No niin, lähes kuukausi peliä on tullut pelattua ja useampi turnaus tultu hävittyä, joten ajattelin jakaa kokemuksiani videopelistä Super Smash Bros. Ultimate Nintendo Switch -konsolilla.
Kuten sanottua liikkuminen on vauhdikasta ja tuntuu hyvältä, mutta pelituntuma on silti varsin keinotekoinen. Pelin sisäinen syöteviive ja -puskuri saavat pelin tuntumaan vuoropohjaiselta, kun ensin pitää painaa napit ja myöhemmin näkee mitä siitä seuraa. Kombotkaan eivät siksi ole kovin tyydyttäviä, ja Smash4:n rajoitetun DI:n vuoksi ne eivät myöskään ole hauskoja pelata vastaan. Kilven ja muiden puolustustekniikoiden heikentäminen on ollut toimiva ratkaisu, nyt pelissä voi jopa lähestyä ja pitää hauskaa ilman jatkuvaa pelkoa kilpitartunnan uhriksi joutumisesta. Pelissä ei silti kuole kovin helposti, sillä kenttien rajat ovat kaukana ja palautuminen kentälle on helppoa. Brawlin leijufysiikat ja Smash4:n yläbeet tekevät kentän ulkopuolella pelaamisesta tylsää ja hidasta ajanhukkaa, vai tekevätkö sittenkään? Molohyvä hyppyvoima tekee myös reunan puolustamisesta helpompaa, ja kun ilmassa voi torjuntoja tehdä vain yhden, on kentän ulkopuolelta saaliin hakeminen palkitsevinta sitten meleen. Vaan on ledgetrump edelleen ongelma. Naurettavaa, miten paljon helpompi pelissä on vain palautua alakautta reunalle (vaikka se olisi ainut vaihtoehto) kuin kentän päälle sivulta tai päältä. Samalla saakin palkinnoksi sekunteja kestävän kuolemattomuuden. Smash4-pelaajat yritävät tässä kohtaa ansoittaa reunan, minä vaihdan pelilevyä meleeseen. Melee 2 ei ehkä olisi tarpeellinen, mutta kolmen pelin jälkeen Brawlin pelimoottori sietäisi surutta sinne jorpakkoon minne kuuluukin.
Uusista hahmoista tykkään paljon. Aiemmin uskollisimman Smashhahmon titteliä kantoi Mega Man kaikkine viittauksineen ja ääniefekteineen, mutta lopulta megiksen liiankin monipuolinen liikevalikoima teki hahmosta ehkä sillisalaatin. Belmontin raskas ja kankea pelattavuus on kuin Castlevaniaa pelaisi, jonka päälle ruoskat ja kirvekset heitellään niin viimeisen päälle ai että. Inklingin maalimekaniikka ei juuri Splatoonia muistuta, mutta hauska ja monipuolinen hahmo joka tapauksessa. Kalmarin ilmaliikkeillä kentän ulkopuolella hyppiminen on lastenleikkiä. Raskaista hahmoista Ridley ja K.Rool ovat jaksaneet viihdyttää, mutta Incineroariin en ole päässyt sisälle. Isabellessa maistuu fillerin maku, mutta hyvä lisä joka tapuksessa. Pelin tasapaino vaikuttaa tässä vaiheessa oikein hyvältä, toivottavasti päivitykset eivät heikennä hahmoista tylsiä pelata.
Esinevalikoima on Smash4:n peruja, eli roskaa. Jos itemi ei ole meleestä peräisin, se vie kaiken huomion välittömästi itseensä, joko antaen tapon tai poistuvat tekemättä mitään. Esineet voivat oikein käytettyinä olla hauska piriste, mutta nyt reilun ja interaktiivisen esineen käsite on kuollut.
Yksinpeliinkin on tullut uppouduttua ihan urakalla. Classicin ja World of Lightin lukuisat videopeliviittaukset tuovat kaltaisilleni tr00 gaymereille hymyn huuleen, mutta maallikoille voi jäädä epäselväksi miksi Mega Man taistelee tohtori Mariota vastaan. Sisältöä on niin maam birusti, mutta vaihtelua ei juuri ole taistelemisen ulkopuolella. Ei maalitaulujen pieksemistä, ei kotijuoksukisaa, eikä keräiltäviä pokaaleja. Henkiä keräilee mielellään, mutta ilman tuoteselosteita ja pyöritettäviä 3D-malleja ei niiden parissa tule rentouduttua. Tasohyppelyäkään ei tarjolla ole kuin viimein paluun tehnyt Race to the Finish.
Nettipeli on huono, jopa Nintendon mittapuulla.
Yllättävän pitkään on Smash Ultimate jaksanut viihdyttää, ties vaikka tätä jaksaisi vielä kesälläkin hinkata. 10vuoden päivityksen jälkeen Brawl 3 on viimein hyvä peli, joka kaikkine muutoksineen selkeästi ymmärtää mikä Smashissa on hauskaa. Ultimaten visio on kuitenkin mädän perustuksensa kanssa ristiriitainen tuote, joka ei pääse kukoistamaan täyteen mittaansa. Toivottavasti sarjan seuraava osa aloittaa täysin puhtaalta pöydältä - vaikka samalla hahmovalikoima supistuisi Master Handin sormien lukumäärään.