Kingdom Hearts -sarja

  • 106 Vastauksia
  • 20651 Lukukerrat
*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #100 : 25.09.18 - klo:17:39 »
Tossa on vaan 5% omaa sisältöä.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #101 : 25.09.18 - klo:21:47 »
En ollut itsekään ihan varma missä vitsin ja totuuden raja meni, kun en ole näitä spin-offeja pelannut. Mutta ilmeisesti tosiaan hyvin pieni osa on keksittyä.

Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #102 : 25.09.18 - klo:21:49 »
Anime oli virhe.

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #103 : 20.04.19 - klo:17:24 »
Lapsuuden suosikkiasioihin palaaminen ei välttämättä ole viisasta. Monet ovat varmasti huomanneet, että aikoinaan hienoilta tuntuneilla jutuilla on taipumus paljastua… no, ei niin hienoiksi.

Kingdom Hearts on yksi lapsuuteni rakkaimmista videopeleistä. Sain sen siskoltani syntymäpäivälahjaksi vuonna 2003, kuukauden tai pari etuajassa, arvatenkin siksi, ettei hän itsekään malttanut odottaa, että pääsisi pelaamaan sitä. Olin tuossa iässä hyvin tietoinen sekä Disney-elokuvista että Final Fantasyista, mutta en muista, mitä ajattelin nämä kaksi tyystin erilaista asiaa yhdistävästä videopelistä. Olin siinä iässä, että pidin Disney-leffoja aika lapsellisina, vaikka varmaan silti katsoin niitä silloin tällöin. Final Fantasyt taas näyttäytyivät uskomattoman syvällisinä tarinankerronnan mestariteoksina. Olihan niissä paljon välivideoita ja dialogia, jota en kehittymättömillä aivoillani ja alkeellisilla englannin kielen taidoillani täysin ymmärtänyt.

Pelattuani Kingdom Heartsia jonkin aikaa julistin sen kuuluvaksi Final Fantasyjen genreen. Yritin selitellä kavereilleni, että vaikka tässä pelissä on Aku Ankka, niin ei tämä oikeasti ole mikään lastenpeli. Tässähän on kaikkea tosi outoa ja synkkää ja todella monimutkainen ja nerokas tarina!

Läpäisin pelin muistaakseni joskus vuoden 2004 alkupuolella. Pelikellossa oli tunteja varsin runsaasti, sillä muistan, miten valikossa näkyvä tuntimittari vaihtoi väriä päästyään sataan. Tuntui, kuin takana olisi ollut käsittämättömän pitkä ja polveileva seikkailu. Tätä tunnetta vahvisti varmasti se, että reaalimaailmassakin oli tapahtunut kaikenlaista. Siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran laitoin pelin konsoliin, oli kulunut alle vuosi, mutta tuossa vaiheessa elämää vuosi oli pitkä aika. Juuri tuohon vuoteen oli mahtunut muun muassa muutto toiselle paikkakunnalle ja uuden perheen muodostuminen.

Äitini tapasi nykyisen puolisonsa keväällä 2003. Mies asui toisella puolella Suomea, ja syksyllä muutimme hänen luokseen. Katsoin Kingdom Heartsin lopputekstejä lähes 500 kilometrin päässä siitä paikasta, jossa olin ensimmäistä kertaa nähnyt pelin alkuvalikon.

Muistan leikkineeni tuona ajanjaksona paljon yksin, sillä en ollut onnistunut solmimaan uudella paikkakunnalla juurikaan merkittäviä ystävyyssuhteita. Yksi toistuvista leikeistäni oli Kingdom Hearts -elokuvasarjan suunnitteleminen. Kirjoitin vihkooni, millaiselta kunkin osan kohtausvalikko (sellainen, joita DVD-levyillä oli) näyttäisi. Sitten menin ulos ja kuvittelin jokaisen elokuvan päässäni alusta loppuun. Käytännössä siis kävelin ympäri pihaa ajatuksiini uppoutuneena ja varmaan mutisin joitain vuorosanoja ääneenkin. Otin kännykän sekuntikellolla aikaa arvioidakseni, kuinka pitkä elokuvasta tulisi. En muista, kuinka monta osaa ehdin suunnitella tällä tavalla. Muistan vain päättäneeni, että suunnilleen jokainen pelin maailma ansaitsisi oman elokuvansa.

Lyhyesti sanottuna olin varmaan aika tyypillinen lapsi: innostunut, leikkisä, mielikuvitukseen tukeutuva ja hyvin omistautunut asioille, joista pidin.

Vuonna 2019 olen kyyninen aikuinen, joka nauraa Kingdom Heartsin juonitiivistelmille, ja viettää aikansa sisällä itsesäälissään velloen, ei ulkona tarinoita kuvitellen. En kuitenkaan ole unohtanut menneisyyttäni. Itse asiassa taidan ajatella sitä liikaakin.

Koska Kingdom Hearts on niin vahvasti lapsuuteeni sidottu pelisarja, herätti KH3:n julkaisu väkisinkin paljon muistoja ja tietynlaista menneisyyden kaipuuta. En ole vieläkään pelannut peliä sekuntiakaan, mutta pian sen julkaisun jälkeen huomasin, että minulla oli kaikesta huolimatta sarjaa kohtaan jonkin verran mielenkiintoa. Niinkin paljon, että halusin pelata ainakin ensimmäisen osan uudestaan. Ehkä toisenkin. Ja kenties niitä kaikkia muitakin voisi kokeilla...

Pöyristyttävän moniosaiseksi paisuneen ja usealle eri pelialustalle levittäytyneen sarjan kokemisesta on tehty melko helppoa, sillä PS4:n verkkokaupasta saa hankittua kaksi kokoelmaa, jotka yhdessä sisältävät ilmeisesti kaiken Kingdom Hearts 3:a edeltävän ja sen juonen ymmärtämiseksi vaadittavan tarinainformaation. Pelillisesti kokoelmat ovat valitettavasti puutteellisia, sillä osa sarjan peleistä on typistetty välivideokokoelmiksi. Noh, nämä olivatkin jotain käsikonsoli- ja mobiili-spinoffeja, joista yhden (358/2 Days) olen sitä paitsi jo kertaalleen läpäissyt.

Aluksi ajattelin, että pelisarjaa voisi olla hauska streamata. Tästä jos mistä minulla nimittäin olisi paljon sanottavaa, ja omien muistojen ja ajatusten pukeminen sanoiksi voisi jopa olla terapeuttista. Mutta en sitten jaksanut vaivautua. Tuntui siltä, että yhteisöllinen, tai ainakin jossain määrin jaettu kokemus olisi tässäkin tapauksessa ollut liian stressaava ja häpeää aiheuttava.

Olen opiskeluvuosinani pelannut useita muitakin pelejä lapsuudestani ja huomannut sen, että vaikka näiden pelien musiikki ja Youtubesta katsotut välivideot herättävät toisinaan hyvinkin voimakkaita muistikuvia ja tuntemuksia, varsinaista peliä pelatessa harvoin kokee nostalgista euforiaa. Peli tuntuu videopeliltä, jota pelaan nyt, ei miltään taianomaiselta valkokankaalta, jolle heijastuu kultaisia muistoja. Nostalgisen huuman määrittelemät hetket ovat harvassa ja yksittäisiä. Vaikka koen, että mielessäni elää edelleen vahva kokemus siitä, miltä pelin pelaaminen lapsena tuntui, ei tämä kokemus nouse pelin pyöriessä kovinkaan usein voimakkaana tajuntaan. Täten myös nostalgian vaikutus pelikokemukseen on varsin rajallinen: huomaan kyllä huonot ja ärsyttävät asiat samalla tavalla, kuin sellaisissakin peleissä, joita en ole aiemmin pelannut.

Ensimmäisessä Kingdom Heartsissa on paljon huonoja ja ärsyttäviä asioita. Kenttäsuunnittelu on toisinaan luokattoman huonoa. Disney-elokuvat antaisivat mahdollisuuksia vaikka millaisille skenaarioille, mutta suurin osa ajasta kuluu putkessa juoksemiseen ja vihollisten hakkaamiseen. Välillä on onneksi tutkittavaakin, mutta kentät ovat toisinaan tarpeettoman sokkeloisia, ja ne on jaettu harmillisen ahtaisiin huoneisiin. Kokonaisuus on kummallinen, koska se muistuttaa 3D-tasoloikkia, mutta toisaalta myös Squaren RPG-seikkailuja, joissa ympäristöt ovat rajattuja ja tarinassa edetään kävelemällä määrättyyn pisteeseen, jonka tarkkaa sijaintia ei läheskään aina kerrota pelaajalle. Kammottavimmin tämä piirre ilmenee Deep Junglessa, jossa täytyy ennen viimeistä pomoa hakata vihollisia kentän jokaisessa huoneessa vuoron perään, ilman, että tätä missään vaiheessa tehdään eksplisiittisesti selväksi. Skyward Swordin kakkakikkareiden metsästyskin on nautinnollisempaa.

Välillä kenttien tutkiminen on ihan hauskaa. Se voisi kuitenkin parilla muutoksella olla huomattavasti hauskempaa. Isoin ongelma on se, ettei aarrearkkuja pysty avaamaan eikä monia muitakaan komentoja suorittamaan kesken taistelun. No, sietäisin tämän, jos taisteluista pystyisi selviämään nopeasti. Valitettavasti yhtä puuduttavaa vihollisaaltoa seuraa yleensä toinen, kolmas, joskus neljäskin. Eivät olleet harvassa ne kerrat, kun hakattuani X:ää useiden minuuttien ajan ryntäsin läheiselle aarrearkulle, mutta ennen kuin pääsin kyllin lähelle, ympärilleni ilmestyi sata uutta mörköä.

Maailmoja kannattaakin tutkia vain silloin, kun vihollisia ei ilmesty lainkaan, eli heti avaimenreiän sulkemisen jälkeen.

Taisteleminen on yksipuolista, mutta toimivaa, ainakin kun muistaa valita valikosta mieleisensä asetukset. Ragesin kerran toisensa jälkeen siihen, kun Sora kääntyi hakkaamaan väärää vihollista, kunnes tajusin, että automaattisen lähimpään kohteeseen lukittautumisen saa pois päältä. Välillä vihollisiin osuminen on silti tuskallista, mutta erinäisillä kyvyillä tappeluita saa sujuvoitettua huomattavasti. Hyökkäystaioille tai summoneille en tosin löytänyt mitään käyttöä.

Pelasin Proudilla, ja peli oli vähän liian vaikea kaltaiselleni kasuaalille. Toki onnistuin läpäisemään seikkailun, mutta verenpaineeni oli varmasti suuren osan ajasta aivan liian korkea, kun ottaa huomioon, että tarkoitukseni oli pääasiassa rentoutua ja lepuuttaa oikean maailman kamaluuden kuormittamaa mieltäni. Onneksi peli ei ole täysin lineaarinen, joten vaikean pomon sattuessa kohdalle voi usein mennä kokeilemaan onneaan jossain toisessa kohteessa.

Yllätyksiä oli tarjolla runsaasti, sillä osan vaikeaksi muistamistani pomoista pieksin ilman merkittäviä ongelmia, kun taas joiltain muinoin naurettavan helpoilta tuntuneilta otin turpaan niin lujaa, että ohjain oli lentää lattiaan. Ehdottomasti vaikein pomo oli Aladdin-maailman tiikerinpää, jolle en muista lapsena hävinneeni kertaakaan. Loppupuolen ptsd-flashbackeja aiheuttaneesta RikuAnsem-tappelusta taas selvisin kahdella tappiolla.

Positiivista Proudilla pelatuissa tappeluissa oli se, että koska viholliset tekevät toisinaan pöyristyttävän paljon vahinkoa, iskujen väistäminen on välttämätöntä. Tämä puolestaan edellyttää vastustajan liikkeiden tarkkailua ja iskujen oikeaa ajoittamista. Useissa pelin bosseissa oli mukana tällaista taktikointia, joissain jopa Zelda-tyylisiä hassuja gimmickejä, jotka otin vastaan ilomielin itseään toistavan rivivihollisten pieksemisen jälkeen. Valitettavasti ahtaat ympäristöt ja huono kamera ovat raivoa herättävä yhdistelmä. Monesti otin turpaani siksi, etten pystynyt väistämään iskua, koska en nähnyt, missä vastustajani oli. Joskus tämä vittumainen piirre johti game overiin, ja sepäs vasta lystiä olikin.

Tarinasta on syytä sanoa jotain, koska lapsena juuri pelin narratiivi oli se, joka piti minut otteessaan. Ihastuin maailmaan ja hahmoihin ja halusin nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidin juonta yllättävän syvällisenä ja monimutkaisena, ajoittain synkkänä ja pelottavanakin.

Onkin kiinnostavaa, että nykyään, etenkin sarjan myöhempien osien valossa ensimmäisen Kingdom Heartsin tarina tuntuu hyvin yksinkertaiselta. Tämä on toisaalta myös sen vahvuus. Naiiville lapsukaiselle on tarjolla paljon käänteitä, mutta juonikuviot pysyvät vielä jotenkin aisoissa. Kokonaisuus on helposti hahmotettava, ei sekava ja tarpeettoman monimutkainen. Pidän siitä, että juonen voi selittää yhdellä virkkeellä. ”Kun yliluonnollinen myrsky siirtää 14-vuotiaan Soran kaukaiseen maahan, hänen on lähdettävä etsimään kadonneita ystäviään”, kertoo takakansi, ja juuri näinhän se on. Tarinalla on jopa teema! Toki se tuodaan esille todella kornisti ja alleviivaten, mutta toisaalta tässä kömpelössä kerronnassa on jotain hyvin sympaattista.

Pelin tarina tuntui toki lapsena hienommalta, luultavasti siksi, että silloin ei vielä osannut pysähtyä ajattelemaan. Nyt huomasin miettiväni muun muassa sitä, mistä vitusta hahmo x ilmestyi hetkenä y ja miksi hahmo teki asian z hetkenä n, vaikka se ei ollut millään muotoa loogista. Pelin lopussa Riku vetää ovea kiinni sisäpuolelta sen sijaan, että tulisi ulos työntämään sitä Soran kanssa. Kai tämä selittyy sillä, että Riku on menettänyt kehonsa pimeydelle tai jotain, mutta tätä ei selitetä missään vaiheessa tyydyttävästi, kuten ei useita muitakaan vastaavia asioita… ja mistä helvetistä Kairi ilmestyy lopussa...? Lisäksi dialogi on välillä todella kummallista. En tiedä, missä määrin tämä on lokalisaation ongelma, mutta hahmot puhuvat toisilleen todella erikoisesti. Keskustelut etenevät töksähdellen, eikä läheskään jokainen repliikki tunnu luontevalta jatkolta edelliselle. Eri hahmojen puheet on varmasti äänitetty eri aikoina, omissa kopeissaan ja niin edelleen, mutta sen ei pitäisi kuulua lopputuloksessa.

Tarinaa isompi ongelma on ehdottomasti sen kerronta. Väittäisin, että pienellä parantelulla ja tiivistämisellä tästä saisi viihdyttävän lapsille ja nuorille suunnatun fantasiaseikkailukirjan, tai vaikka sen helvetin elokuvasarjan, joka kertoo ystäviään etsivästä pojasta, ystävyyden merkityksestä ja jokaisen sydämessä asuvasta pimeydestä, jolle ei ole pakko antautua. Kokonaiskuva on korni ja kliseinen, mutta myös toimiva ja sympaattinen. Aukot ovat lähinnä yksityiskohdissa ja taustoituksessa.

Aikaa Kingdom Heartsin läpäisyyn vuonna 2019 kului noin 35 tuntia. Tein Nalle Puh -maailman ja kaikki Coliseum-cupit, mutta salabossit jäivät pieksemättä ja dalmatialaisia keräsin vain 75 kappaletta.

Pelin kokeminen aikuisiällä oli ihan positiivinen kokemus. Se ei ole enää samanlainen seikkailu, kuin se oli 15 vuotta sitten, kuten ei mikään muukaan lapsena eletty tarina. Tuo kauan sitten koettu seikkailu elää kuitenkin yhä mielessäni, rinnakkain tämän uuden kokemuksen kanssa. Aivan kuten ystävät ovat aina sydämessä! Tai se valo, joka ei koskaan sammu, vaikka pimeys tuntuisikin vallanneen kaiken.

Ehkä jokin päivä koen vielä seikkailun, josta riittää yhtä paljon sanottavaa kuin tästä lapsellisesta videopelistä.
« Viimeksi muokattu: 20.04.19 - klo:19:44 kirjoittanut Tapza »

Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #104 : 20.04.19 - klo:17:52 »
Kiitos viestistä! :) Oli mukavaa lukea sinun suhteestasi Kingdom Heartsiin, sekä noista tuorein silmin huomaamistasi kritiikin kohteista pelisuunnittelussa.

Haluaisin itsekin jokin päivä kirjoitella fiiliksistäni Kingdom Heartsia kohtaan, sillä onhan nuo kaikki osat tultu koettua viimeisen viiden vuoden aikana. Ostin KH3:n peräti julkaisupäivänä REmake 2:n sijaan (I know, I know... xD), ja jaksoin hankkia kaikki achievementitkin, sillä jouduin ystävieni, jotka varttuivat Soran ja kumppaneiden seurassa, hypehuuman keskelle. Yritän palata asiaan, kunhan vain saan lopputyön yms. hoidettua.

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #105 : 30.01.20 - klo:16:53 »
”Anime oli virhe.”
- Hayao Miyazaki, taiteilija

”Aku Ankka on hyvä hahmo.”
- Paavo, filosofi


Kingdom Hearts -striimin jälkihöyryissä päätin jatkaa viime vuonna alkanutta projektiani, eli yrittää päästä tämän käsiin räjähtäneen pelisarjan historiasta ja nykytilasta kärryille, vaikka sen pöyristyttävä sillisalaattisuus onkin jo hyvin tiedossani. Taipaleeni tyssähti taannoin Re: Chain of Memoriesiin, koska taistelusysteemi osoittautui liian hankalaksi: sain taas yhden kurjan muistutuksen siitä, että en osaa keskittyä kahteen asiaan samanaikaisesti.

Onneksi suoratoistopalvelu Youtube tarjoaa kosolti läpipeluuvideoita ja koosteita pelin välipätkistä. Koska en kuitenkaan hyväksy modernisoituja hapatuksia, päädyin katsomaan yhdeksänosaisen longplayn alkuperäisestä GBA-versiosta. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, muun muassa siksi, että juustoinen dialogi kuulostaa marginaalisesti vähemmän nololta silloin, kun sitä ei ole ääninäytelty.

En koskaan pelannut Chain of Memoriesia, vaikka muistankin lukeneeni siitä joitain tarinaspoilereita, joten osa Kingdom Hearts 2:n juonikuvioista jäi hämäräksi, kun pelin muinoin pelasin. Nyt olen vihdoin, tavallaan, paikannut yhden aukon lapsellisten animepelien tuntemuksessani ja samalla osaan hahmottaa aiempaa paremmin sarjan kehityksen.

Tiesin kyllä, että Chain of Memories sisälsi runsaasti animea ja vähän Disneytä, mutta käsitykseni tuntuu konkretisoituneen vasta nyt, kun olen itse kokenut pelin tarinan. Olen aiemmin tuominnut Kingdom Hearts 2:n epäkiinnostavan animedraaman ja irralliset Disney-maailmat. Olen kuitenkin tehnyt virheen mieltämällä kakkosen jatko-osaksi ensimmäiselle Kingdom Heartsille, kun se oikeasti on jatko-osa Chain of Memoriesille. Häiritsevät asiat istutetaan maaperään ja kastellaan huolellisesti jo tässä osassa, kakkosessa ne vain jatkavat itämistään.

Juoni kertoo vanhasta ystävästämme Sorasta, joka menee linnaan ja alkaa unohtaa asioita. Mukana ovat myös Aku ja Hessu. He eivät tee mitään, mutta olin silti iloinen heidän läsnäolostaan. Disney-maailmat jäävät pois kaikista juonitiivistelmistä (ja ymmärtääkseni myös välivideoiden koosteista), koska ne ovat vain näyttämöitä irrallisille episodeille, jotka eivät oleellisesti liity pääjuoneen. Kaikki mukana olevat maailmat ovat vieläpä kierrätettyjä, loppupomoja myöten, vaikka uusi taistelujärjestelmä ja GBA-version ulkoasu toki tekevätkin kokemuksesta erilaisen. Ensimmäistä kertaa pelisarjan aikana tulee mieleen miksi Disney edes on osa tätä tarinaa.

Kingdom Hearts on Final Fantasyn ja Disneyn crossover. Miksi jatko-osassa sitten keskitytään suurimmaksi osaksi uusien, piikkitukkaisten hahmojen väliseen draamailuun? Pelissä esitellyt kuusi Organisaatio XIII:n jäsentä puhuvat enimmäkseen keskenään ja juonittelevat erilaisia merkillisiä ja huvittaviakin asioita sankarimme pään menoksi. Lisäksi mukana ovat mystiset DiZ ja Namine.

Ehkä olen vajaaälyinen, mutta ihmettelen silti, mikseivät nämä hahmot ole Disney- tai Final Fantasy-pahiksia. Ihan oikeasti. Crossover-peleissä on sallittua hyödyntää olemassaolevia hahmoja. Niiden ei tarvitse olla pelkkää filleriä ja hauskoja viittauksia, vaan ne voi tuoda osaksi tarinaa. Tällä tavalla menetteli muun muassa Square klassikkopelissä Kingdom Hearts.

No, mikäs mieslapsi olet, kun vain Disney kiinnostaa eikä Nomuran mielikuvituksesta ponnahtaneiden hahmojen välinen syvällinen draama tempaa mukaansa? No, rehellisyyden nimissä myönnän nauttineeni tarinasta, vaikka olisinkin mieluusti jättänyt koko Organisation XIII:ksi kutsutun edgyilevien huppuhemmojen katraan pois pelisarjasta. Tarinassa on kuitenkin jotain tolkkua, vaikka hahmoista ei välittäisikään. Keskiössä on miellyttävä, asteittain avautuva mysteeri, jonka lopputulema on tyydyttävä ja sympaattinen. Naminé ei ole järin moniulotteinen hahmo, mutta pidin hänen tarinastaan. Myös organisaation sisäinen valtakamppailu voisi teoriassa olla kiinnostava, jos se ei jäisi pinnalliselle ”Hähää olinkin pahis” ja ”Luulin et oltiin frendei” -tasolle.

Kaiken tämän lisäksi pelin tarinalla on jopa teema. Ensimmäisessä pelissä puhuttiin ystävyydestä, pimeydestä ja valosta, kun taas jatko-osan keskiössä ovat muistot. Peli esittää paikoittain… uskallankohan sanoa... mielenkiintoisia kysymyksiä ja mietteitä muistojen luonteesta ja merkityksestä.

Lopulta mitään ei tietenkään viedä kovin pitkälle, ja korni ja omituinen dialogi tekee parhaansa hautaakseen kiinnostavan tematiikan alleen. Peli esimerkiksi esittää, että kaikkien ihmisten (tai antropomorfisten eläinhahmojen) muistot ovat vain vääristyneitä kuvia menneistä tapahtumista, ja nostaa pinnalle kysymyksen siitä, mitä tapahtuisi jos voisimme muistaa tapahtumat niin kuin ne todellisuudessa olivat? Vou. Välillä kuvittelin, että peli aikoo kyseenalaistaa, miten hyödyllisiä niin sanotut oikeat muistot oikeastaan olisivat ja ehkä jopa teorisoida, millaista elämämme olisi, jos tätä tajuntaamme hallitsevaa, todellisuuden kätkevää usvaista verhoa raotettaisiin.

Mutta sitten eräs hahmo saa tietää muistojensa olevan väärennettyjä ja sanoo, että ehkä ne ovat väärennettyjä, mutta ne ovat silti minun! Öö… siis... eivät ole? Ja pian toinen hahmo sanoo, että minun täytyy pitää lupaukseni, jota en oikeasti tehnyt, koska muistoni olivat vääriä, mutta haluan silti pitää sen, koska se on minun lupaukseni, vaikka en koskaan tehnyt sitä. Voi vittu, Nomura.

Muistoista kiinnostuneille nörteille suosittelenkin siis elokuvia Blade Runner ja Blade Runner 2049. Kuulemma suomalaisen Hannu Rajaniemen kynäilemä Kvanttivaras on myös hyvä aihetta käsittelevä teos.

Muistoja muuten käsitellään myös aiemmin mainitsemissani Disney-episodeissa, joten ehkä ne eivät olekaan niin irrallisia, kuin kuvittelin. No, ovat ne silti jokseenkin puisevaa kierrätystä.

Katsoin myös Rikulla pelattavan kampanjan läpipeluun. Tässä vaiheessa olin jo aika kyllästynyt tarinan hahmoihin, eikä juonessa ollut samanlaista imua. Lisäksi Disney-maailmat ovat tässä pelimuodossa kaksinkerroin kierrätystä. Voi jukra ja veljenpojat!

Pelin lopussa Sora unohtaa kaikki linnan tapahtumat, mikä on kätevää, koska hän on täten KH2:n alussa samassa asemassa kuin pelaaja, joka jätti Chain of Memoriesin pelaamatta. Samalla Sora saa takaisin ne muistot, jotka hän linnassa poukkoillessaan menetti. Lopussa on koskettava hetki, jossa sankarimme näkee häntä ympäröivässä valoloisteessa kaikki unohtamansa ystävät… siis kaikki, jotka eivät ole Disney-hahmoja. Pelisarjan suunta on näin sinetöity tyylikkäästi.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Kingdom Hearts -sarja
« Vastaus #106 : 30.01.20 - klo:17:10 »
Kuulemma Chain of Memoriesin oli tarkoitus olla Kingdom Hearts niille veijareille, joilla ei ollut pleikkaria vaan nolo lasten pelipoika. Siksi Disneymaailmat ovat samoja. Samalla olisi ollut toimivaa myös kopioida alkuperäisen pelin tarina, mutta ilmeisesti uudella juonella peliä on helpompi myydä.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI