Rekisteröidy,


niin voit osallistua keskusteluihin
niin foorumilla kuin IRC-kanavallakin.
Rekisteröidy nyt!

Kirjaudu!



Pysy aina kirjautuneena sisälle

Lukeminen ja kirjallisuus

02.06.17 - klo:16:12
Luin sarjan kirjat joskus vuosia sitten. Miehet jotka vihaavat naisia on kelpo perusdekkari, etenkin kun en välitä juuri yhtään pohjoismaisista dekkareista (paitsi Susikosket ovat erinomaisia salapoliisitarinoita). Mutta myöhemmät osat menevät sitten puhkikuluttuun poliittiseen trilleriin, jota vihaan genrenä lähinnä siksi että hyvät "jalat maassa"-tarinat eskaloituvat niiksi miltei varoittamatta.

Myöhempien osien hahmotkin ovat joko tylsiä tai enemmän tai vähemmän stereotypiota. Paitsi se nyrkkeilijä. Se nyrkkeilijä oli hieno hahmo.
Kirjattu
  • ::
  • 06.06.17 - klo:17:00

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Voisipa taas jonkinmoisen blogipostauksen kirjoittaa. Tarkoitus oli tänä vuonna lukea vähän enemmän kirjoja kuin aiempina, mutta eihän siitä mitään tullut. Nämä olen kuitenkin saanut kaluttua:

    Ernest Hemingway: The Old Man and the Sea

    Ensimmäinen Hemingwayn kirja, jonka olen lukenut. Hyvin lyhyt, joten suosittelen kaikille. Täytyy tosin sanoa, että en aivan sisäistänyt kirjan sanomaa tai teemoja, mutta pinnallisellakin tasolla tarina oli ihan mukava välipala.

    Stephen King: On Writing - Memoir of the Craft

    Olen aiemmin lukenut tämän suomeksi, mutta nyt meni siis alkuperäiskielellä. Edelleen inspiroivimpia kirjoja, joita olen lukenut. Jos kirjoittaminen kiinnostaa yhtään, suosittelen lukemaan, vaikka Kingin kirjoista ei pitäisikään. Tekstissä on todella leppoisa ja tuttavallinen sävy, ja omaelämäkerralliset piirteet nostavat kokonaisuuden reippaasti perinteisten kirjoitusoppaiden yläpuolelle.

    Richard Adams: Tales from Watership Down

    Eräänlainen jatko-osa Adamsin tosi hyvälle klassikkoteokselle Watership Down eli Ruohometsän kansa. Koostuu useista novelleista, joissa seikkailevat aiemmasta kirjasta tutut hahmot. Harmillisesti useimmat tarinat ovat aika yhdentekeviä. Joka tapauksessa jos ensimmäisen kirjan jälkeen jäi toivomaan lisää seikkailuja, tämä täyttää tuon tarpeen ihan ok -arvosanan arvoisesti. Selkeästi paras on ensimmäinen kertomus, jossa kanien myyttinen kansallissankari vierailee maailmassa, jossa kaikki sukupuuttoon kuolleet eläimet asuvat. Suurin osa sukupuutoista on kuinka ollakaan ihmisen aiheuttamia. Herättää ajatuksia.

    Richard Adams: The Plague Dogs

    Sain tämän juuri luettua. Kertoo tutkimuskeskuksesta karanneista koirista, jotka saavat tarpeekseen julmista kokeista. Kirjassa kuvaillaan muutamia todella pöyristyttäviä eläinkokeita, ja vaikka kertomus onkin fiktiivinen, esipuheessa korostetaan, että kaikki mainitut kokeet ovat sellaisia, joita on oikeasti tehty. Läpi kirjan kulkee vahva tyhjänpäiväistä eläinten riistämistä vastustava sanoma, josta on vaikea olla eri mieltä, vaikka sävy toisinaan muuttuukin vähän saarnaavaksi.

    Kovin nopealukuinen opus ei ole kyseessä, sillä mukana on välillä hyvin raskaita kuvailuosuuksia ja hankalaa dialogia. Esimerkkejä jälkimmäisestä:

    Lainaus
    "Ye'd be in ne hemmel noo, ye'd be in th' Dark, hinny, ne bother. Them cheps wudda gi'n ye ne chance at aall. Noo bide doon canny an' sort yersel' oot."

    "Eh, th' Dark'll dad ye doon syeun eneuf. 'An weary ye'll be an' aall, but Ah'm not hingin' aboot. Ah'm away. Yon gimmer ye felled ootside'll be yer last, ne doot aboot yon."

    "Ay, w'dee, noo an' agyen. Whey, Ah mind wor aald wife myed up a bonny 'un, lang time back.

    Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä ja ajatuksia herättävä kirja. Taidanpa katsoa elokuvaversionkin jossain vaiheessa.

    Kauko Röyhkä: Lapinpoika

    Ensimmäinen lukemani Röýhkä. Voisin lukea lisääkin. Todella mukaansatempaava ja sympaattinen tarina Lapin metsissä asuvasta pojasta, joka lähtee kauniiden tyttöjen perässä Helsingin vilskeeseen. Parasta kirjassa on sen alkupuoli. Jälkimmäinen puolisko tuntuu ajoittain päämäärättömältä, vaikka sitähän oikea elämäkin on. Lopetus jättää vähän kylmäksi, koska tarina tuntuu loppuvan kuin seinään. Matka töksähtävään päätökseen on kuitenkin hyvin nautinnollinen.

    Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl

    Kjeh kjeh repsis kopsis Suomi mainittu ja vähän huumoria. Stereotypioilla ratsastava kirja on oikein hauska kieli poskessa väännetty tiivistelmä kaikesta siitä, mikä Suomessa on perseestä. En ole jokaisesta asiasta samaa mieltä, mutta hymyilin silti ääneen useita kertoja. Suosikkiosioni on luku, jossa käydään läpi Suomen kaupungit.

    Lainaus
    If Helsinki is too much of a bustling metropolis for you, here are a few alternative "cities" for you:

    Oulu: If this city weren't bad enough, the papermill makes it smell terrible.

    Rovaniemi: Do you really, really hate people?

    Jyväskylä: There are no foreigners here, because no foreign person could possibly pronounce the name.


    Michel Houellebecq: Alkeishiukkaset (Les Particules élémentaires)

    Jotenkin kauhean sairas kirja, jossa on useita pöyristyttävän yksityiskohtaisia kuvauksia seksistä, itsetyydytyksestä ja väkivaltaisista rituaalimurhista. Taistelin kirjan kanssa, sillä suuren osan ajasta se oli todella raskas ja jopa tylsä. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin, sillä loppupuolella kirja herätti useita uusia ajatuksia elämästä ja olemassaolon raskaudesta. En syytä ihmisiä, jotka jättävät opuksen kesken, mutta itse olen tyytyväinen, että kahlasin koko paskan läpi.

    Suosikkikohtauksessani toinen päähenkilöistä tuijottaa äidinsä emätintä ja menee sen jälkeen puutarhaan runkkaamaan. Lopuksi hän tappaa kissan, joka seurasi runkkaamista.

    Edit: Ai niin, luin myös tällaisen Maria Turtschaninoffin rustaileman kirjan kuin Maresi: Punaisen luostarin kronikoita (Krönikor från Röda klostret). Opus on Junior Finlandia -palkinnon voittaja, joten sen luulisi olevan hyvä, mutta hähähäää eipäs olekaan. Kyseessä on sentään sen verran lyhyt tarina, että jaksoin lukea loppuun asti. Kerronnassa ja dialogissa on naiivi kaiku, vaikka kirjailija on yli kolmenkymmenen. Lisäksi kyseenalaistan teoksen sukupuolikuvauksen, sillä kaikki mieshahmot ovat korostetun vastenmielisiä sikoja paitsi yksi, joka sattuu myös olemaan homo. Ok? Ok.
    « Viimeksi muokattu: 06.06.17 - klo:17:16 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 26.08.17 - klo:00:02

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Lainaus
    "Ei ole olemassa rakkautta", sanoi Ptaroh päättävästi. "Mies on surullinen, jos hänellä ei ole naista, jonka kanssa maata. Mutta kun hän menee ja makaa naisen kanssa, hän on maattuaan vielä surullisempi. Niin on ollut ja niin on oleva."

    On kyllä viisaan ihmisen kirjoittama tämä Sinuhe. Vähän harmittaa, etten lukenut tätä nuorempana. Olisin päässyt jyvälle elämän paskuudesta jo hyvissä ajoin.

    Iloisempiin aiheisiin: hankin tällaisen e-kirjojen lukulaitteen, tarkemmin ottaen Kobo Aura H20 -merkkisen. Kätevä peli, ja e-kirjakaupat ja Project Gutenbergin kaltaiset Public domain -kokoelmat takaavat, että tarjontaa riittää. Pidän myös siitä, kuinka vaivatonta tietokoneen ja lukulaitteen yhteispeli on. Näppärän ohjelman avulla kirjoja saa kopioitua koneelta laitteelle ja toisin päin, eivätkä erilaiset tiedostomuodotkaan (kuten Amazonin omat Kindle-kirjat) tuota ongelmia, kun ne saa muutettua oman lukuvehkeen kanssa yhteensopivaan tiedostomuotoon.

    Mutta Tapani, entä jos vihaan sähköisiä kirjoja ja haluan kuulla tarinoita vain kuolleelle puulle painetusta proosasta? Noh älä huoli Paavo, sillä olen kyllä lukenut sitäkin. Melko hiljattain kolusin läpi kaksi klassikkokirjaa, joita molempia luonnehtisin sanaparilla "ihan ok". Kirjat olivat Lokki Joonatan (eng. Jonathan Livingston Seagull) ja Sieppari ruispellossa (Catcher in the Rye). Ensiksi mainitun luin suomeksi, jälkimmäisen alkuperäiskielellä.

    Olin kuullut, että Sieppari olisi nuorisoslangilla väritetyn kerronnan ja dialogin takia vaikealukuinen, mutta en sanoisi sen olevan yhtään sen hankalammin ymmärrettävä kuin englanninkieliset aikuisille suunnatut kirjat keskimäärin. Pentti Saarikosken suomennos on ilmeisesti vahvemmin puhekielinen kuin alkuperäisteos (ja kuulemma myös varsin epätarkka ja taiteellisia vapauksia ottava). Vaikean kielen ja klassikkostatuksen lisäksi en tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että se on löytänyt tiensä monen nuoren murhaajan kirjahyllyyn. En oikein osaa sanoa miksi, sillä vaikka tarina pursuaa angstia ja ihmisvihaa, on se kuitenkin lopulta aika kesy ja elämänmyönteinen. Vaikka iso osa tarinasta on melko mitäänsanomatonta, on hahmot kuvattu melko kiinnostavasti, ja teksti on mukavan helppolukuista. Taisin kahlata opuksen läpi kahdessa tai kolmessa päivässä.

    Lokki Joonatanin puolestaan luin näppärästi yhdessä yössä, kun en saanut unta. Kirja on naiivi ja korni, mutta ajoittain myös ihan kaunis. En ole ihan varma mitä kaikkea se yrittää sanoa, mutta saatan myös vääntää mielessäni sanomasta monimutkaisemman kuin sen on tarkoitus olla. Jos on sitä mieltä, että elämässä on hyviäkin puolia, niin tämä on varmaan ihan hyvä kirja vahvistamaan tuota näkemystä.
    « Viimeksi muokattu: 26.08.17 - klo:00:36 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 26.08.17 - klo:00:22

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    :D En ole tosiaan eläissäni e-kirjaa lukenut, enkä vieläkään ymmärrä mitä ne ovat.

    Sinuhe on vitun eeppinen ja ebin kirjanen. Lokki Joonatanista pidin myös, sillä se toi mieleeni tarinan Jeesuksesta. Niin tosin käy joka toisen länsimaalaisen kertomuksen parissa, sillä skitsofreniani on edennyt jo etuvarpaisiini asti.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 28.08.17 - klo:02:10

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Noh Paavo, e-kirjathan ovat vallankumouksellinen keksintö sillä nyt voit kantaa mukanasi kymmeniä tai satoja kirjoja ilman että selkäsi ja raajasi katkeavat rinkan ja laukkujen painosta! Jos olet koskaan lukenut kirjoja tai opetusmonisteita tietokoneen tai tabletin näytöltä niin ymmärrät suunnilleen mistä on kysymys. Tai oikeastaan et, sillä E-kirjojen lukulaitteissa näyttö on erinlaista materiaalia, vähän kuin oikeaa paperipintaa simuloivaa. Tästä seuraa se, että lukeminen on paljon mukavampaa silmille. Eroa havainnollistakoon se, että voit esimerkiksi lukea kirjoja sokaisevassa päivänvalossa näytön kirkkausasetus nollissa. Pimeässä ei taasen näe mitään ellei taustavaloa kytke päälle (aivan kuin lukisit oikeaa kirjaa!). Silmiäsi ajatellen suosittelen kyllä valaistun näytön sijaan esimerkiksi yölampun käyttämistä.

    Eikä tässä vielä kaikki! Laitteeseen on myös asennettu valmiiksi sanakirjoja, ja jos esimerkiksi luet jotain poikkeuksellisen kimuranttia englanniksi raapustettua filosofista teosta, voit tiukan paikan tullen painaa näytöllä näkyvää hankalaa sanaa, jolloin sisäänrakennettu sanakirja kertoo parhaansa mukaan sanan mahdolliset merkitykset! Kyllä nykyaika on ihmeellistä.

    Luin tällä uskomattomalla ihmelaitteella viimeksi Saima Harmajan kaikki runokokoelmat. Runot ovat juuri niin mieltä ylentäviä ja lämminhenkisiä kuin 15-vuotiaana tuberkuloosiin sairastuneelta ja kahdeksan vuotta myöhemmin siihen menehtyneeltä angstiselta tytöntylleröltä voisi odottaa. Runoista tylsimpiä ovat luonnon ja maailman kauneutta kuvaavat lässytykset ja parhaita puolestaan ne, joissa sairauden tuomat kivut yhdistyvät vaihtelevissa määrin henkiseen kärsimykseen, maailmantuskaan ja lähestyvän kuoleman odotukseen.

    Yksi suosikeistani on Sairaalassa:

    Lainaus käyttäjältä: Vuoden edgyin
    Jo pihalta lyhdyn valo
    on sammunut kokonaan.
    Ei pimeämpää yötä
    voi olla päällä maan.

    Minun seinäni takana yskii
    kuoleva ihminen.
    Minä en ole kuollut vielä,
    minä elän ja vapisen.

    Kokonaisuudessaan pidän Harmajan runoista aika paljon. Arvostan hyvää loppusoinnullista runoutta, koska vapaamuotoisesta runoudesta en ymmärrä mitään ja koska nähdäkseni on erittäin vaikeaa rakentaa kokonaisuus, jossa

    1) sanojen ja tavujen rytmitys toimii
    2) on paljon riimejä, jotka eivät tunnu väkinäisiltä
    3) kerrotaan tarina, tai ainakin sanotaan jotain

    Tästä syystä pidän kovasti useista Eino Leinon, Lauri Viidan ja Aaro Hellaakosken hengentuotteista. Harmaja asettuu näiden herrojen joukkoon oikein nätisti, vaikka oli ansioidensa valossa pelkkä puuhastelija. Tuntuukin oudolta ajatella, että joku kirjoitti jo alle 20-vuotiaana näin nättiä tekstiä. Sitten tulee mietittyä omaa elämää kun tajuaa, että on itse jo vanhempi kuin tämä tyttö oli kuollessaan, mutta ei ole tehnyt täällä Maanpäällä vielä yhtään mitään. Kenties inspiraationi syttymiseen vaaditaan tappava sairaus.

    Harmajan runoiluja suosittelen, jos vanhanaikainen korni runous kiinnostaa. Hänen tekstinsä ovat tekijänoikeuksista vapautettuja.

    Lainaus
    Syvemmille lähteille jo varhain
    ehkä joutua on osa parhain.
    Ken sen tietää? Sumuun hajoaa
    kaikki tieto, minkä tarjoo maa.
    Mutta syvyyksistä syvimmistä
    turvan tieto kohoo, viimeisistä:
    Kehdon lailla kuilu odottaa
    untuvineen, siihen vaipuvaa.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 18.09.17 - klo:21:11

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Ostin autismini tyydyttämiseksi tällaisen kirjan kuin The Legend of Zelda: Art & Artifacts. Kirja sopii mainiosti kaikille, sillä siinä on hyvin paljon kuvia ja hyvin vähän tekstiä. Ja on kyllä kivoja kuvia. :)

    Samalla tilauksella nappasin myös Coconuut suosittelee -kokoelmasta tämän Mark Frostin kynäilemän Twin Peaks -kirjan. Ihan paskaa että uuden ja vanhan sarjan väliset juonikuviot joutuu opettelemaan jostain vitun oheistuotteesta, mutta on kirja ainakin ihan kivan näköinen.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.17 - klo:23:09

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Vaikka Turjake opettikin minulle, että kaunokirjallisuuden lukeminen on ajanhukkaa, päätin jatkaa tätä perverssiä harrastustani koska en keksi muutakaan tekemistä niille tunneille vuorokaudesta kun en runkkaa, pelaa videopelejä, katso televisiota, juo kaljaa tai mieti itsemurhaa.

    En suuremmin pidä amerikkalaisten klassikkoelokuvien kaanoniin luetusta Ihmemaa Ozista (Wizard of Oz), mutta olen hiljattain tutustunut leffan lähdemateriaaliin ja voi pojat nämähän ovat oikein mukavia tarinoita kaltaisilleni pienille pojille ja tytöille. Ensimmäisen kirjan (The Wonderful Wizard of Oz) esipuheessa kauhistellaan sitä miten pöyristyttävän pelottavia ja raakoja vanhat eurooppalaiset sadut olivat ja painotetaan, että tästä kertomuksesta on kaikki sellainen inhottava materiaali jätetty pois. Muutaman kymmenen sivun päästä kuvaillaan, kuinka hassu Tinamies hakkaa kirveellään 40 suden kaulan poikki ja vekkuli Variksenpelätin katkoo 40 variksen niskat. Pelokas leijonakin pääsee osoittamaan rohkeutensa, kun hän tarinan loppupuolella hiipii erään nukkuvan jättiläishämähäkin vuoteen ääreen ja lyö tältä pään irti.

    Tarinan jatko-osa (The Marvelous Land of Oz) on mahdollisesti edeltäjäänsäkin parempi, sillä siinä yksi keskeisistä konflikteista syntyy, kun valtakunnan naiset kyllästyvät siihen, että heidän pitää tehdä kotitöitä. Niinpä he hyökkäävät hallitsijan kimppuun käyttäen aseina neulepuikkoja. Eräässä vaiheessa tarinaa sankarijoukko pelottelee koko tyttökatraan pois palatsista salakuljettamalla sinne hiiriä, mutta tämäkään ei vielä ratkaise asiaa. On sanomattakin selvää, että koko yhteiskunta on sekaisin, kun naiset ovat jättäneet kyökkihommat ja miehet joutuvat tekemään kotiaskareita! Tarinan päätteeksi naiset kuitenkin palaavat ilomielin keittiöön, koska on käynyt ilmi, että miehet eivät osaa tehdä ruokaa.

    Hauskoja ja mielikuvituksellisia kirjoja, joita suosittelen lämpimästi. Aloitin tänään kolmannen osan (Ozma of Oz).
    « Viimeksi muokattu: 07.10.17 - klo:23:13 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.17 - klo:23:25

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Huhhuh, melkein tekisi nyt mieli lukea nuo itsekin. Mutta oletan Tapzan viestin olleen jo kirjoja parempi lukukokemus.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 14.11.17 - klo:13:10

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Sivistin itseäni lukemalla hardboiled-genren klassikkoteoksen The Big Sleep, jonka elokuvaversio onkin kaikille tuttu Resetin leffakerhosta. Itse en elokuvaa tuolloin katsonut, koska halusin lukea kirjan ensin.

    Kirja on tyylillä kirjoitettu, tunnelmallinen ja ison osan ajasta aika tylsä ja raskaslukuinen. Viimeisimmät piirteet saattavat johtua puuttellisiksi osoittautuneista englannin kielen taidoistani, sillä dialogissa ja kuvailuissa vilisi sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, eikä aina edes kontekstista voinut päätellä, mitä niillä tarkoitettiin. Yleensä koen lukevani englantia lähes yhtä hyvin kuin suomea, mutta tämän rikosgenren ominaisuuksiin kuuluva erikoissanasto pisti kyllä nöyrtymään.

    Loppupuolella, kun palaset alkavat loksahdella kohdalleen, ei kirjaa tee mieli laskea käsistään. Tarina on tarpeettoman monimutkainen ja osa tapahtumista haiskahtaa irrallisilta, mutta rönsyilevässä juonessa on nähdäkseni vain yksi kysymys, johon ei saada vastausta. Loppuratkaisu ja sitä seuraava paatos on just sitä paskaa mistä tykkään. Voisin katsoa elokuvan pikapuoliin, siinähän on pääosassa vieläpä sitä Maltan haukkaa näytellyt karismaattinen herrasmies.
    « Viimeksi muokattu: 14.11.17 - klo:13:15 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 27.12.17 - klo:10:42
    Busines ei nyt maistu tippaakaan, joten raportoidaan lueskeluista.

    Steinbeck - Grapes of Wrath

    Kiintiöklassikko ja ihan aiheesta tällä kertaa. Olen aina tykännyt herran kirjoista leppoisan luettavuuden puolesta, mitä ei voi aina näiden asiantuntijapiirien suosimien teosten kanssa sanoa. Etelävaltioden aksenttia oli ajoittain dialogeissa ihan perseestä lukea, mutta tästä huolimatta tuli kaluttua läpi aika vauhdilla. Surullinen, mutta toiveikas sosialistisen realismin kanssa flirttaileva kuvaus 30-luvun lamasta ja Yhdysvaltain sisäisestä siirtolaisuudesta kertova kirja. Tulisi kuulua muidenkin kusipääkokkareiden lukulistalle. Tällä ajanhetkellä luettuna oikein mukava matka jo menneeseen maailmaan aina ajankohtaisilla teemoilla. Lienee kantateos myös bible-belt karikatyyreihin.

    Mukherjee - Emperor of All Maladies & The Gene: An Intimate History

    Intialaisen hessun kirjoittamia kirjoja syövästä ja genetiikasta. Käyvät läpi asiat kronologisessa järjestyksessä alkaen Aristotlen aikaisesta arvailusta Medelin kautta tulevaisuuden hapuiluun. Kun ensin ovat vanhat yksinkertaiset asiat tuttuja uusista ja vähän kompleksimmista asioista ymmärtää mukavasti jotain ja historiasta minä nyt muutenkin pidän. Teosten pääasiallisena pointtina eivät ole kemialliset kaavat ja proteiinirakenteet, vaan erinäiset tarinat siitä kuka teki ja mitä, miten se vaikutti alaan ja siinä sivussa sitten vähän kovaa tiedettä, josta ei tarvinnut ihan kaikkea kuitenkaan sisäistää nauttiakseen paperinipusta. Juttuja ryyditettiin vielä sopivasti henkilökohtaisemmilla esimerkeillä, joten lukeminen ei tuntunut wikipedian selaamiselta. Humanistitoverini Tapsakin ainakin väitti pitäneensä tuosta genetiikkaan keskittyneestä versiosta. Sille annan itsekin suuremmat suositukset, vaikka ihan mehukkaita ja kenties konkreettisempia asioita syöpäläisten tutkailu tarjosi.

    Beard - SPQR

    Rooman historiaa kaupungin synnystä keisarikauteen. En ole koskaan ollut Roomasta kaikkein innostunein, mutta sattui olemaan tarjouksessa. Tämä on aika rehtiä suurvaltahistoriaa, kun fiksut lähteet joiden kautta kertoa hupsuja kuriositeetteja ovat hieman turhan vähissä. Pyrkii asiallisesti käymään läpi muitakin asioita kuin rajojen siirtymistä, sortumatta kuitenkaan siihen että puolet kirjasta on uhrattava naisten asemasta kertomiseen, kuten nykytendenssillä tuppaa olemaan tapana. Sivistävä ja hyvä tietopaketti, mutta oli turhan lähellä koulukirjaa.

    Tegmark - Life 3.0

    Hupsua teoretisointia tästä jo käsitteenä inhoamastani keinoälystä. Oikein hauskoja ajatusleikkejä, mutta melkoisella laukalla ollaan verrattuna siihen missä oikeasti mennään. Hypejunaan pääsee kyllä tällä mukaan ja saa hyviä anekdootteja joilla vaikuttaa fiksulta baaripöydässä.

    Clark - Iron Kingdom

    Preussin nousu ja tuho, 1600-1945. Oiva kooste euroopan modernista historiasta hevonhelvetissä sijainneen herttuakunnan näkökulmasta.  Toisin kuin tuossa Rooma kirjasessa paljon kivoja pieniä tarinoita, konkreettisia esimerkkejä usein hämäräksi jäävästä sisäpolitiikasta ja syy-seuraussuhteista, sekä osoitus siitä kuinka historia muodostuu paljolti sattuman kautta eikä etene kuin juna kohti päämääräänsä. Friedrichejä, Wilhelmejä ja Friedrich-Wilhelmejä loppuiän tarpeiksi. Vahvat suositukset.

    Evans - The Pursuit of Power 

    Koska yksi näkökulma on kovin tylsä katsanto otettiin Preussin perään listalle mielestäni kiehtovinta aikakautta, eli siis viktoriaanista, käsittelevä yleisteos. Kun skouppi kasvaa väkisinkään esiin ei pysty nostamaan aivan yhtä mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin keskitetymmässä teoksessa. Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin SPQR:stä ja esimerkiksi sosialismin vaikutus eurooppalaiseen politiikkaan jo varhaisessa vaiheessa selkeni aiempaan nähden. Tätäkin lukiessa harmitti suuresti että leffantekijät ovat juuttuneet sinne toiseen maailmansotaan. Pelkästään Itävallan sisäpolitiikasta saisi vähintään John Adamsia vastaavan minisarjan ja euroopan hullusta vuodesta todella makean poliittisen trillerin. Ismien nousu koottuna.

    Luce - Retreat of Western Liberalism

    Trumpismin noususta ilman natsihuutelua. Osastoa ihan kiva välipala somehössötyksen vastineeksi, mutta ei tälle vahvoja suosituksia voi antaa.

    Harari - Brief History of Humankind

    Ihan hupsu teos joka käy läpi suuret yhteiskunnalliset muutokset (agraariyhteiskunta jne.). Tykkäsin kapitalismin rinnastamisesta uskontoon, mutta ajoittain mennään kyllä raflaamisen puolelle. Kivoja ajatuksia ihmisestä ja yhteiskunnista, mutta ei pysy ihan kasassa. Menee taas sarjaan että kyllä tällä varmaan kahvipöydässä fiksuja argumentteja saa, mutta omiakin aivoja saa käyttää.

    Seuraavana vuorossa CIA:n toilailuja ja neurotieteitä. Opiskelu on kivaa ilman suorituspaineita.
    -
    Kirjattu
  • ::
  • 27.12.17 - klo:14:10

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    The Gene oli tosiaan yllättävän mielenkiintoinen ja mukaansatempaavakin opus. Nimenomaan henkilökohtaiset esimerkit ja narratiivinen lähestymistapa pelkän tietojen paukuttelun sijaan tekivät kirjasta miellyttävämpää luettavaa kuin olin osannut odottaa. Kaipa sen syöpäkirjankin voisi lukaista. Olen vaan todella hidas lukemaan tietokirjallisuutta vaikka pitäisinkin aihetta kiinnostavana.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 14.03.18 - klo:22:06

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Minua pyydettiin kirjoittamaan enemmän viestejä Resettiin, joten päätin kirjoittaa taas yhden viestin kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut.

    Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

    Miellyttävä ja hetkittäin kauniskin kertomus usean bättre folk -perheen vaiheista 1960-luvulta tähän päivään. Kirjassa on runsaasti aivan pöyristyttäviä seksikohtauksia, joiden aikana huomasin pikemminkin vaivaantuvani kuin kiihottuvani. Lisäksi lukunautintoa haittaa kankea dialogi, joka tosin voi olla suomenkielisen käännöksen synti. Tarina ei aina jaksanut kiinnostaa, mutta koska en tiedä mitään helsinkiläisten suomenruotsalaisten elämästä, pidin tällaista fiktiivistäkin katsausta aiheeseen hyvin kiinnostavana ja avartavana.

    Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

    Suurimmaksi osaksi tylsä ja oudosti kerrottu fantasiatarina kahden ikäihmisen vaelluksesta 500-luvun Britanniassa. Maailmaan oli vaikea päästä sisään, koska dialogi ja kerronta tuntuivat niin erikoisilta. Hahmot puhuvat pitkiä kappaleita kerrallaan ja heittäytyvät huvittavan runollisiksi jopa tilanteissa, joissa heidän henkensä on uhattuna. Olin valmis syyttämään asiasta kääntäjää, mutta internetin mukaan samat oikut ovat läsnä myös alkuperäisessä tekstissä. Hetken asiaa punnittuani tulin siihen tulokseen, että kirjailija on yrittänyt jäljitellä aikakaudesta kertovien runojen ynnä muiden tekstien tyyliä: kyseessä on siis genren ominaisuus. Taistelin kirjan läpi lähinnä koska olin saanut sen lahjaksi, mutta kyllä hymy hyytyi kun loppupuolella tarinan palaset alkoivatkin loksahdella paikoilleen, ja taustalla vaikuttava kiehtova tematiikka avautui selkeällä ja tyydyttävällä, mutta ei mauttoman alleviivaavalla tavalla. Erikoinen teos, jonka lukemista en kadu.

    H.G. Wells: The Invisible Man

    Kiva tieteisklassikko, josta on myös tehty viihdyttävä elokuvasovitus. Tarina kertoo kusipäisestä tiedemiehestä, joka muuttuu näkymättömäksi ja ryhtyy keppostelemaan! Näkymättömyys selitetään kirjassa aivan saatanan pitkässä ekspositiokohtauksessa, jonka leikkaaminen elokuvasta oli fiksu veto, mutta joka on ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia. Kaikelle olikin tieteellinen selitys! Ei toki vedenpitävä, mutta toimii kevyessä ja viihteellisessä jännitysnäytelmässä samalla tavalla kuin henkiinherätettyjen dinosaurusten taustatarina Jurassic Parkissa. Vanhentuneita sanoja ja tieteellistä termistöä pursuavasta kielestään huolimatta kirja on alkuperäiskielelläkin melko ymmärrettävä ja helppolukuinen, eikä sitä paitsi kovinkaan pitkä. Tätähän voisi jopa suositella, jos lukeminen ei olisi homojen hommaa.

    Elizabeth Goudge: The Little White Horse

    Lastenkirja, joka tarjoaa taianomaisen ja viihdyttävän mysteerin, mutta myös tarpeettoman paljon vaatteiden, ruokien ja maisemien kuvailua ja turhan paksun sokerikuorrutuksen. Kiinnostavasti, vaikkakin verkkaisesti alkava kertomus muuttuu edetessään hiukan ärsyttäväksi, kunnes lopulta päästään vastenmielisen imelään lopetukseen, jonka jälkeen tekee mieli juoda jotain kitkerää ja uppoutua mihin tahansa tarinaan, jossa elämä on edes vähän paskaa. Vaan tarjoaa kirja sentään Paavoa miellyttävän kristillisen arvomaailman ja runsaasti uutta sanastoa, jolla päteä englannintunnilla. Itsekin opin paljon uusia kasvien ja vaatteiden nimiä, jotka tosin olen jo unohtanut. Hyödyttömänä triviana mainittakoon, että tarina on J.K. Rowlingin lapsuuden suosikkeja ja että siitä on myös tehty elokuvaversio, jossa juonta on suoraviivaistettu onnistuneesti, mutta joka ei silti ole lähdemateriaaliaan vähemmän ärsyttävä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 23.03.18 - klo:01:00
    Tavallisesti lukemiseni on rajoittunut ajoittaisiin mökkireissuihin, jolloin imaisen itseeni dekkarin tai pari. Viime syksynä päätin kuitenkin ottaa homman osaksi vähän arkisempaa elämää ja olenkin nyt puolen vuoden aikana ostanut toistakymmentä kirjaa kokoelmiini. Jostain syystä olen nykyään turhan ankara fiktion laadun suhteen ja lukisin mielelläni teokset alkuperäiskielellä, joten hankintani ovat kohdistuneet käytännössä ainoastaan englanninkieliseen tietokirjallisuuteen.

    Ensimmäinen kirjasatsini keskittyi pelisuunnitteluun ynnä muuhun siihen liittyvään, mutta sen jälkeen olen lukenut vähän mitä sattuu. Historiaan en ole vielä sortunut, mutta Gulag Archipelago ja Henukin viestistä bongattu Iron Kingdom alkavat olla hankintalistan kärjessä.

    Tässä mietteitä parista uusimmasta tuttavuudesta:


    Jordan Peterson - 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos.

    Olen seurannut meemiprofessorin juttuja jo parikin vuotta, lähinnä haastattelujen ja podcastien muodossa. Peterson tykkää paasata velvollisuudesta ja perinteisistä arvoista, ja muistaa toki aina muistuttaa miten pahoja postmodernistit ja neo-marxistit ovat. Ukon sanoma on varsin simppeli mutta voimakas ja asiaa auttaa se, että hän on hyvä puhumaan.

    Äijän edellinen myyttien alkuperää ja tarkoitusta tutkiva kirja Maps of Meaning on varsin kuivaa kamaa. Se löytyy .pdf:nä koneeltani, mutta en koskaan kokenut halua tunkeutua siihen silmäilyä syvemmälle, vaikka aihepiiri onkin mielenkiintoinen. 12 Rules of Life on sen sijaan huomattavasti rennommin kirjoitettu teos, joka kuitenkin nojaa osittain edellisen kirjan juttuihin. Rennosta kirjoitustyylistään huolimatta kirja käsittelee usein astetta rankempia aiheita, eli mistään ihan kevyestä luettavasta ei silti ole kyse.

    Välillä kirjaa lukiessani mietin, avautuisiko se oikein lukijalle, joka ei ole tietoinen Petersonin ajatusmalleista. Samalla paljon tyypin juttuja kuunnelleena iso osa opuksesta tuntui olevan jo ennestään tuttua. Perinteiseen tyyliinsä kommunismin kauhut ja luomiskertomukset kerrataan useaan otteeseen eri kohdissa kirjaa. Välillä kappaleet tuntuivat rönsyilevän vähän hallitsemattomasti, vaikkakin yleensä viimeiselle sivulle siirryttäessä homma onnistutaan niputtamaan siististi kasaan. En ole siis ihan varma kehtaako tätä suositella kenellekään, vaikka ihan hyvä kirja onkin.

    Koska joku kuitenkin on kiinnostunut sääntölistasta:

    1. Stand up straight with your shoulders back
    2. Treat yourself like someone you are responsible for helping
    3. Make friends with people who want the best for you
    4. Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today
    5. Do not let your children do anything that makes you dislike them
    6. Set your house in perfect order before you criticize the world
    7. Pursue what is meaningful (not what is expedient)
    8. Tell the truth – or, at least, don’t lie
    9. Assume that the person you are listening to might know something you don’t
    10. Be precise in your speech
    11. Do not bother children when they are skateboarding
    12. Pet a cat when you encounter one on the street


    Dale Carnegie - How to Win Friends and Influence People

    Pahansuovan kuuloisesta nimestään huolimatta How to Win Friends and Influence People on aika viaton teos. Kirjan vinkit ovat luokkaa "don't criticize, condemn or complain" ja "give honest and sincere appreciation", eli mistään toisten ihmisten orjuuttamiseen tarkoitetusta ajatustenhallinnasta ei ole kyse. Vaikka suurin osa vinkeistä kuulostaakin itsestäänselvyyksiltä tai vain hyviltä käytöstavoilta, kirja avaa varsin hyvin jokaisen ohjeistuksen perusteita.

    Mukana on myös tietenkin lukuisia esimerkkitarinoita, joista suurin osa kirjan tekstistä koostuukin. Osa kuulostaa enemmän tai vähemmän tekaistuilta ja korkealentoisilta, mutta mistäs sen tietää vaikka olisivat faktaa. Kirja on kirjoitettu 30-luvulla, joten myös tarinat ovat siltä ajalta.

    Naiivin positiiviset kaupankäyntitarinat yhdistettynä tuohon aikakauteen ovat jo sellaisenaan hauskaa luettavaa, mutta mukana on myös oikeasti ihan hyviä ohjeita ihmisten kanssa diilaamiseen. Että öh, kai tätä voi suositella?



    Ihmistenhallintaopuksen lisäksi olen lukemassa Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slowia. Ajatteluun ja intuitioon kaivautuva kirja on ollut todella mielenkiintoinen ainakin ensimmäiset parisataa sivua, mutta ehkä kommentoin lisää sitten kun olen saanut sen luettua kokonaan.

    Näiden jälkeen seuraavana jonossa olisivat sitten sänkyni vieressä lojuvat Don Normanin The Design of Everyday Things, sekä Nick Bostromin Superintelligence. Ensimmäinen kertoo juuri siitä mitä nimestä voi päätellä, kun taas jälkimmäinen pohtii että mitä tapahtuu sitten, kun tekoäly ohittaa ihmisen.
    « Viimeksi muokattu: 23.03.18 - klo:01:05 kirjoittanut Zoink »
    Viesti saattaa sisältää paloja sarkasmia tai pähkinää.
    Kirjattu
  • ::
  • 29.03.18 - klo:14:47

    Nipa Poissa

    • ._.
    Hommasin lukulaitteen reilu vuosi sitten. Paras ostos pitkiin aikoihin, akku kestää kuukauden, menee pieneen tilaan ja näytöllä on kokoa sen verran että siltä näkee jopa lukea. Kirjatkin löytyy helposti somalian rannikoilta  B)  Nykyään menee reilu kirja kuukauteen, enimmäkseen "hyötykirjallisuutta", self-help-oppaita jne. Viimeisimpänä Jordan Petersonin 12 rules for Life sekä Lawrence A. Kanen ja Kris Wilderin Little Black Book of Violence - What Every Young Man Needs to Know About Fighting.

    Olen viime aikoina alkanut kirjoittamaan lyhyitä yhteenvetoja lukemistani kirjoista, jotta muistan ne vielä kuukauden päästä lukemisesta. Spoilerissa Väkivallan Mustan Kirjan tiivistelmä:
    (click to show/hide)
    Kirjattu
  • ::
  • 29.03.18 - klo:23:16
    Muuten ihan asiallisia vinkkejä, mutta tätä en lähtisi kokeilemaan:

    (click to show/hide)

    Provosointi harvoin auttaa, ja lisäksi voisi olla hyvä pitää mielessä kolme perusolettamaa aina uhkatilanteissa:
    - vastustajalla on kavereita, vaikka et heitä näkisi
    - vastustajalla on ase, vaikka et sitä näkisi
    - joku kuvaa tilannetta videolle, vaikka et sitä huomaisi

    Näin ollen tekisin kovaan ääneen mieluummin selväksi, että älä tule lähemmäs ja että minä olen uhri.

    Lisäksi se, että miten todellisuudessa reagoi stressitilanteissa, jos niitä ei ole joutunut kokeilemaan, ei välttämättä vastaa sitä mitä on kirjoista lukenut... Aika monella ihmisellä unohtuu self help -oppaat nopeasti ja lirahtaa pissat housuun, kun joku nilkki tulee uhkailemaan nyrkeillä.
    Kirjattu
  • ::
  • 30.03.18 - klo:00:54

    Nipa Poissa

    • ._.
    En meinaa tuota provosointimielessä, vaan sillä tavalla että "Olen valmis puolustamaan itseäni ja tosissani, jos tarve on". Toki uhriasetelma on tärkeä tuoda esiin, "PYSY KAUKANA" on hyvä huuto. Kolmatta pointtiasi en ymmärrä, miten se vaikuttaa asiaan. Kun on kyse itsepuolustuksesta, ei sosiaalinen nolaaminen tunnu missään. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan oikeudessa, on oletus.

    Viimeinen rivi on totta. Oma vanhanaikainen ja seksistinen mielipide on se, että jokaisen miehen velvollisuus on omata vähinkään kohtuulliset itsepuolustustaidot. Käytännössä ainut todellinen keino niiden hommaamiseksi on alkaa harrastamaan jotain lajia, mieluusti pitkäaikaisesti ja säännöllisesti.
    « Viimeksi muokattu: 30.03.18 - klo:01:00 kirjoittanut Nipa »
    Kirjattu
  • ::
  • 30.03.18 - klo:09:49
    Kolmas pointti ei viittaa sosiaaliseen nolaamiseen (sillä ei ole mitään merkitystä) vaan nimenomaan siihen, miten mahdolliset silminnäkijät (tai videon katselijat) mieltävät tilanteen kulun. On aika yksioikoista sanoa, että "se, että tekemisistään joutuu vastaamaan oikeudessa, on oletus". Suomen rikoslain 4. luvun 4. pykälä, joka käsittelee hätävarjelua ja sen rajoja, määrittelee tätä asiaa lisää. Käytännössä punainen lanka on se, että mitä tahansa arvokasta, olipa kyseessä sitten ruumiillinen koskemattomuus, henki tai fyysinen omaisuus, saa puolustaa tarpeellisin voimakeinoin suhteessa hyökkäyksen laatuun ja puolustettavan asian arvoon. Puhelimesta tai lompakosta ei kannata alkaa riitelemään, eikä mistään maallisesta omaisuudesta puukkomiehen kanssa.

    Se oletus, että joku kuvaa sinua sivusta, saattaa muuttaa sinun hätävarjeluksi kokemasi tilanteen oikeudessa hätävarjelun liioitteluksi, kun kaukaa kuvatulla videolla näkyy, kuinka lyöt toista osapuolta rautakangella päähän, mutta ei sitä, että hän on sanallisesti uhannut sinua puukolla, jota ei videolla kuitenkaan näy.

    Oikeudessa pahoinpitely on aina rikos, vaikka kyse olisi itsensä puolustamisesta. Tuomioistuin sitten katsoo tapauskohtaisesti, oliko kyse hätävarjelun määritelmän mukaisesta puolustamisesta/puolustautumisesta.

    Mitä kamppailulajien harrastamiseen tulee, niin minusta monet lajit ovat hukanneet käytännönläheisyyden itsepuolustusharjoittelusta, koska se ei monestikaan ole kuntoilullisesti mukavaa eikä kilpailulaji, vaan tosissaan harjoiteltuna aika stressaavaa ja vaatii erittäin paljon toistoja. Toisaalta näissäkin lajeissa on kuitenkin omat puolensa - tyypillisesti kun "perinteiset itämaiset kamppailulajit" tähtäävät samalla myös harrastajan henkiseen ja moraaliseen kehittämiseen, mitä puolta näissä moderneissa itsepuolustuslajeissa, kuten Defendossa, on vähemmän.

    Voisin jauhaa itsepuolustusasioista ja uhkatilanteista vaikka maailman tappiin saakka, mutta pääpointista olemme kuitenkin jotakuinkin yhtä mieltä:

    Jokaisen - ei pelkästään miehen - tulisi osata puolustaa itseään, mutta se on eri asia kuin että jokaisen pitäisi osata tapella.
    « Viimeksi muokattu: 30.03.18 - klo:11:24 kirjoittanut Osireon »
    Kirjattu
  • ::
  • 01.09.18 - klo:01:13

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Joskus peruskouluaikoina opettajalla oli tapana kysyä, montako kirjaa kukin oppilas oli kesän aikana lukenut. Elämästäni puuttuu merkityksellinen sisältö, joten ajattelin kertoa täällä niistä opuksista, jotka itse luin viimeisen kolmen kuukauden aikana.

    Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

    Mielenkiintoinen elämäkerta eräästä suosikkikirjailijastani. Janssonin elämä ei ollut tämän perusteella erityisen dramaattinen, vaikka siihen mahtuikin runsaasti hankaluuksia, synkkiä hetkiä ja ongelmallisia ihmissuhteita. Kiinnostavin asia kirjassa onkin Janssonin elämäntyö, jota kohtaan nousi runsaasti. Jotkut istuvat elämänsä läpi koneen äärellä ja runkkaavat. Toiset piirtävät, maalaavat, tekevät sarjakuvia ja kirjoittavat romaaneja.

    Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

    Hyvän tuulen klassikkokirja, josta kuitenkin puuttuu myöhempien muumikirjojen syvyys. Parasta antia ovat Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen kommellukset. En muista kuinka monesti olen lukenut tämän, mutta olen aika varma, että tämä ei ollut viimeinen kerta.

    Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä

    Samastuttava ja sympaattinen kirja, jonka viimeiset rivit saavat minut haikeaksi. Olisipa kivaa, jos elämäkin olisi välillä kuin satua.

    Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

    Mielenkiintoinen aihe, mutta tarina ei ole järin mukaansatempaava. Luin väkisin läpi, ja olen tyytyväinen, että luin.

    Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

    Valtaoja on tämän perusteella oikein mainio tieteen popularisoija. Kaikki maailmankaikkeuden synnystä nykyihmisen kehitykseen on kerrottu niin selkeästi ja mielenkiintoisesti, että kaltaiseni idioottikin nauttii. Muutamassa kohdassa Valtaoja sortuu myötähäpeää herättävien esimerkkien käyttämiseen, mutta suurimmaksi osaksi teksti on sujuvaa ja hauskaa luettavaa koko perheelle. Arkitodellisuutemme illuusiomaisuus on ainakin hetkittäin mietittynä kiehtovaa.

    Stephen King: Danse Macabre

    Toiseksi paras kirja, jonka olen Kingiltä lukenut. Opuksessa pureudutaan kauhu-genreen samankaltaisella henkilökohtaisella otteella, kuin On Writing -teoksessa (paras kirja, jonka olen Kingiltä lukenut). Kauhun ilmenemismuodoista ovat esillä etenkin kirjallisuus ja elokuvat, mutta myös televisiosarjat ja radiokuunnelmat. Jotkut luvuista ovat vähemmän mielenkiintoisia kuin toiset, mutta koskaan kirja ei ole tylsä. On kiinnostavaa huomata, että King on ehta roskakauhuelokuvien fani, vaikka hänen tunnetuimmissa teoksissaan kauhua käsitellään hyvin vakavasti ja runsaalla ihmissuhdedraamalla höystettynä.

    Ray Bradbury: Something Wicked This Way Comes

    Uuvuttavan kuvailevasti kirjoitettu, mutta ihailtavan mielikuvituksellinen ja hölmöjäkin piirteitä sisältävä tarina kahdesta pojasta, joiden elämää salaperäinen kiertävä sirkus vaikeuttaa yllättävillä tavoilla. Välillä lukeminen tuntui rasittavalta, mutta vauhdikas tarina kiinnosti lopulta riittävästi.

    Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland

    Klassikkostatuksensa ansainnut höpöhöpöseikkailu. Suosikkikohtauksessani Liisa menee keittiöön, jossa kokki levittelee pippuria kaikkialle ja ruma kreivitär istuu sohvalla vauva sylissä. Vauva huutaa, ja kokki alkaa heitellä sitä tavaroilla. Sitten vauva muuttuu porsaaksi.

    Lewis Carroll: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There

    Ei ihan yhtä reippaasti etenevä kuin edeltäjänsä, mutta höpsöissä kohtauksissa kuvattu maailma on kokonaisuutena jopa mielenkiintoisempi. Suosikkikohtauksessani Liisa kävelee hevosella ratsastavan ritarin rinnalla, ja ritari tippuu jatkuvasti ratsunsa selästä.

    Benoît Peeters: Tintin juhlakirja (Tintin and the World of Hergé)

    Mielenkiintoinen, vaikkakin pinnalliseksi jäävä kirja Tintti-tarinoiden taustoista ja niiden tekijän elämänvaiheista. Mainio tapa tutustua aiheeseen, mutta kunnollinen perehtyminen vaatisi varmaan muidenkin teosten lukemista.

    Lisäksi luin seuraavat runoteokset:

    Aaro Hellaakoski: Vartiossa
    Aaro Hellaakoski: Uusi runo
    Aila Meriluoto: Lasimaalaus
    Juice Leskinen: Äeti
    Juice Leskinen: Kosket
    Juice Leskinen: Ilonkorjuun aika
    Juice Leskinen: Aika jätti
    Juice Leskinen: Jumala on
    Lauri Viita: Käppyräinen


    Aaro Hellaakoski on mainio runoilija, joka tosin näyttää hylänneen kokeilevat runorakenteet vuonna 1928 ilmestyneen Jääpeilin jälkeen.

    Lasimaalaus on ilmiömäinen ottaen huomioon kirjoittajan iän (22 vuotta), mutta osa runoista tuntuu ehkä hyvin kirjoitetulta, mutta hiukan sisällöttömältä. Huomattavan osan olen jo unohtanut. Tämän perusteella voisin kuitenkin tutustua muuhunkin Meriluodon tuotantoon.

    Juice Leskinen on runoillut parhaimmat runonsa laulutekstien puolella. On näissä kirjoissakin joitain helmiä, mutta iso osa tuntuu rakentuvan yhden vitsin, sanaleikin tai oivalluksen varaan ja ehkä vielä suurempi osa haiskahtaa vain kokoelmalta peräkkäin ladottuja sanoja. Kyllä näitä kuitenkin mielellään luki.

    Lauri Viidan Käppyräinen oli pettymys Betonimyllärin jälkeen. Viimeksi mainittu on tosi hyvä klassikkokokoelma taitavasti muotoiltuja ja ajatuksia herättäviä runoja, mutta Käppyräisestä löysin vain yhden todella iskevän. Voi tietysti olla, että lämpenen muille myöhemmin.
    « Viimeksi muokattu: 01.09.18 - klo:01:26 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 01.09.18 - klo:01:28

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä
    Samastuttava ja sympaattinen kirja, jonka viimeiset rivit saavat minut haikeaksi. Olisipa kivaa, jos elämäkin olisi välillä kuin satua.
    Tämä tuli luettua ja luetettua aivan liian monta kertaa lapsena *morko* Ihana satu, mutta ehkä ihmissuhteita voisi elämässä tarkastella muutenkin kuin ulkopuolisena.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 09.11.18 - klo:03:48

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa blogiini ajatuksia perinteisten kirjojen lisäksi äänikirjoista. Tutustuin kesällä Bookbeat-palveluun, jossa 16,90 euron kuukausimaksulla saa kuunnella niin paljon kirjoja kuin mieli tekee. Äänikirjojen hintatason huomioiden palvelu on varsin maltillisesti hinnoiteltu, mutta köyhälle hampuusille yhden tilausjakson summa on silti vähän suolainen. Onneksi sain vakuutusyhtiöni kautta kuukauden ilmaisen tutustumisjakson (normaalistikin jokainen uusi käyttäjä saa kokeilla palvelua kaksi viikkoa maksutta) ja sen jälkeen vielä kuukauden hintaan 9,90.

    Äänikirjat ovat oikein mainio formaatti esimerkiksi silloin, kun lukeminen tuntuu hankalalta tai kun pää on kipeä. Itse en esimerkiksi pysty bussissa lukemaan tai katsomaan mitään ilman, että oksennus nousee kurkkuun, mutta kuunteleminen luonnistuu mainiosti. Kuuntelin palvelusta seuraavat kirjat:

    Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

    Suomalainen mies kokee syntyneensä väärään kansallisuuteen ja haluaisi olla ruotsalainen. Hauska idea, josta väännetään kosolti hymyilyttäviä vitsejä. Hauskimpana pidin kohtaa, jossa kuvaillaan meteorologia, joka säätiedotuksessa seisoo ruudulla niin, että peittää Ruotsin näkyvistä. Ja eteläisin Ruotsi vieläpä on vittuilun vuoksi rajattu kokonaan kuvasta pois. Pelkästään tällaisista hassutteluista tuskin saisi kirjaa aikaiseksi, ja senpä on kirjailijakin oivaltanut. Niinpä alun vitsien pyörittelyn jälkeen teokseen alkaa muotoutua tarina, joka saa edetessään synkkiä ja dramaattisia piirteitä. Internetissä jotkut valittivat tarinan ja päähenkilön muuttumista oudoiksi, mutta minusta nämä asiat olivat kiinteä osa teoksen huumoria. Päähenkilö ei ole sympaattinen, hän on vitun hullu, mutta kyllä hänen kommelluksiaan silti mielenkiinnolla seuraa. Lopussa kirjailija yrittää selvästi sanoa jotain suomalaisten ja ruotsalaisten välisistä eroista, mutta nämä ajatukset tuntuivat yksinkertaistetuilta ja stereotypioiden varaan rakennetuilta, enkä siksi pitänyt niitä kovin puhuttelevina.

    Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike & Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

    Mielensäpahoittaja sai alkunsa radiokuunnelmana, joten tuntui luontevalta kokea romaanit äänikirjojen muodossa. Lukijana on kaikissa osissa Antti Litja, joka on hahmossaan niin hyvin sisällä, että on helppo kuvitella kuuntelevansa aitoa syrjäseudulla asuvan äijänkäppyrän valitusta, eikä kliseistä ammentavaa, keski-ikäisen kaupunkilaismiehen kynäilemää kaunokirjallista teosta. On ilahduttavaa huomata, että vaikka tarinat ovatkin tosielämän valittajien avautumisiin pohjaavia huumoripätkiä, eivät ne pyri pahantahtoiseen pilkkaan. Kirjailija on selvästi yrittänyt ymmärtää kertojaansa ja sitä kautta tämän esikuvia. Jokaiseen teokseen mahtuu myös paljon herkkiä hetkiä ja kevyttä elämänviisautta, mikä nostaa kokonaisuuden hymyilyttävästä humpuukista hyväksi kirjallisuudeksi. Ellei sitten jaa Aki Kaurismäen käsitystä, jonka mukaan ainoastaan Kafka ja Gogol ovat laskettavissa kirjailijoiksi.

    Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha

    Hauska, elämänmakuinen ja samastuttava kertomus ihmisistä, jotka ovat ymmärtäneet todellisuuden luonteen ja haluavat tappaa itsensä. Vaikka kirja on humoristinen ja kevyt, siinä käsitellään vakavia ja surullisia asioita paitsi hauskasti, myös empaattisesti ja tarpeen tullen realistisestikin. Laajaan hahmokatraaseen mahtuu useita värikkäitä tuttavuuksia, joista jokaisella on oma syynsä riistää henki itseltään. Hahmojen taustat ja kohtalot ovat toisinaan hauskoja, toisinaan surullisia, usein molempia.

    Jos olisin itse kirjoittanut tällaisen kirjan, olisin luultavasti päättänyt sen toisin. Lisäksi olisin keskittynyt muutamaan keskeisimpään hahmoon nykyistä enemmän, sen sijaan että olisin esitellyt kasan henkilöitä ja jättänyt heistä huomattavan osan luonnostelun asteelle. En kuitenkaan kirjoittanut tällaista kirjaa, enkä muuten minkään muunkaanlaista. Ehkä pitäisi. Tai sitten voisi vaan tappaa itsensä.

    Joan G. Robinson: When Marnie Was There

    Miellyttävä lastenkirja, jonka syrjäytynyt ja ihmisiä vihaava päähahmo on yksi lajityypin parhaita ja samastuttavimpia. Hän muuttaa maaseudulle, jossa tapaa iloisen ja vilpittömältä vaikuttavan tytön. Tytössä on kuitenkin myös jotain outoa, samaten kuin heidän välilleen muotoutuvassa ystävyydessä. Salaperäisessä kertomuksessa on paikoittain pahaenteinen ja pelottavakin sävy, mitä en osannut odottaa. Tarinan etenemistä seuraa mielenkiinnolla, mutta valitettavasti loppu on lattea ja selittelevä. Kiehtova kertomus taantuu siis miellyttäväksi ja turvalliseksi lastenkirjaksi, joten voisivat asiat toki olla huonomminkin. Sanoma on kuitenkin lopulta kaunis, samaten tapa, jolla päähahmon yksinäisyyttä kuvataan.

    Stephen King: Gerald's Game

    Avasin tuntemuksiani leffaversiosta Televisio ja elokuvat -ketjussa. Tuntemukseni kirjasta ovat samansuuntaiset. Premissi on hyvä ja kerronta mielenkiintoista. Keskeisiä hahmoja on yksi, mutta tyypillisen monologin sijasta päähenkilö keskustelee itsensä kanssa useilla eri äänillä. Myös yksityiskohtaiset takaumat elävöittävät tarinaa. Kun tarina on loppunut, se jatkuu vielä tarpeettoman pitkän ja mauttoman paljon selittelevän epilogin verran. Hyvä kirja, mutta olisin suonut sen loppuvan aikaisemmin.

    Colm Tóibín: Brooklyn

    Nuori irlantilainen nainen muuttaa New Yorkiin viemään rehellisten amerikkalaisten ihmisten työt. Kuuntelin kirjaa hiukan häpeissäni, koska luulin sen olevan nuorille ja keski-ikäisille naisille suunnattua pinnallista romanttista viihdekirjallisuutta. Lopulta kirja kuitenkin osoittautuu liian isoksi tähän muottiin, vaikka sen kertoma tarina varsin yksinkertainen onkin. En tiedä, miltä 1950-luvulla eläneestä nuoresta, perheensä ja turvallisen kotikylänsä jättäneestä maahanmuuttajasta on tuntunut, mutta kirjaa kuunnellessani uskoin tietäväni. Kaipa sen voi sanoa olevan hyvän kirjan merkki.

    Tarina tempasi mukaansa yllättävänkin hyvin, sillä huomasin jopa liikuttuvani, kun se sai traagisen käänteen. Päähenkilön tunteita ja ajatuksia kuvaillaan etenkin tämän käänteen jälkimainingeissa erittäin hyvin ja samastuttavasti. Loppupuolella tarina saa vielä yhden mausteen, tosin mielestäni tarpeettoman. Olin sen takia jo pyöritellä silmiäni, mutta varsinaisesta lopetuksesta jäi onneksi hyvä maku.

    Frances Hodgson Burnett: The Little Princess

    Lyhyt, miellyttävä ja sopivan siirappinen lastenkirja 1800-luvun loppupuolelta. Turhankin täydellisestä tytöstä kertovaa tarinaa on tarpeettomasti pehmennetty ainakin kahdessa elokuvaversiossa. Tämä on harmillista, sillä alkuperäisen kertomuksen traaginen elementti juuri estää kokonaisuutta valumasta vastenmielisen imelyyden puolelle. Käteen jää ihan kiva toivosta ja mielikuvituksen voimasta kertova satu, jota voisi lukea lapsilleen, jos sellaisia jostain syystä haluaisi tähän ylikansoittuneeseen ja kamalaan maailmaan tuoda.

    Tarkoituksenani oli kirjoittaa myös oikeasti lukemistani kirjoista, mutta en kyllä enää jaksa. Nähdään seuraavassa jaksossa.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 09.11.18 - klo:16:35

    Tube Poissa

    • Moi oon Tube.
    Tapza tsemppiä mielenterveyden kanssa. En tiedä aina, miten tosissasi tai vitsillä noita heität, mutta oikeasti kuulostaa siltä, että kannattaa käydä lääkärin juttusilla, jos et ole jo.
    Kirjattu
  • ::