Vielä muutama päivä sitten olin väsynyt Marvel-elokuviin. Eikö niitä nyt jumalauta ole nähty jo tarpeeksi. Discordin tv ja elokuvat -kanavallakin harvoin keskusteltiin muusta kuin uusimmasta supersankarimäiskeestä. Onhan Marvelin tarjonta enimmäkseen viihdyttävää, mutta muitakin elokuvia on olemassa, mietin siemaillessani punaviiniä ja selaillessani Tampereen elokuvajuhlien paksua ohjelmakirjaa.
Samalla olin kuitenkin harmissani, että olin jäänyt keskustelun ulkopuolelle. Olisi minulla varmaan jotain sanottavaa näistäkin elokuvista, mutta mistä voisin nähdä ne sopuhintaan? No, aiemmin valikoiman suppeuden vuoksi hylkäämäni Viaplay tarjosi katsottavaksi kaikki ennen Captain Marvelia ilmestyneet MCU-elokuvat, joten päätin vihdoin täyttää puuttuvat aukot Marvel-sivistyksessäni. Tai, no, en sentään kaikkia, sillä kaksi ensimmäistä Thoria ja The Incredible Hulk ovat edelleen katsomatta. Oleellista oli kuitenkin päästä kärryille piakkoin teattereihin saapuvaa Avengers: Endgamea pohjustavista tapahtumista.
Ensimmäisenä listalla oli Black Panther.
Toisin kuin useimmat Marvel-leffat, Black Panther kertoo jostain, siis muustakin kuin päähahmosta, joka vetää pahiksia turpaan. Tarinassa puidaan paitsi mustien ihmisten huonoa asemaa, myös valtioiden keskinäistä yhteistyötä vaikeassa maailmantilanteessa. Keskeinen konflikti syntyy siitä, että Wakanda on sulkeutunut kuoreensa ja kieltäytyy tarjoamasta resursseja ja apuaan muille valtioille. Wakanda wakandalaisille! Hoidetaan omat asiat kuntoon ennen kuin ruvetaan auttamaan muita! EU:sta ei ole kuin harmia! Siis ajankohtaisia, oikeasta maailmasta kertovia asioita Disneyn lelumainoksessa, voi juku, tästä minä tykkään ja Zootropoliksesta.
No, valitettavasti elokuva ei perehdy teemoihinsa kovin kypsästi, vaan kaikki ratkeaa lopulta pitkässä kohtauksessa, jossa hahmot vetävät toisiaan turpaan. Olin silti tyytyväinen, että teemat olivat läsnä, eivätkä täysin unohtuneet silloinkaan, kun elokuva taantui suoraviivaiseksi toimintapaukuksi.
Kiinnostavan tematiikan lisäksi elokuva tarjoaa yllättävän onnistuneita hahmoja. Black Panther ei vitsaile eikä velmuile, kuten monet Marvel-sankarit, vaan pysyy tyynenä ja asiallisena, paitsi silloin, kun murtuu henkisesti sisäisen konfliktinsa aiheuttaman paineen alla. Hänellä on sanavalmis sisko, joka suunnittelee veikeitä teknisiä vimpaimia, aivan kuin lapsuuden suosikkihahmoni Q lapsuuden suosikkielokuvasarjassani 007. Pidin sekä hahmosta, että kohtauksista, jotka toivat mieleeni James Bondin edesottamukset. Kaiken huippuna on kiinnostava pahis! Michael B. Jordanin esittämällä Killmongerilla on ymmärrettävä motiivi, väkevä backstory ja mieleenpainuva persoonallisuus. Jo on aikoihin eletty. Ainoana harmillisena asiana pidin sitä, että lopussa hänkin vetää Black Pantherin asun ylleen, ja saamme nähdä Marvel-elokuvalle uuvuttavan tyypillisen supersankari vs. paha versio supersankarista -mätön.
Vaikka elokuva ei saavuta kaikkea potentiaaliaan, olin lopulta hyvin kiinnostunut kaikesta, mitä tapahtui. Lopputekstien jälkeen ajattelin, että haluan nähdä lisää Black Pantherin ja hänen kumppaneidensa politiikan sävyttämiä seikkailuja ihmeellisessä Wakandan valtakunnassa.
Seuraavaksi vuorossa oli Avengers: Infinity War.
Hymyn hyytyminen vain jatkuu. Infinity War on ensimmäinen Avengers-nimeä kantava elokuva, josta olen nauttinut alusta loppuun. Asiaan voi vaikuttaa se, että ison osan ajasta tuntuu siltä, kuin katsoisi uutta Guardians of the Galaxya. Aiemmin tässä ketjussa Marvel-asiantuntija Turjake sanoi, että Guardiansien ottaminen mukaan oli virhe. Olen täysin eri mieltä. Aina kun minä pidän jostain Marveliin liittyvästä, saan huomata, että juuri se asia on muiden mielestä aivan perseestä.
Thanos on kiinnostava pahis, ja elokuva oikeastaan kertoo hänestä enemmän kuin sankareista. Pidin hänen linkolalaisesta motiivistaan ja mielenkiintoisesta suhteestaan GotG-sankari Gamoraan. Siinä taas yksi syy, miksi Guardiansien mukaan ottaminen ei ollut virhe! Pidin kuitenkin myös Spider-Manista, Iron-Manista, Doctor Strangesta, Black Pantherista, Black Pantherin siskosta, Thorista ja jättiläismäisestä Peter Dinklagesta, joten en halunnut Thanosin voittavan, vaan kannustin sankareita kuumeisesti, kun nämä yrittivät irrottaa taianomaista power glovea vastustajansa kourasta. Siis oikeasti välitin Marvel-maailman kohtalosta, kuten kuuluisa elokuva-arvostelija Tingle aiemmin tässä ketjussa totesi. Täydellistä!
On hämmentävää, miten elokuva, jossa on miljoona hahmoa, voi toimia näin hyvin. Sankarit on fiksusti jaettu pieniin ryhmiin, joista jokaiselle on omistettu sopiva määrä kohtauksia. Ruudulla ei koskaan tapahdu liikaa kerralla, ja vaikka osa hahmoista jääkin melko pieneen rooliin, suurimmalla osalla on jokin mieleenpainuva hetki, jossa nämä pääsevät esittelemään kykyjään ja olemaan hyödyksi. Toki varsinaisena elokuvana Infinity Warin voi nähdä olevan puutteellinen, mutta olisi epäreilua arvostella sitä perinteisenä elokuvana. Kyseessä on kuitenkin pätkä, jota kaikki miljoona aiempaa MCU-leffaa ovat enemmän tai vähemmän pohjustaneet. Siis kutkuttavan Season Finalen ensimmäinen osa. Enkä malta odottaa mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu.
Ant-Man & The Wasp
Katsoin elokuvan, koska halusin tietää mitä Ant-Man puuhaili Infinity Warin aikoihin. En ole varma, tarvitsinko kahden tunnin elokuvaa selittämään näin triviaalia asiaa, mutta koska pätkä oli toisinaan viihdyttävä, en koe, että olisin tuhlannut aikaani. Ant-Man & The Wasp on pienen mittakaavan toimintaelokuva, mutta sellaiseksi yllättävän sekava ja täyteen ahdettu. Mukana on useita hahmoja, jotka eivät tee mitään kiinnostavaa. Näiden joukossa on myös toinen elokuvan nimihenkilöistä, nimittäin Ant-Man.
Tarinan emotionaalinen ydin on Michael Douglasin esittämän Hank Pymin pyrkimyksessä löytää kadonnut vaimonsa. Myös Pymin tytär The Wasp on oleellinen osa tätä kuviota. Mutta entä Paul Ruddin Ant-Man? Hän toilailee taustalla ja heittää vitsejä. Välillä hän myös keskustelee suloisen tyttärensä kanssa. Niistä kohtauksista pidin.
Elokuvassa on paljon huumoria, josta suurin osa ei ole hauskaa. Pakko kuitenkin myöntää, että yksi kohtaus sai minut nauramaan ääneen, mitä ei muistaakseni ole yhdenkään aiemman MCU-elokuvan aikana tapahtunut. Vireystilani saattoi vaikuttaa asiaan, koska kohtaus oli oikeastaan todella typerä.
Captain Marvel
Katsoin elokuvan, koska halusin tietää, kenelle Nick Fury lähettää viestin Infinity Warin lopussa. Elokuva antoi vastauksen, mutta olisi voinut tehdä sen paremmin. Ymmärrän, että jälleen uuden origin storyn kertominen tuntuu uuvuttavalta, ja että se halutaan tehdä uudenlaisella tavalla. Tarinan esittäminen epäkronologisesti, pitkin elokuvaa ripoteltujen takaumien kautta, on yksi ratkaisu, mutta tässä tapauksessa huono.
Rehellisyyden nimessä en osannut tarkasti sanoa, minkä takia elokuvan emotionaalinen jännite jäi laihaksi ennen kuin katsoin Redlettermedian videoarvostelun. Siinä osuttiin naulan kantaan: elokuva kertoo naisesta, joka on läpi elämänsä joutunut kusipäisten miesten vähättelemäksi ja joka lopulta vapautuu kahleistaan, löytää itsensä, todistaa pystyvänsä vetämään pahiksia turpaan ihan omin avuin. Tämähän on vallan toimiva tarina. Mutta kun kaikki hahmon kokema vähättely, lapsuuden kokemuksista armeijaan, kerrotaan lyhyissä flashbackeissa, ei hahmosta ja hänen tarinastaan välitä niin paljon kuin olisi suotavaa. Hahmoon ei synny samanlaista sidettä, kuin esimerkiksi Kapteeni Amerikkaan tämän omassa origin-elokuvassa.
Kun Brie Larsonin hahmo puhuu ystävälleen, jota ei enää muista, minun on hankala välittää, koska en koskaan ole nähnyt näiden hahmojen välistä ystävyyttä. Mutta mitä jos elokuva olisi alkanut siitä, kun he ovat armeijassa ja bondailevat ja murisevat kusipäisille valkoisille heteromiehille, jotka pyrkivät jatkuvasti nöyryyttämään ja vähättelemään heitä? Sitten tapahtuu onnettomuus, joka syöksee heidät erilleen. Pitkän ajan jälkeen he kohtaavat uudestaan. Katsoja on innoissaan: vihdoinkin nämä kaksi ovat taas yhdessä! Ja kun muistinmenetystä poteva Larson toteaa tuskissaan, että ei tiedä itsekään, kuka on, katsoja on harmissaan ja haikeana. Ja kun Larsonin ystävä sitten pitää puheen, jossa kertoo, millaisena muistaa ystävänsä, on voimakas tunnelataus taattu. Ja kun Larsonin hahmo lopussa nousee ylös ja ryhtyy potkimaan perseitä, katsoja muistaa kaikki nuo nöyryyttävät hetket, joita hahmo on joutunut kokemaan, kaiken julmuuden ja pilkan. Kuinka tyydyttävältä tuntukaan nähdä, kun hän nyt pääsee irti siitä kaikesta!
Kun oleelliset hahmonkehityksen palaset nähdään muutaman sekunnin pituisissa takaumissa, mitä jää käteen? Tieto hahmon kokemista asioista kyllä välittyy, mutta tunnekokemus jää vajaaksi. Jouduin yhdistelemään palasia päässäni ja järkeilemään, että kyllä, esitetyn tiedon valossa pystyn sanomaan, että pidän tästä hahmosta, ja että on positiivista, kun hän nyt viimein pääsee irti menneisyytensä taakasta. Sen sijaan että olisin huutanut primitiivisesti pääni sisällä YEEEAAAHHHH, kuten luultavasti teen silloin, kun näen hyvän ystäväni pärjäävän jossain hänelle tärkeässä asiassa.
Loppujen lopuksi Captain Marvel on aika yhdentekevä elokuva, jolla oli kuitenkin kaikki edellytykset olla tosi hyvä klassikkolelumainos. Toisin sanoen palaset ovat tallella, mutta väärillä paikoilla. Elokuvassa oli kyllä myös asioita, joista pidin, mutta tämän vuodatuksen jälkeen olen liian väsynyt kirjoittamaan niistä.
Äänestys