä on joku loitsuja viskova hahmo mutta tätäkin rajoittaa se, että hahmot ovat säälittävän alhaisella tasolla sillä alkuun loitsuja voi nakata noin kolme kappaletta ennen kuin seikkailijapoppoon on levättävä joko majatalossa tai maastossa ja jälkimmäiseen taas liittyy riski siitä että unosten aikana uusi mörköjoukkio väijyttää urheat seikkailijat. Taistelu tekee myös pelistä varsin vaikeasti lähestyttävän sillä erinäiset osumistodennäköisyyksiin liittyvät luvut eivät todellakaan ole sieltä intuitiivisimmasta päästä. Kaikki loitsuihin liittyvä informaatio puolestaan on kyllä loitsun kuvauksessa tarjolla mutta jotta ne käyttökelpoisimmat loitsut löytää pitää harrastaa melko paljon yritystä ja erehdystä ellei osaa kaivella Internetin ihmemaailmaa. Taistelussa kuitenkin piilee myös varsinkin ensimmäisen pelin viehätys sillä vaikeimmat taistelut ovat oikeasti todella tyydyttäviä selätettäviä kunhan kaikesta pelin tarjoamasta informaatiosta saa seulottua haluamansa. Varsinkin tasojen karttuessa aukeavat uudet erinäiset vaihtoehdot tuovat taisteluihin todella paljon syvyyttä ja vaihtoehtoja. Taistelussa komennetaan omaa maksimissaan kuuden sankarin joukkiota reaaliajassa mutta toiminnan voi milloin tahansa halutessaan pysäyttää hahmojen liikuttelua, loitsimista, taikajuomien naukkailua tai muuta vastaavaa varten. Tässä piilee ensimmäinen konsoliversion suuri heikkous sillä hahmojen käskyttäminen padilla on sanalla sanoen kankeaa verrattuna hiireen ja näppikseen. Se toinen suuri heikkous taas tulee selkeäksi taistelujen jälkimainingeissa kun vihollisten tiputtamaa saalista lähdetään sullomaan reppuun. Inventaariokikkailu on nimittäin aivan pöyristyttävän kankeaa konsolilla ja valikkorumbaa joutuu harrastamaan melko paljon riippuen siitä kuinka paljon kamaa haluaa roudata ympäri maita ja mantuja ennen kuin sotasaaliit saa kuskattua kauppiaille.

Kun erinäiset sivupolut on koluttu onkin aika keskittyä päätarinaan. Ikävä kyllä päätarinan ensimmäinen puolisko on aika lailla samaa kämää kuin sivusisältö. Alkupuolella lähinnä kolutaan joko tylsiä kaivostunneleita tai metsäpolkua mutta sisällöltään ne ovat hyvin samankaltaisia hirviöputkia vailla merkittävää vaihtelua. Tarina ottaa kunnolla kierroksia jälkimmäisellä puoliskolla kun sankarijoukkio saapuu pelin nimikkokaupunkiin. Samalla myös päähahmon menneisyyden verho alkaa hiljalleen raottua. Baldur's Gaten kaupungissa on myös huomattavasti enemmän sivutehtäviä mutta ikävä kyllä niiden laatu on kautta linjan aika heikkoa. Kyse on siitä että käydään juttelemassa jollekin tyypille joka käskee pelaajan johonkin toiseen paikkaan missä yleensä odottaa yksittäinen vaihtelevan haasteinen tappelu ja tämän jälkeen palataan alkupisteeseen kuittaamaan kokemuspisteitä, mainetta ja mammonaa. Merkittävin sivukeikka on alkuperäisen pelin lisäosassa esitelty Durlag's Tower joka on useammalla kerroksella varustettu melko pitkä luolastokomppaus täynnä ansoja, vaarallisia hirviöitä sekä luonnollisesti paljon erilaisia varusteita.

Vaikeusasteeltaan peli ei ainakaan normaalilla juuri päätä huimaa kunhan pelihahmoille saa muutaman tason lukuunottamatta paria pelin loppupuolen nujakkaa joista etenkin lopputaistelu erottuu todella massiivisena vaikeuspiikkinä jossa pikalatausta saa hinkata sydämensä kyllyydestä. Ikävä kyllä jopa Xbox One X:llä latausajat ovat tuskastuttavan pitkiä. Itselläni ei yhtäkään hahmoa korjannut kuolo ennen tätä loppurutistusta mikä oli onni sillä pelin kokemuspistekatto tulee vastaan melko vaivattomasti jos jaksaa nuohota jokaisen nurkan. Katon vuoksi esimerkiksi pappishahmot eivät koskaan voi edes hoppia loitsua jolla herättää kuolleita hahmoja henkiin ja kuolleet hahmot pitäisi roudata temppeliin paikattavaksi olettaen että nämä eivät kuole lopullisesti, mikä on mahdollista korkeammilla vaikeusasteilla.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen Baldur's Gate ei rehellisesti sanoen ole vanhentunut kovinkaan arvokkaasti. Peli on selkeästi aikansa tuote. Toisaalta on hienoa että peli ei pitele pelaajaa käytännössä lainkaan kädestä vaan pelaaja saa tutkailla maailmaa omaan tahtiinsa. Toisaalta maailma on käytännössä autio ja sivutehtävät ja alkupuolen pääjuonitehtävät ovat todella puuduttavia. Onneksi käsikirjoitus on paikoin ihan kelpo ja pelin sävy on monesti yllättävän kepeä ja humoristinen. Peli on kuitenkin kaiken kaikkiaan melko kankea ja vaikeasti lähestyttävä mutta kovan kuoren alla sykkii paljon potentiaalia ja parhaimmillaan peli on todella kutkuttavaa pelattavaa.

Miksi sitten kukaan haluaisi herran vuonna 2020 palata parikymmentä vuotta vanhaan kankeaan isometriseen roolipelieepokseen. Itselleni kyse oli ennen kaikkea yleissivistyksen paikkauksesta. Toisaalta kaipasin myös vähän kontekstia monelle pelin jatko-osan kohtaukselle. Tästä toki voidaan esittää jatkokysymys, miksi kukaan jaksaisi pelata parikymmentä vuotta vanhan kankean isometrisen roolipelieepoksen jatko-osan. Noh. Siksi, että Baldur's Gate 2 on herran vuonna 2020 edelleen Aivan Saatanan Loistava Peli.

Baldur's Gate 2 on valehtelematta paras jatko-osa ikinä ja se on peli joka sai itseni 17 vuotta sitten rakastumaan Biowaren tuotantoon. Pelimekaniikoiltaan Baldur's Gate 2 on käytännössä identtinen ykkösen kanssa mutta käytännössä kaikki ykkösen turhauttavat puolet on saatu kompensoitua. Jatko-osan voi halutessaan pelata samalla hahmolla jolla ykkösen aikanaan läpäisi ja tuomalla vanhan hahmonsa onkin mahdollista saada tiettyjä aarteita ykkösestä kakkoseen. Hahmon keräämät kokemuspisteet ja tasot säilyvät tässä proggiksessa samana. Itse tosin pelasin kakkosen PC:llä ja vähemmän yllättäen Xboxilla pelattua hahmoa ei saanut tähän tuotua joten loin itselleni koko poppoon uusiksi. Tämä on tosin vähän kaksiteräinen miekka. Luomalla enemmän kuin yhden oman hahmon saa poppooseensa vähemmän pelin lukuisia NPC-hahmoja jotka tykkäävät kommentoida pelaajan ja toistensa tekemisiä vähän väliä ja suuri osa tästä dialogista on todella hyvin kirjoitettua ja monesti ihan aidosti hauskaa. Tämä tosin pätee vain alkuperäisen pelin hahmoihin. Nykyään Steamissa kaupattava (ja se versio johon konsoliporttauksen pohjaavat) on Beamdogin kehittämään ja vuonna 2013 julkaistuun Enchanced Editioniin, johon on lisätty muun muassa muutama uusi NPC-hahmo. Näiden hahmojen dialogi ja näihin liittyvät sivutehtävät ovat kirjoituksen tason puolesta todella säälittäviä räpellyksiä. Onneksi kyse on kuitenkin vain sivutehtävistä joiden luonteeseen kuuluu ettei niitä ole pakko tehdä. Noin muuten Baldur's Gate kakkosen sivutehtävät ovat ensiluokkaisia. Sivutehtävien pituudessa ja vaikeudessa on huomattavasti enemmän vaihtelua. Osa tehtävistä on aika perinteisiä fetch questeja kun taas osa vaatii vaihtelevassa määrin erinäistä luolastokomppausta. Tehtävien aiheet ovat niin ikään vaihtelevia. On orjakauppiaiden pysäyttelyä, peikkojen valtaaman linnakkeen vapautusta, toisessa ulottuvuudessa sijaitsevia tyrmiä, kaupungin viemäreissä majaansa pitävän kultin tutkimista ynnä muuta ynnä muuta. Ylimääräiset luolastot sisältävät erinäisiä puzzleja, huomattavasti ensimmäistä peliä suurempaa vaihtelua hirviöissä sekä luonnollisesti runsaasti taikaesineitä käyttöön tai myyntiin.

Itse pääjuoni jatkuu jokin aika ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen. Peli alkaa vankityrmästä johon pelaajahahmo on jostain mystisestä syystä joutunut. Paljoa ei selitellä mutta pelihahmon vanginnut Jon Irenicus tuntuu tietävän pelaajan menneisyydestä jotain mitä itse pelaaja ei. Vähemmän yllättäen jatko-osankin pääjuoni kytkeytyy vahvasti pelaajan taustatarinan ympärillä.

Ykkösosasta poiketen suuri osa pelin kakkososasta tapahtuu Athkatlan kaupungissa joka on auki heti kunhan pelaaja pakenee Irenicuksen tyrmästä. Vähän samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, pelaajalle annetaan tämän jälkeen hyvin vapaat kädet. Pelin alkupuoli onkin tyyliltään varsin erilainen. Tyrmästä paettuaan jo ensimmäisestä osassa debytoinut Imoen, pelaajahahmon lapsuudenystävä vangitaan ja pelaajan onkin kerättävä melko epätriviaali rahasumma ennen kuin tätä pääsee pelastamaan. Rahaa kerätäänkin nimenomaan sivutehtäviä suorittamalla ja näiden tuoksinnassa löydettyjä varusteita myymällä. Sivutehtäviä on kaiken kaikkiaan useiden kymmenien tuntien edestä mutta pääjuoneen liittyviin tehtäviin uppoaa helposti toinen mokoma. Ikävä kyllä toisin kuin ensimmäisessä osassa, kakkosen pääjuoniosuus ei varsinaisesti parane pelin edetessä ja kunhan Imoenin pelastamiseen saatavat rahnat on käyty maksamassa seuraa pitkä lineaarinen osuus joka vie sinänsä mielenkiintoisiin ympäristöihin mutta joiden pääasiallinen sisältö toistaa vähän itseään. Etenkin Underdark-osuus koostuu lähinnä raivostuttavasta edestakaisin ravaamisesta, mitä on toki jonkin verran myös sivutehtävissä ja tämä onkin pelin nihkeiten vanhentunut osuus. Tässäkin toki auttaa jos pelaa herrarodun versiota jossa voi halutessaa aktivoida erinäisiä huijausominaisuuksia mukaan lukien koko pelaajapoppoon teleporttaamiseen kursorin osoittamaan paikkaan. Konsolilla pelatessa voi olla ettei oma kärsivällisyyteni olisi riittänyt. Edestakaisin ravaaminen vituttaa vielä kerta luokkaa enemmän sillä PC:llä pelatessa joutuu kärsimään pelin legendaarisen huonosta reitinhakualgoritmista. Konsoliversion ainoa selkeästi parempi puoli on se että koko porukkaa voi ohjastaa helposti tatilla.

Taistelu on kakkosessa huomattavasti hauskempaa kuin ykkösessä useista eri syistä. Ensinnäkin hahmot ovat korkeammalla tasolla joten viholliset lakoavat vähän vaivattomammin kun osumatarkkuus paranee. Toisaalta myös vastus on kovempaa ja monipuolisempaa. Vaarallisia hirviöitä on joka lähtöön. On lohikäärmeitä, tasoja imeviä vampyyrejä, aivoja imeviä mind flayereitä, beholdereita ja kaikenlaista muuta D&D:stä tuttua mörköä. Ihmisvastustajista etenkin maagit ovat huomattavasti vaarallisempia mutta kolikon kääntöpuolena myös pelaajan omat maagit ovat pahimmillaan tai parhaimmillaan todella vaikuttavia tuhon airuita. Juuri lisääntynyt vaihtoehtojen määrä tekee taisteluista paljon kutkuttavampia. Vaikeusaste on myös selkeästi ykköstä tasaisempaa. Perussittiäiset eivät koskaan tarjoa mitään massiivista haastetta mutta lähes jokaiseen sivutehtävään liittyy jokin selkeästi haastavampi nujakka. Taisteluita voi tosin helpottaa riittävällä varautumisella ja buffeilla, summoneilla ynnä muulla.

Baldur's Gate 2:lle julkaistiin aikanaan Throne of Bhaal-lisäosa joka päättää koko saagan tarinan ja se on luonnollisesti integroitu myös Beamdogin käännökseen. Throne of Bhaal-osuus on tosin selkeästi heikompi kuin alkuperäinen pääpeli. Kyseessä on muutaman luolaston mittainen putki vailla merkittäviä sivupolkuja tai puzzleja. Sen sijaan suuria joukkotappeluita on tarjolla sitten senkin edestä mikä käy niin ikään vähän puuduttavaksi. Toisaalta Throne of Bhaaliin saapuessa hahmojen tasot ovat jo niin korkealla että nämä oppivat erinäisiä korkean tason kykyjä jotka ovat kieltämättä melko hauskoja käyttää joskin ne paskovat pelin tasapainoa aika ronskisti sillä vastustajat eivät näitä kykyjä pysty käyttämään ellei peliä lähde modaamaan. Tosin lopputaistelu tarjoaakin taas ykkösen veroisen ellei jopa korkeamman vaikeusastepiikin, jossa ainakin itse sorruin tällä pelikerralla melko juustoisiin taktiikoihin. Ainoa valonpilkahdus on Durlag's Toweria vastaava Watcher's Keep eli massiivinen luolasta täynnä haastavia taisteluita, puzzleja sekä luonnollisesti voimakkaita varusteita. Watcher's Keepin voi toki halutessaan vetää jo ennen Throne of Bhaal-osuutta.

Heikkouksistaan huolimatta Baldur's Gate 2 sisältää aivan tolkuttoman määrän äärimmäisen nautittavaa roolipelisisältöä. Peli on tosin taistelusysteeminsä puolesta varsinkin alkuun varsin epäselvä ja vaikeasti lähestyttävä mutta toisin kuin ykkönen, systeemin saloihin perehtyminen palkitaan yhdellä kaikkien aikojen parhaista roolipelielämyksistä.

Pienen pelisivistys- ja nostalgiatripin lisäksi sain hiljattain läpäistyä Bill Gatesin armosta Game Passiin lisätyn CrossCoden, jota olen Discordin puolella pariin kertaan luonnehtinut parhaaksi Zeldaksi sitten Okamin. Tämä tosin on kusetusta sillä A Link Between Worlds on julkaistu Okamin jälkeen ja on tätä parempi peli. Tämä on toki epärelevanttia sen kannalta että nautin CrossCodesta todella paljon. Tyylilajiltaan kyseessä on retrografiikoilla ryyditetty toimintaroolipeli 2D-Zeldoista lainatuilla luolastoilla.

CrossCode sijoittuu kuvitteelliseen CrossWorlds-nettiroolipeliin. Pelin päähahmo Lea on menettänyt muistinsa ja pelin tarina pyöriikin Lean menneisyyden ympärillä. Itse pelaaminen koostuu vaihtelevassa määrin hirviöiden mätmisestä, alueiden tutkimisesta aarteiden toivossa sekä puzzlejen ratkomisesta. Taistelu on nopeatempoista mättöä. Vihollisia voi kurmottaa joko lähitaistelussa tai nakkelemalla näitä palleroilla. Kaukotaistelussa voi tasapainoilla sarjatulen ja ladattujen kutien välillä. Ladatut kudit voivat häiritä vihollisten hyökkäyksiä ja avata mahdollisuuden näiden hetkittäiselle tainnuttamiselle joilloin nämä luonnollisesti ottavat enemmän vahinkoa. Eri tyyppisillä vihollisilla on erilaiset heikkoudet joiden löytäminen on ihan hauskaa puuhaa. Eri viholliset ovat heikkoja yleensä yhdelle tai kahdelle pelin neljästä elementistä joiden välillä voi vapaasti vaihdella sen jälkeen kun ne on avattu luolastoja koluamalla.

CrossCoden pääjuoni etenee täysin raiteilla. Uudet alueet avautuvat tismalleen tietyssä järjestyksessä. Samalla yleensä aukeaa nippu uusia sivutehtäviä. Osa sivutehtävistä on aika tylsää materiaalien keräämistä mutta onneksi suurin osa näistä tulee oikeastaan tehtyä kaiken muun tutkimisen ohessa. Osa sivutehtävistä johtaa vaihtoehtoisiin pomotaisteluihin ja sivutehtävät ovat aiheiden puolesta todella vaihtelevia ja paikoin todella hauskoja. Peli ottaa varsin paljon irti siitä että se sijoittuu nettiroolipelin sisään joten käsikirjoituksensa puolesta tehtävät ovat paikoin suorastaan absurdeja. Yhdessä sivutehtävässä jahdataan geneettisesti muokattuja kyborgivuohia ja toisessa pelastetaan panttivankeja gangsteripapukaijojen valtaamasta pilvenpiirtäjästä.

Laajojen ulkoalueiden välissä könytään muutamia Zelda-henkisiä luolastoja ja nämä ovatkin pelin ehdottomasti parasta antia. Jokainen luola pohjautuu yhteen pelin neljästä elementistä. Luolastot sisältävät ihailtavan vähän kädestä pitelyä. Puzzlejen käyttämät elementit esitellään aina pikkuhiljaa ja pelaaja voi rauhassa kokeilla miten eri elementtien väliset vuorovaikutukset toimivat samalla kun puzzlejen vaikeusastetta hiljalleen nostetaan. Ikävä kyllä osa puzzleista on siinä mielessä raivostuttavia että ratkaisu on monesti melko selvä mutta niiden ratkaisu vaatii monesti varsin tarkkaa liikkumista tai ampumista yleensä melko tiukan aikarajojen puitteissa. Aivan viimeisen luolaston viimeisessä mammuttipuzzlessa nostin suosiolla kädet pystyyn ja kävin valikosta puolittamassa puzzlen nopeuden, minkä turvin sain runsaasti aikaa valita kuhunkin puzzlen osaan tarvittavan elementin ja tähdättyä kunnolla. Varsinkin isoissa yksittäisissä puzzleissa nimittäin on ylimääräisenä vitutuksena se että ne on saatava yhdellä kerralla nappiin vaikka ne olisi helposti voitu rakentaa siten että ne jakautuisivat pienempiin osiin, mikä taas on varsin tyypillistä luolastojen muissa puzzleissa. Luolastot luonnollisesti huipentuvat pomotaisteluihin joista ei ainakaan itselläni ole juuri pahaa sanottavaa. Pomotaistelut ovat toki melko kaavamaisia näiden toistaessa samaa hyökkäyskuviota kunnes lopulta paljastavat jonkin heikon kohtansa joka jollain tavalla kytkeytyy kunkin luolaston elementtiin. Ei ehkä kaikkein mielikuvituksellisinta mutta hauskaa joka tapauksessa.

Kolmas merkittävä osa-alue on alueiden tutkiminen ja näistä löytyvien aarteiden kaivelu. Suurin osa aarteista on toki melko turhia. Arkut sisältävät joko parannusesineitä (joita käytin ehkä kahdessa taistelussa), uusia varusteita tai materiaaleja joita vaihdetaan kaupungeissa uusiin varusteisiin. Materiaaleja voi kerätä myös hirviöiltä tai mätkimällä ympäri maailmaa löytyvää kasvillisuutta. Kullakin alueella on oma flooransa ja mitä hankalammassa paikassa kasvit ovat sitä todennäköisemmin niistä saa parempia materiaaleja. Suurin osa arkuista vaatii pientä tasohyppelyä tai pienen puzzlen ratkaisemista. Lea hyppää automaattisesti juostessaan kohti reunaa joten pelaajan tehtäväksi jääkin lähinnä pohtia mistä kohdasta on hypättävä saavuttaakseen haluamansa arkun. Monesti tämä vaatii myös sellaisten kohtien löytämistä joista Lea pääsee korkeammille tasanteille. Korkeuserojen hahmottaminen on tosin paikoin hankalaa sillä kyseessä on kuitenkin isometrinen 2D-peli. Suurin osa arkuista on myös haettavissa käytännössä heti kun ne vain bongaa. Osa on tosin laitettu lukkojen taakse. Avaimet näihin löytyvät luolastoista ja nämä vaativat kevyttä backtrackausta jos haluaa löytää jokaisen arkun. Muuten vanhoille alueille ei itse pääjuonen puitteissa juuri palata mikä on ihan miellyttävää. Peli näyttää kartalla kuinka monta arkkua pelaaja on löytänyt ja kuinka monta arkkua alueella on kaiken kaikkiaan mutta ennen aivan pelin loppua ei ole mitään tapaa seurata sen tarkemmin mistä huoneesta puuttuvat arkut löytyvät. Jos arkkuja sattuu bongaamaan mutta ei avaamaan niitä voi toki merkitä esimerkiksi kartalle. Tästä päästäänkin pelin yhteen huonoimmista ominaisuuksista eli aivan luokattomaan automaattikarttaan josta ei käy ilmi Lean sijainti eikä huoneiden muoto. Kartta näyttää käytännössä vain sen mistä huoneesta pääsee mihinkin. Sen lisäksi kartan kautta voi myös pikamatkustaa ennalta määrättyihin pisteisiin mikä nopeuttaa monen sivutehtävän suorittamista merkittävästi.

CrossCode ei ehkä ole kaikkein omaperäisin indiepeli mutta ennen kaikkea kyseessä on viihdyttävä ja hiottu kokonaisuus jonka pitkä kehitysaika ei selkeästi ole mennyt hukkaan. GamePassin omistajat voivat halutessaan pelata pelin vaikka heti ja muut voivat ostaa sen vissiin suhteellisen edulliseen indiepelihintaan jos kannettavuus vaikka sattuisi olemaankin kova juttu.
[22:22] <+Linkkiro> Miks Mosse tietää kaiken >_>
[22:23] <+pandem> koska mosse on paras