Rekisteröidy,


niin voit osallistua keskusteluihin
niin foorumilla kuin IRC-kanavallakin.
Rekisteröidy nyt!

Kirjaudu!



Pysy aina kirjautuneena sisälle

Televisio ja elokuvat

27.09.18 - klo:15:49

Turjake Poissa

  • Törö
  • Hail to the King, baby!
    • Törön vuodatus, teh blogi
EI JUMALAUTA COCONUUUUUUUT......!!!
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
Kirjattu
  • ::
  • 30.09.18 - klo:16:58

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi


    No niin! Kauhukuun ennakkoviikko on nyt ohi, ja tämän viikon aikana katsoin seuraavat pätkät.


    Fright Night

    Teinipojan naapuriin muuttaa vampyyri. Yksinkertainen ja kaikkia vampyyrikliseitä kumarteleva, mutta myös persoonallisuutta ja vastustamatonta kasarihenkeä tihkuva, paikoin aivan ilahduttava mörköleffa. Mikään ei ole parempaa kuin vampyyri tanssimassa diskolattialla. Sitten vähän hauskoja zoomauksia, ylikorostettuja ilmeitä ja synapoppia kehiin ja ai että.

    Välillä teinipojan ja vanhemman mentorin välisestä yhteispelistä tuli mieleen jokin aikamatkustuselokuva, mutta ilman sen kummempaa särmää. Tarjolla on myös maailman ärsyttävin sidekick, jonka osalta en ollut varma oliko hänen näyttelytyönsä tahallisesti paskaa, enkä tiennyt myöskään pidinkö siitä vai enkö. Harmillisesti vampyyrikliseillä ei osata leikitellä, vaan niihin suhtaudutaan totuutena. Tosin se oli ehkä tarkoituskin. Tälle pläjähtää reipas 7/10.


    Frankenstein

    Aito ja alkuperäinen klassikko vuodelta 1931. Tarinan tietävät kaikki. En ole kovin perehtynyt näin vanhoihin elokuviin, enkä kyllä ala teeskennellä, etteikö elokuvaan suhtautuminen olisi sen iän takia ollut paikoin hieman vaikeaa. Virheitä löytyy sieltä täältä: välillä dialogissa ei ole järkeä ja välillä kamera ei pysy liikkuvien näyttelijöiden perässä, mutta se ei haittaa kokonaisuutta merkittävästi. Sen sijaan elokuva on mielestäni noin yleisesti hieman tylsä ja paikoin tahattoman koominen. Ehkä ironisesti parasta tässä on ne kohtaukset, jotka muistuttavat Young Frankensteinista.

    Tästä löytyy muutama erittäin onnistunut klassikkokohtaus, tarina on tarpeeksi yksinkertainen ja toteutus noin yleisesti on vallan onnistunutta, välillä jopa oivaltavaa. Täytyy tosin pitää mielessä se, että koska kauhugenreä ei käytännössä ollut tähän aikaan eikä kukaan tiennyt miten kauhuelokuvat toimivat, jäävät jotkin paperilla kylmää hikeä aiheuttavat kohtaukset filmillä hieman latteiksi. 6/10, menkää vihaajat polttamaan tuulimyllyni.


    Friday the 13th

    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Järkyttävän paljon Halloweenille velkaa oleva slasher-klassikko on pienen budjetin myötä varsin sympaattinen teos, jonka amatöörimäisyys on sekä leffan kantava voima että sen suurin heikkous. Alkupää vietetään yksiuloitteisten teinien (mukana myös Kevin Bacon!) seurassa, kasvatellen pikkuhiljaa jännitystä. Kun ruumiita sitten pienen odotuksen jälkeen alkaa tulla, niin voi veljet se on hienoa. Kaikki tapot on kunnon brutaaleja murhia, eikä mitään nössöttelyä.

    Noin keskivaiheissa elokuva ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, ja sen momentumi putoaa käsittämättömällä tavalla. Katsoja saakin siistien tappojen sijaan ihmetellä esimerkiksi kahvinkeittelyä ja ”kitaransoittoa” tai ikuisuuksia kestävää kohtausta, jossa tytöntyllerö kasaa oven eteen mökin kaiken irtaimiston. Loppuhuipennus on teoriassa hyytävä, käytännössä pökkelö, ylipitkä ja aivan hölmö. Näyttelytyö on kautta linjan kamalaa. 5/10


    Friday the 13th Part 2
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Perjantai 2 on edeltäjäänsä tasalaatuisempi, mutta myös persoonattomampi, ja tylsempi. Jasonin paluussa ei ole tarinallisesti tippaakaan järkeä, mutta toisaalta ketä kiinnostaa logiikka tällaisissa elokuvissa. Jason on murhaajana töhöydessään ja kömpelyydessään enemmän koominen ja (tarkoituksellisesti…?) säälittävä retardi.

    Ensimmäisessä osassa vaikuttanut legendaarinen efektivelho Tom Savini on kadonnut ja hänen myötään myös loisteliaat erikoistehosteet. Gorea ei ole nimeksikään ja elokuva on slasheriksi aivan liian pliisu. Lähes kaikissa tapoissa leikataan aivan liian nopeasti pois. Mutta ymmärtäähän sen, pienemmällä ikärajalla saa enemmän jengiä teatterin penkeille. Veri ja suolenpätkät on korvattu alastomuudella ja otoksilla naisoletetuiden pehvoista, mutta sellaista sisältöä osaan etsiä itsekin internetistä. Olen aikapäivät sitten tottunut siihen, etteivät kauhuelokuvien sankarit ole sieltä välkyimmästä päästä, mutta tätä katsoessa tuli taas huudettua ruudulle, että NYT SE JÄRKI JA MOOTTORISAHA KÄTEEN NAINEN. Elokuvan parhaassa kohtauksessa ylipainoinen poliisisetä juoksee metikössä kuin Lost-parodiassa konsanaan. 4/10


    It Follows
    Kävelevä seksitauti murhaa teinejä. Tässäpä taas esimerkki siitä, miten tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei vaadita kummoisempaa budjettia, halpoja jump scareja tai litroittain verta. Idea on hauska, toteutus on värikäs ja cool. Ajattelin elokuvan premissin johtavan totaalisiin pöyristyttävyyksiin, mutta ilokseni homma pysyy tosi tiiviinä eikä sorru kummempiin ylilyönteihin. Soundtrackille annan myös viisi kautta viisi, eihän tässä voi kuin hattua nostaa. Mainittakoon myös, että elokuva tuli uniinkin asti kummittelemaan. 8/10


    Friday the 13th Part III
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Tällä kertaa 3D:nä! Kun elokuvasarjasi koukku alkaa olla niin nähty jo kakkososan jälkeen, on aika keksiä gimmick joka pelastaa kaiken!

    Odotukseni vaisun kakkososan jälkeen oli lähellä nollaa. 3D-pakotus ja aivan luvattoman tylsä alku eivät auttaneet tilannetta yhtään. Sitten onneksi kun tappaminen alkoi, niin voi veljet miten paljon viihdyttävämpi tästä tuli. Tapot ovat kekseliäämpiä (esim. mora vatsaan on tylsää, siispä isketään mora kulliin!) ja niissä on enemmän gorea. Jotkut jutut on kyllä kopioitu aivan häikäilemättömästi suoraan ensimmäisestä osasta. Lopun meininki on intensiivinen, hauska ja ääneen naurattava. Näyttely on vielä paskempaa kuin koskaan aikaisemmin. Hyvä meininki, tämä olisi superhyvä ilman tylsää alkua! 5/10


    Friday the 13th: The Final Chapter
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Nyt vihoviimeistä kertaa! Seksijuttuja ja tissejä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja Tom Savini on tehnyt paluun efektipuolelle. Paperilla kaikki on paremmin kuin koskaan ennen, mutta tässä vaiheessa meno alkaa olla jo ihan vitun nähty.

    Oli tässä muutama huutiksen väärti kohta, kuten George MacFlyn eeppinen tanssi, mutta kaiken rehellisyyden nimissä tämä oli jo niin tylsä, ettei tätä jaksanut katsoa. Sarjan suurin ongelma ykkösosaa lukuunottamatta on se, että alkupuolen voisi katsoa samalla Candy Crushia pelaten, koska mitään ei tapahdu. Tämä pätee myös tähän neljänteen osaan, mutta tässä jälkimmäinen puolisko on yhtä lailla ihan helvetin tylsä. Varsinainen loppu on aivan vitun kamala. Siis ei pelottava vaan paska ja nolo. 3/10. Onneksi tämä paska sarja loppui tähän…


    Dracula
    Dracula matkustaa Transylvaniasta Englantiin havittelemaan uusia uhreja. Jälleen olisi tarjolla hieman vanhempaa kauhuelokuvaa, tämäkin vuodelta 1931. Samana vuonna ilmestyneeseen Frankensteiniin verrattuna Dracula oli mielestäni viihdyttävämpi ja teknisesti vakuuttavampi, ja noin yleisesti parempi kokonaisuus. On tässäkin muutamia hassuuksia, kuten pari kiusallisen humoristista leikkausta, lepakkorekvisiitat ovat aivan noloja ja Draculan muodonmuutokset tapahtuvat aina kuvakulman ulkopuolella. Katsojan mielikuvitus joutuu täyttämään aika paljon elokuvateknisiä aukkoja. Silti tässä oli mielestäni aika hyvä meininki. Olin häkeltynyt siitä, miten hyviä lavasteita tähänkin oltiin rakennettu.

    Bela Lugosin roolisuoritusta kehutaan usein, mutta mielestäni parhaan näyttelijän tittelin vie Renfieldiä näyttelevä Dwight Frye, joka muuttuu sinisilmäisestä herrasmiehestä täydeksi sekopääksi. Kiinnitin huomiota siihen, ettei elokuvassa ollut lainkaan musiikkia sen introa lukuunottamatta, mikä oli kieltämättä vähän outoa, mutta toisaalta elettiin aikaa jolloin äänielokuvan käsite oli jotain täysin uutta, eli sinänsä ymmärrettävää. Arvostan nopeita loppuja, ja usein vihaan sitä kun elokuva jää lopussa polkemaan paikoilleen ja hieroo loppuratkaisuaan aivan liian pitkään, mutta Draculan tapauksessa elokuvan päätös oli niin äkkinäinen, että jouduin tokaisemaan ”mitä vittua?”, jonka jälkeen repesin nauruun. Loistavaa paskaa. Mutta elokuva oli kyllä oikein mainio! 7/10
    « Viimeksi muokattu: 30.09.18 - klo:17:03 kirjoittanut Turjake »
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 30.09.18 - klo:17:57

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Frankensteinin ja Draculan katsoin joskus ala- ja yläasteen vaihteessa, koska kauhuelokuvat ja etenkin genren antiikkiset klassikot kiinnostivat silloin. Jännää, että muistan pitäneeni Draculaa yhtenä tylsimmistä Universal-mörköleffoista, ja juuri Frankensteinia huomattavasti mukaansatempaavampana. Mutta ehkä ajattelisin nykyään toisin. Frankensteinin ohjannut James Whale oli mukana myös jatko-osassa Frankensteinin morsian ja toisessa Universalin klassikkoleffassa Näkymätön mies. Molemmat ovat huomattavasti Frankensteinia humoristisempia elokuvia, eli ymmärtääkseni myös enemmän ohjaajansa näköisiä. Koska niiden tavoitteena ei ole ollut yksinomaan pelotella yleisöä, ovat ne kenties myös vanhentuneet paremmin.

    Fright Night on oikein hauska kasarikauhukomedia. Perjantai 13. -sarjasta en ole nähnyt kuin ensimmäisen osan. Muistan joitain kohtauksia, mutta en sitä, pidinkö elokuvasta vai en.
    « Viimeksi muokattu: 30.09.18 - klo:17:59 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 01.10.18 - klo:21:39

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #1: Cabin Fever

    Eli Rothin ohjaama, ilmeisesti jonkinmoisessa kulttimaineessa oleva kauhuelokuva. Premissi on vanha tuttu mökki metsässä, mutta demonien tai sarjamurhaajan sijasta pahis on kehoa mädättävä virus.

    En ole varma, mitä ajatella tästä elokuvasta. Se yrittää olla sekä komedia että totinen roskakauhu. Mieleen tulee alkuperäinen Evil Dead, joka on vakava kauhuelokuva, ilman selkeitä vitsejä, mutta selvästi kieli poskessa tehty. Cabin Fever tuntuu ajoittain tavoittelevan samaa fiilistä, mutta siinä on myös ihan oikeita komediakohtauksia. Niiden lisäksi mukaan mahtuu paljon hetkiä, joista ei ota selvää, onko ne tarkoitettu tosissaan otettaviksi vai ei.

    Selvästi eksentrisiksi tarkoitetut sivuhahmot ovat ajatuksena hyvä, mutta ne toimisivat paremmin, jos näyttely olisi tasokkaampaa. Päähahmot ovat tylsempiä, eivätkä järin pidettäviä, joten odotin innolla, miten mehukkailla ja verisillä tavoilla elokuva hankkiutuisi heistä eroon. Valitettavasti gore on vähäistä. Verta ja ruumiinkappaleita kyllä on, mutta kuolemat tapahtuvat enimmäkseen kameran ulkopuolella. Verilöylyä ei näytetä, ainoastaan lopputulos.

    Loppujen lopuksi leffa ei ole järin onnistunut sen koommin totisena kauhuelokuvana kuin hölmönä splatterkomedianakaan. Mutta kyllä tämän kerran katsoi. Hymähtelin ja pudistelin päätäni typeryyksille useita kertoja, vaikka en aina ollutkaan varma siitä, oliko typeryys tarkoituksellista.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 02.10.18 - klo:01:55

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana ajattelin katsoa Kaurismäen kuudennen elokuvan Likaiset kädet, mutta sitä ei löydy Areenan kokoelmasta?!?!?!?!

    Illan elokuvana Kaurismäen seitsemäs Leningrad Cowboys Go America [Yle Areena]
    Odotin kuivaa dokumenttiä, mutta sainkin hervottoman roadtripin paskanmaku suussa. Paitsi että elokuva on musikaali ja eteenpäinkävely, on siinä niiden päällekin tyhjäkäyntiä poskettomasti. Kestoa on viisi varttia, mutta mulla meni katsomiseen 16.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 02.10.18 - klo:02:20

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #2: Dance of the Vampires/The Fearless Vampire Killers

    Kaikkien aikojen vastenmielisimmän erinomaisen elokuvaohjaajan Roman Polanskin varhaiseen tuotantoon lukeutuva vampyyrileffa on oikein sympaattinen hassuttelu. Elokuva on ennemmin hymyilyttävä kuin naurattava, ja iso osa sen viehätyksestä perustuu vilpittömältä tuntuvaan kömpelyyteen. Aivan kuin vakavia ja taiteellisesti ansiokkaita draama- ja jännityselokuvia luotsannut ohjaaja olisi halunnut tehdä hölmön komedian, mutta ei ollut aivan varma siitä, miten komedioita tehdään. Lopputulos on omintakeinen, vaikka vitsit tai juoni eivät ole lainkaan omaperäisiä. Tyylikkäisiin piirroselokuvamaisiin maisemiin sijoittuvaa vampyyrijahtia tähdittävät yksiulotteiset hahmot, jotka vääntelevät naamaansa typerästi, törmäilevät jatkuvasti toisiinsa ja ympäristöönsä ja tuijottelevat naishahmojen tiss... öö siis hei hetkinen eihän tämä ole yhtään hauskaa!!

    Elokuva on tehty 60-luvulla, joten se luultavasti parodioi jonkin verran Hammer-studion tuon ajan Dracula-leffoja, joita en valitettavasti ole nähnyt. Aistin kuitenkin lopputuloksesta ennemmin lempeän ja harmittoman hölmöilyn kuin nasevan parodian sävyjä. Tämä on myös mainio esimerkki elokuvasta, joka on niin kummallinen, että en ikimaailmassa katsoisisi sitä muiden ihmisten seurassa. Näytös olisi luultavasti täynnä kiusallisia hiljaisuuksia. Ainoana katsojana viihdyin kuitenkin hyvin.

    Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin Google Play -kaupan innovatiivista elokuvavuokrausominaisuutta. En tiedä, johtuiko tämä palvelusta, elokuvasta vai laitteistostani, mutta aina kun kamera liikkui sivusuunnassa, oli liike häiritsevän nykivää. Ei tämä (genren?) ominaisuus elokuvakokemusta pilannut, mutta häiritsi kyllä keskittymistä.
    « Viimeksi muokattu: 02.10.18 - klo:02:39 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 03.10.18 - klo:00:08

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #3: L'uccello dalle piume di cristallo (The Bird With The Crystal Plumage)

    On aika siirtyä italialaisen giallo-genren pariin. Tarkistetaanpa giallon määritelmä, totesin, ja huomasin, että se on varsin laaja, eivätkä kunnianarvoiset asiantuntijat ole aina keskenään samaa mieltä siitä, mitkä tarkalleen ottaen ovat genren ominaisuuksia. Yleisesti voisi kuitenkin todeta, että giallot ovat kauhu- ja rikoselokuvien elementtejä yhdisteleviä jännäreitä, joissa ratkotaan verisiä murhamysteereitä. Dario Argento on yksi genren tunnetuimmista nimistä, ja nyt käsittelyssä oleva elokuva on hänen esikoisohjauksensa.

    Olen aiemmin nähnyt Argentolta vain yhden elokuvan, audiovisuaalisesti iskevän Suspirian. Siihen verrattuna The Bird With The Crystal Plumage on pettymys. Ennio Morriconen loihtimasta ääniraidasta jää kyllä mieleen toistuva lallatus, eikä elokuva ole missään nimessä vailla tyylitajua, mutta useimmat murhista ovat mielikuvituksettomia ja tapahtuvat arkisissa ympäristöissä. Mysteeriä sentään seuraa mielellään, ja sen loppuratkaisuun johdatellaan lupaavasti. Varsinainen kliimaksi ei kuitenkaan ole elokuvan jännittävimpiä hetkiä, ja lopusta jää valju maku.

    Ihan kelpo jännäri, mutta toivon, ettei Suspiria ollut vain vahinko vaan että Argenton tyyli oikeasti kehittyi hänen uransa edetessä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 04.10.18 - klo:00:58

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #4: Profondo Rosso (Deep Red)

    Kehittyihän se. Profondo Rossossa seurataan ulkomailta Italiaan saapunutta miestä, joka ryhtyy selvittämään verisen murhan taustoja viehättävän naishahmon kanssa. Juoni on niin samanlainen kuin Argenton ensimmäisessä elokuvassa, että kyseessä voisi olla remake. Mutta sehän ei haittaa lainkaan, kun kaikki on toteutettu erinomaisesti. Leffa näyttää hyvältä ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen. Musiikki on loistavaa. Murhat ovat verisiä ja visuaalisesti vaikuttavia. Kaiken lisäksi palapelimäinen mysteeri on mielenkiintoinen, ja sen ratkomista seuraa mielellään.

    Loppujen lopuksi juoni ei ole erityisen kekseliäs, mutta se kuitenkin toimii ja avautuu miellyttävän rauhalliseen tahtiin. Ja kun sen yhdistää mainioon audiovisuaaliseen toteutukseen, on lopputuloksena ensiluokkainen jännityselokuva. Kaikki, mikä edellisessä elokuvassa harmitti, on korjattu: hahmot ovat miellyttävämpiä ja toimeeliaampia, dekkaripähkinä päättyy tyydyttävään kliimaksiin, ja kokonaisuutta latistava epilogi on jätetty tyystin pois. Lopetus on ruma, verinen ja vailla sankareita. Kerrassaan mainiota tavaraa.

    <a href="https://www.youtube.com/v/lN5wpoNJDUk" target="_blank" class="new_win">https://www.youtube.com/v/lN5wpoNJDUk</a>
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 05.10.18 - klo:00:37

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #5: Tenebre/Tenebrae

    En ole varma, eroavatko nämä Argenton elokuvat loppujen lopuksi paljonkaan Perjantai 13. päivä -tyyppisistä slasher-sarjoista. Tässäkin pätkässä juoni on käytännössä sama kuin edellisissä ja iso osa kestosta kulutetaan murhilla mässäilyyn. Yleisilme on ennemmin limainen kuin tyylitajuinen; siinä mielessä ollaan lähempänä The Bird With The Crystal Plumagea kuin Profondo Rossoa.

    Tenebre erottuu ohjaajansa muista töistä lähinnä pöyristyttävällä väkivallallaan ja suurella body countillaan. Tappoja tapahtuu kymmenen minuutin välein, mutta useimmat ovat mitäänsanomattomia. Hymy hyytyy vasta lopussa, kun ruudulle vyörytetään yksi elokuvahistorian näyttävimmistä verenvuodatuksista. Melkein taputin.

    Se hyvä puoli näissä leffoissa on, että vaikka hahmoista ei välittäisi, niin mukana on sentään mikkihiiren dekkaripähkylä. Ja vaikka olisi pähkylöille allerginen, niin on sentään näyttäviä tappokohtauksia. Täytyy myöntää, että Tenebrae suoriutuu kahdella kolmesta osa-alueesta tyydyttävästi, vaikka tyydytystä saakin odottaa: hahmot ja juoni tuntuvat suurimman osan ajasta joutavilta, mutta mysteerin loppuratkaisu on verinen, eikä aivan ennalta-arvattava. Lopetus noin muuten lipuu komedian puolelle ja jatkuu lisäksi liian pitkään. Onneksi viimeisiin minuutteihin mahtuu mukaan yksi siisti kuvallinen gimmick.

    Hyvää musiikkia tässäkin on.
    « Viimeksi muokattu: 05.10.18 - klo:00:39 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 06.10.18 - klo:02:04

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #6: The Frighteners

    Peter Jacksonin ohjaama vauhdikas kummituskomedia, joka on selvästi sukua Robert Zemeckisin ja Steven Spielbergin kaltaisten Hollywood-satusetien hömppäviihteelle. Elokuva on ihailtavan mielikuvituksellinen. Vaikkei haamutappajasta ja aaveita näkevästä hampuusista kertova tarina loppujen lopuksi rajoja tai sääntöjä rikokaan, on kiinnostavasta premissistä ponnistavassa juonessa kosolti viihdyttäviä ja yllättäviäkin käänteitä. Hahmot ovat hupsuja ja karikatyyrimäisiä, mutta ainakin heillä on persoona ja heidän kohellustaan seuraa mielellään. Spielbergin ja Zemeckisin leffojen lisäksi mielessä käyvät kummitusgenren klassikkoteokset Beetlejuice ja Ghostbusters, vaikkeivät käsikirjoitus, dialogi ja visuaalinen ilme samalle tasolle ylläkään.

    Harmillisesti The Frighteners on tehty 90-luvun puolivälissä, eli juuri silloin, kun tietokoneella toteutettavista erikoistehosteita oli innostuttu, mutta tekniikka ei vielä ollut niin pitkällä, että lopputulos näyttäisi vakuuttavalta. Elokuvan CGI on kautta linjan kammottavan näköistä, eikä sitä säästellä sen enempää kuin Jacksonin muissakaan elokuvissa. Sympaattiset hahmot, etenkin Michael J. Foxin näyttelemä päähenkilö, ja viihdyttävä tarina vievät onneksi huomiota pois kiusallisista efekteistä. Ja ovathan elokuvan kohtaukset ja konseptit kekseliäitä ja kunnianhimoisia, vaikkei niiden toteutus useimmiten maaliin osukaan.

    Kliimaksi on nautittavan korni ja energinen, mutta loppuratkaisu tuntuu halvalta, koska se ei noudata elokuvan aiemmin implikoimia sääntöjä. Tämä on toki melko pieni miinus, mutta toivoisin hölmöiltä haamutarinoiltakin johdonmukaisuutta. Vaihtoehtoisesti kelpuutan toki myös kiehtovasti toteutetun epäjohdonmukaisuuden.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.18 - klo:02:36

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Kauhukuun ensimmäinen varsinainen viikko

    Alien: Covenant
    Alien-sarjan uusin on kerrassaan hämmentävä. Se alkaa periaatteessa ihan ookoosti tehtynä, joskin mielenkiinnottomalla scifihömpötyksellä. Hahmot ovat paperia - tuntui siltä kuin elokuvasta olisi puuttunut jotain olennaista. Luin myöhemmin Internetistä, että elokuvasta oli leikattu pois pätkä, jossa tutustuttiin hahmokatraaseen paremmin, joka sittemmin oltiin tungettu internetiin ”prologina”. Saatanan tunarit!!

    Myöhemmin itse Alien pääsee irti ja elokuva muuttuu keskinkertaisesta paskinkertaiseksi. Ensimmäisessä Alien-kohdassa kamalalla cgi:llä toteutettu Alien hyppii ympäri seiniä samalla kun ihmiset hölmöilevät ja liukastelevat banaaninkuoriin. En voinut uskoa silmiäni. Tämän jälkeen elokuva pilaa vähitellen koko Alienin mytologian. Pelottavinta on se, mistä et ymmärrä tai tiedä, mutta Ridley Scott haluaa selittää kaiken. Kiitos, Ridley. Elokuvan loppupuolisko on aivan täyttä paskaa jokaisella mittarilla. Hajottavinta on ehkä se, miten sen ulkoasu vaihtelee aivan fantastisen upeasta aivan kamalaan, useimmiten juuri elokuvan päämörön kohdalla. Loppu yrittää järkyttää katsojia viime hetken plot twistillä, jonka arvasin noin 30 minuuttia ennakkoon. Kokonaisuus hävetti ja vitutti. Teki mieli heittää tavaroita kuin Jankon betonilla. Ridley, haista paska! 3/10


    Child's Play
    Kuoleva sarjamurhaaja siirtää sielunsa lasten lelunukkeen, ja siitäpäs soppa syntyy. Child’s Play on aivan mahtava kauhukomedia Fright Nightin ohjaajalta. Idea on aivan naurettava, toteutus vuoroin heatenings ja hysteerisen hauska. Brad Dourif on nappiosuma Chucky-nuken näyttelijäksi. Lopun erikoisefektejä ja huutelua täynnä oleva blästäys toi leveän hymyn kasvoilleni. 8/10


    They Live
    No niin!! Kovanaama löytää aurinkolasit, joiden avulla hän pystyy näkemään ihmisten sekaan soluttautuneet alienit. Sitten alkaa blästäys. Tämä on se elokuva, josta Duke Nukem pölli purkkaläpän. Aivan loistava elokuva. Siis tästä minä pidän. Hauska, ajattelemaan pistävä, mutta silti kunnon blästäystä tarjoava taideteos tietää juuri mitä tahtoo, ja tekee kaiken lähes täydellisesti. Onelinereita ja tarpeetonta väkivaltaa riittää yllin kyllin, loppukohtaus on super tyydyttävä. Vielä kun olisi saanut hieman enemmän verta, irtoraajoja ja tissejä, niin tämä väkivaltascififilosofiapläjäys olisi ehkä noussut Total Recallin tasolle. 9/10


    The Predator
    Jos Alien-sarjan uusin on täyttä paskaa, niin Predator-sarjan uusin on… ihan vitun jees? Kriitikoiden dumaama The Predator on täysin hölmö, aivoton ja överi, mutta tahallaan. Ja hyvä niin, sillä tässä riitti menoa ja meininkiä heti ensisekunneista lähtien, eikä meno pysähtynyt hetkeksikään. Elokuvan alkupuoli on lähes täydellinen. Verta ja irtoraajoja lentää, kiroilua ja pilluvitsejä riittää. Hahmojen välinen läpänheitto on se homman ydin, kuten käsikirjoittaja/ohjaaja Shane Blackiltä saa odottaa.

    Puolivälissä meno vähän lopahtaa ja typerä huumori väistyy entistä enemmän tarpeettoman (eli ihan parhaan) väkivallan tieltä. Oli tässä muutama oikeasti aika hyväkin oivallus, ja huomasin, että ihan oikeasti vähän jännitti, että mitähän vittua tässä seuraavaksi tapahtuu, koska periaatteessa kaikki on mahdollista. En tiedä, ehkä olen vain Shane Black munasuu, mutta nautin tästä paljon. 7/10


    In the Mouth of Madness
    Vakuutustutkija palkataan etsimään kadonnutta kauhukirjailijaa. Vau, tässäpä oli kirkkaasti tähän mennessä kauhukuun kuumottavin pätkä, jonka vaikutteet ovat niin suoraan Lovecraftiltä pöllittyjä, että kyllä höllii. Tuli oltua koko ajan varpaillaan, eikä pelkästään jumpscarejen takia. Metatason läppä saa aina allekirjoittaneelta ekstrabonuksia, eikä tämäkään ole poikkeus. Sam Neill on tässä aivan fantastisen hyvä. Efektit olisivat voineet olla hieman parempia. Käsikirjoituskin ehkä näin jälkikäteen ajatellen jätti hieman toivomisen varaa, mutta tämä oli niin tiukka paketti, että olin ihan liimautuneena ruudun ääreen itsekseni kiroillen, että mitähän perkelettä seuraavaksi tapahtuu. 8/10


    Friday the 13th: A New Beginning
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven ran… heeeeetkinennnnn…!!! Eikös tämän sarjan pitänyt jo loppua!??! Kun edellinen osa ”Final Chapter” tekikin yllättäen rutosti hilloa, saatiin sarjalle jatkoa jo heti seuraavana vuonna. Siispä meno jatkuu aika lailla samoilla kuvioilla kuin ennenkin. Edellisessä osassa Jasonin kynsistä selvinnyt jäbä joutuu jälleen Jasonin ahdistelemaksi, ja tämä tuo teoriassa tiettyä uutta särmää elokuvan meininkiin, mutta käytännössä ei, sillä elokuvalla on liian kiire tehdä niin paljon muutakin kuin keskittyä luomaan edes yksi samaistuttava hahmo.

    Tappoja on tässä lähemmäs parikymmentä, mikä on määrällisesti aivan sairas, mutta tätä vaivaa sama ilmiö kuin kakkososassa eli tappoja ei näytetä kunnolla. Välillä ei ollenkaan. Tosi usein käy niin, että ensin kuvataan säikähtänyttä naamaa, sitten kuvataan veistä, sitten siirrytäänkin jo seuraavaan kohtaukseen.  Missään ei ole enää munaa. Pahinta on se kun tahatonkaan komiikka ei enää naurata. Lopussa on ”plot twist”, joka on ehkä huonoin jonka olen koskaan nähnyt. 2/10


    Carrie

    Koulukiusattu teinityttö saa telekineettiset voimat. Stephen Kingin kirjoituksiin pohjautuva Carrie on ollut watchlistilläni about ikuisuuden, ja nyt kauhukuun aikaan tuli vihdoin katsottua tämä kehuttu klassikko. Ja voi veljet tämä oli kyllä kaiken odotuksen väärti. Pidän tällaisista elokuvista yli kaiken, missä seurataan teinejä kamppailemassa arki-elämän ongelmien kanssa, mikä tässäkin on periaatteessa kaiken ytimessä. Sekopää äiti ja telekinesia luovat lisää dramatiikkaa, mutta ne poistamalla elokuvan tapahtumat voisi periaatteessa ihan hyvin tapahtua tosielämässä.

    Tässä on muutamia pieniä kömpelyyksiä, kuten pari hassua leikkausta ja hieman vanhentunutta läpyskää (opettajat lyömässä lapsia, ja sitten ne vielä korostetaan hölmöllä stock ääniefekteillä…). Kesken leffaa yksi kohtaus pikakelataan, ja hämmennyin suuresti. Mitä vittua. Mutta voi veljet kun tässä on niin paljon tunnetta ja tunnelmaa ettei mitään järkeä. Leffan viimeinen kolmannes oli mielestäni jotain poikkeuksellisen onnistunutta, ja sain jukran pujut oikein kylmiä väreitä sen aikana, mitä tapahtuu aivan liian harvoin. Sissy Spacek vetäisee aivan mielettömän roolisuorituksen tarinan päähenkilönä. Kaiken kruunaa huikea soundtrack. Kyllä kelpaa! 9/10


    Alien vs Predator
    Alien ja Predator vetävät toisiaan turpaan. Tämä oli viimeinen Alien/Predator-sarjojen elokuva, joka minulla oli vielä näkemättä, joten näin kauhukuun kunniaksi onkin oiva mahdollisuus täyttää aukko autismissani. Elokuva kuuluu elokuvaharrastajaystäväni Zoinkin suosikkigenreen eli 2000-luvun alun badasseihin toimintaelokuviin. Elokuva on myös hirvittävää paskaa.

    Hyvää tässä on se, että mukana on pari ihan hauskaa, joskin kornia ja lapsellista ideaa. Kun Predator päätyy loppukahakassa ihmisten puolelle, olin ihan varma että naisoletettu päähahmo antaisi kiihkeän suudelman mörököllin täyteläisille huulille. CGI on hirveää, mutta onneksi sitä on aika vähän. Perinteiset tehosteet ja osa lavasteista näyttää mielestäni tosi hyvältä. Harmi, että elokuva on tehty lapsille. Verta lentää ehkä alle desilitran verran ja kaikissa tapoissa leikataan heti pois. Ja tämä oli vielä ”extended version”, my ass.

    Nimikkomörköjen myllytyksestä ei saa selvää, koska tummanharmaa Alien hakkaa tummanharmaata Predatoria tummanharmaassa ympäristössä, ja aikakaudelleen uskollisesti meininkiä on ehostettu miljoonalla leikkauksella sekunnissa ja superzoomauksilla. En oikeasti tajunnut monessakaan kohtaa, että mitä helvettiä tapahtui koska kaikki oli niin epäselvää. Toisaalta ei sillä tuntunut olevan hirveästi väliä kokonaisuuden kannalta. 3/10


    Jason Lives: Friday the 13th Part VI
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Olin jo menettää toivoni Friday the 13th -sarjaan neljännen ja viidennen osan paskuuden vuoksi, mutta Internetin ihmemaailmasta luin, että sarjan kuudes osa saattaisi olla sellainen, joka uppoaisi makuuni hieman aikaisempia osia paremmin. Ja niinhän se tottavie upposi – Jason Lives on todella viihdyttävä slasheri.

    Jo heti alkumetreistä huomaa kuinka tässä osassa on eri meininki. Yllätyksekseni oikeastaan koko elokuva vedetään ihan puhtaasti komedian puolelle. Eikä siis tahattoman komiikan, vaan nimenomaan tahallisen. Elokuva naureskelee genrensä ja sarjansa kliseille, ja jopa muutama leikkaus oli toteutettu huumorimielessä viis kautta viis. Nauraa sai useampaan kertaan, mutta silti tässä oli niitä elementtejä, joita sarjalta odottaa. Päätös tehdä alkupuolesta humoristinen auttaa merkittävästi, koska enää alku ei ole kliseistä ja tylsää odottelua. Hämmästyttävintä on ehkä se, kuinka ensimmäistä kertaa sarjan aikana minua oikeasti vähän kiinnosti, että mitähän päähenkilöille oikein tulee tapahtumaan. Mahtiviihdettä! 8/10
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.18 - klo:17:58

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Carrie on toden totta mainio elokuva. En ollut tietoinen elokuvan hyvästä maineesta ennen sen katsomista, joten kyllä hymy hyytyi kun keskinkertaisen King-filmatisoinnin sijaan sainkin oikeasti hyvän teineistä kertovan kauhuleffan, joka ei ole teinikauhuleffa. Myös kirja on muistaakseni kiinnostava.

    Muista olen nähnyt Alien vs Predatorin, joka on paska, ja They Liven, joka on ihan jees. In the Mouth of Madness ja Child's Play ovat katselulistalla, olenhan sekä Lovecraft-kauhun että typerän kasarimeiningin ystävä.

    Itse katsoin Kauhukuun #7-elokuvana Pitch Blackin, jossa Vin Dieseliä kuljettava avaruusalus haaksirikkoutuu valonarkoja mörköjä tulvivalle planeetalle. Planeetalla on kaksi aurinkoa, ja kun molemmat ovat alhaalla, on edessä pitkä yö. Yllättävän mielenkiintoista, mietin kun elokuva läheni puoltaväliä. Valitettavasti alustavasti kiinnostavia hahmoja ja konsepteja ei ehditä viedä riittävän pitkälle. Jo alussa isketään pöytään varsin mehukas konfliktin ainesosa, mutta sitäkin hyödynnetään lopulta vain yhden hahmon kautta. Useimpien muiden tehtäväksi jää kuoleminen.

    Lopullisena annoksena tarjoillaan siis kohtalainen scifi-rymistely ja runsaasti mietteitä käyttämättömästä potentiaalista. Ja siitä, miten paljon enemmän elokuva miellyttäisi silmää, jos se olisi tehty eri aikaan tai isommalla budjetilla. En haluaisi olla grafiikkahuora, mutta hirviöistä ja niiden hirmuteoista on vaikea nauttia, kun ne näyttävät näin kamalilta. Jälki on kuin vuosituhannen alun teknologiademosta, ja monet osiot on lisäksi kuvattu joko vaisusti tai sekavasti. Ainakin yksi hahmo halkaistaan kahtia, mutta entä sitten, kun se ei näytä miltään.

    Ilahduttavaa tietää, että Vin Dieselin esittämän Riddickin ympärille on myöhemmin rakennettu franchisea, sillä hahmo on elokuvan parhaita puolia. En ole varma, miten hyvä näyttelijä Diesel todellisuudessa on, mutta tämän mulkeron rooli sopii hänelle siinä missä terminaattorin Schwarzeneggerille.
    « Viimeksi muokattu: 07.10.18 - klo:18:00 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 08.10.18 - klo:23:07

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #8: 28 days later...

    Ilmeisesti modernin kauhuklassikon maineessa oleva zombieleffa, ilman zombeja tosin. Tämä on ristiriitainen tapaus. Yhtäältä olen positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva painottaa nyymien blästäämisen sijasta inhimillistä draamaa. Toisaalta lopetus, joka tulee sopivan niljaisen kliimaksin jälkeen, on todella heikko, enkä sen nähtyäni ole enää varma, halusiko aiempi leffa sanoa sitä, mitä oletin sen haluavan sanoa.

    Muitakin puutteita on: arvatenkin synkkää tunnelmaa tasapainottamaan tarkoitetut hilpeät hetket tuntuvat korneilta ja teennäisiltä. Lisäksi toimintakohtaukset on kuvattu rasittavasti. Kamera heiluu, valot välkkyvät, leikkauksia on miljoona sekunnissa, enkä minä tiedä, mitä ruudulla on tarkoitus tapahtua.

    Pidän zombietarinoista siksi, että ne tavallisesti herättävät ajatuksia enemmän kuin useimmat muut kauhukertomukset. Ajatuksia siitä, miten pitkälle eloonjäämistaistelussa täytyy mennä ennen kuin alkaa miettiä, onko elonjääminen edes asia, johon kannattaa pyrkiä. 28 Days on tällä mittarilla kohtalainen, joskin epätasapainoinen suoritus. Suosikkikohtaukseni tapahtuu alkupuolella: vanhempansa sairaalasta paennut hahmo, joka on ollut koomassa zombikatastrofin syttyessä, löytää vanhempansa kuolleina. Pöydällä on unilääkkeitä. Hahmo lukee äitinsä kirjoittaman kirjeen: "Rakkaudella laitoimme sinut nukkumaan. Nyt nukumme kanssasi. Älä herää."

    Kunpa elokuvalla olisi rohkeutta pitää kiinni siitä tunnelmasta, joka hallitsee tätä kohtausta. Mutta on tämä siltikin ihan pätevä kauhupätkä.
    « Viimeksi muokattu: 10.10.18 - klo:23:02 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 09.10.18 - klo:02:50

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #9: Bone Tomahawk

    Kauhuelokuvan ja westernin yhdistäminen saattaa kuulostaa oudolta, mutta loppujen lopuksi keitos ei ole sen ihmeellisempi kuin vaikka science fictionin ja kauhun sekoitus. Vaikka sana western tuo mieleen oman lajityyppinsä omine tropeineen, on se loppujen lopuksi vain miljöötä kuvaava sana, jonka ei tarvitse kertoa mitään siitä, millainen tarina on luvassa. Villin lännen ympäristöön toki sijoitetaan tavallisesti draamaa, toimintaa ja seikkailua, mutta näissä lajityypeissä pysyttely ei suinkaan ole välttämätöntä.

    Bone Tomahawk ei kuitenkaan ole niin radikaali poikkeus genressään, kuin aloituskappaleesta saattaa luulla. Siinä on paljon lännenelokuville tuttuja elementtejä, eikä tarinakaan kuulosta vieraalta: pienestä kaupungista ryöstetään ihmisiä, ja seriffin johtama joukkio lähtee heitä pelastamaan. Ryöstäjät tosin ovat luolassa eläviä kannibaaleja, mutta tämäkin piirre alkaa näytellä merkittävää osaa vasta elokuvan loppupuolella. Siihen asti seurataan komeiden maisemien halki ratsastavaa ja patikoivaa joukkiota. Öisin istutaan leirinuotion äärellä, ja välillä pistoolit laulavat. Elokuvassa on niin sanotusti hyvä meininki, vaikka ilmassa onkin pahaenteisyyttä ja toivottomuutta.

    Hyvin rytmitetyn elokuvan maailmaan on aina miellyttävä uppoutua. Bone Tomahawkin tahti on mukavan rauhallinen, ja hahmojen vuorovaikutusta seuraa mielellään. Elokuva ei pidä kiirettä toiminnan käynnistämisessä, vaan kaikki hahmot ehditään esitellä tyydyttävästi samalla kun tarinaa veivataan käyntiin. Kun hahmoista tietää jotain, ja kun he vaikuttavat enimmäkseen miellyttäviltä, myöhempien kohtausten jännitys syntyy vaivattomasti. En halunnut, että näille veikoille käy kalpaten. Paitsi ehkä yhdelle heistä, ja häntäkin ymmärsin.

    Elokuva on iljettävän väkivaltainen vain parissa kohtauksessa. Goren säästeleminen on fiksu ratkaisu: jos sitä olisi ripoteltu pitkin elokuvaa, eräs loppupuolen kohtaus tuskin olisi niin tehokas kuin se nyt on. Sitä seuraava verilöyly tosin haiskahtaa jo tarpeettomalta mässäilyltä. Ylitseampuvan, jopa komiikan puolelle luiskahtavan väkivallan ystävät lienevät mielissään. Vaan tuskinpa nämä kohtaukset ovat päälimmäisinä mielessä, kun elokuvaa jälkeenpäin miettii. Ne asettuvat osaksi kokonaisuutta, osaksi yksinkertaista, mutta viihdyttävää ja hyvin kerrottua tarinaa. Tähänastisen kauhukuun parhaimmistoa.
    « Viimeksi muokattu: 09.10.18 - klo:02:57 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 10.10.18 - klo:19:42

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #10: Taste of Fear/Scream of Fear

    Ensimmäinen katsomani Hammer-elokuva. Koska elokuvassa ei esiinny Draculaa, Muumiota tai tohtori Frankensteinia hirviöineen, arvelen, ettei kyseessä ole studion tunnetuimpia leffoja. En tiennyt elokuvasta juuri mitään etukäteen, enkä myöskään odottanut siltä mitään. Nämä asiat osoittautuivat siunauksiksi, sillä näppärä juoni paitsi piti otteessaan, myös yllätti useita kertoja. Lajityypissä ollaan ehkä lähempänä jännäriä kuin kauhua, mutta pelottavia elementtejä kuitenkin ujutetaan sopivasti ja tyylitajuisesti vähitellen yhä kiinnostavammaksi käyvän mysteerin sekaan.

    Pituutta elokuvalla on vaivaiset 78 minuuttia. Olen selvästi katsonut viime aikoina liikaa pitkiä leffoja, koska en ollut varma, miten tyydyttävästi tarina saataisiin kerrottua niin lyhyessä ajassa. Loppujen lopuksi pituus osoittautui täydelliseksi: elokuva päättyy juuri silloin, kun sen on tarpeen päättyä. Kyseessä ei ole lajityyppinsä mestariteos, mutta tyylikästä vanhan ajan jännityselokuvaa etsivälle tätä uskaltaa ehdottomasti suositella.

    Kiinnostavaa on, että sivuosaa näyttelevä Christopher Lee on ilmeisesti todennut elokuvasta seuraavasti: "Taste of Fear was the best film that I was in that Hammer ever made... [...] It had the best director, the best cast and the best story."
    « Viimeksi muokattu: 10.10.18 - klo:22:57 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 11.10.18 - klo:19:00

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #11: The Hound of the Baskervilles (1959)

    Baskervillen koirasta on tehty lukuisia elävän kuvan adaptaatioita, joista itsekin olen sattunut katsomaan muutaman. Yksikään ole tehnyt kunniaa alkuperäisteokselle. En tarkoita, että filmatisoinnit olisivat raiskauksia: yritystä on myös tässä Hammerin 50-luvun versiossa, mutta yritykseksi jää.

    Ei elokuva toki aivan epäonnistunut ole: Peter Cushing on erittäin hyvä Sherlock Holmes, eikä näyttelyssä muutenkaan ole liiemmin moitittavaa. Watsonkin näyttäytyy arvolleen sopivana aisaparina, eikä hölmönä kömpelyksenä, kuten joissakin versioissa. Kirjasta puuttuva piispa Franklandin hahmo on hyvä ja hauska lisäys.*

    Elokuva myös näyttää ihan hyvältä: värejä ainakin on paljon, eivätkä nummet ole pelkkää harmaata, sumun peittämää massaa. Tarina olisi kuitenkin antanut eväitä myös hienompiin lavasteisiin ja visuaaliseen ilotteluun. Jotkut kohtaukset tuntuvat omituisen staattisilta ja sitä kautta tylsiltä.

    Tarinassa on joitakin muutoksia, joiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut, ja kaikki tuntuu etenevän hiukan liian nopeasti. Salapoliisitarinassa mysteerien kehittymiselle olisi syytä antaa aikaa, mutta tässä versiossa esimerkiksi nummilla elävän salaperäisen hahmon arvoitus ratkaistaan heti kättelyssä. Suurin ongelma on kuitenkin varmaan kliimaksi. Elokuvan nimihahmon olisi syytä olla pelottava tai ainakin uhkaava, mutta tälle hauvalle ei ole suotu kumpaakaan piirrettä.

    Ymmärrän, että kirjan filmatisointi on hankalaa: rakastettu salapoliisi on poissa kuvioista valtaosan tarinasta, mikä tuskin on Holmesin hahmoon kiintyneiden katsojien mieleen. Tässä versiossa ongelma on poistettu suurentamalla Holmesin roolia, mikä osoittautuu sekä hyväksi että huonoksi ratkaisuksi. Vielä suurempi pulma lienee kuitenkin ollut aidosti pelottavan kummituskoiran toteuttaminen. Conan Doyle kuvailee otusta tavalla, joka on varmasti saanut aikalaiset lukijat värisemään pelosta ja jännityksestä:

    Lainaus
    I sprang to my feet, my inert hand grasping my pistol, my mind paralyzed by the dreadful shape which had sprung out upon us from the shadows of the fog. A hound it was, an enormous coal-black hound, but not such a hound as mortal eyes have ever seen. Fire burst from its open mouth, its eyes glowed with a smouldering glare, its muzzle and hackles and dewlap were outlined in flickering flame. Never in the delirious dream of a disordered brain could anything more savage, more appalling, more hellish be conceived than that dark form and savage face which broke upon us out of the wall of fog.

    Huhu, en malta odottaa elokuvavers...

    (click to show/hide)

    Oh...

    Noh, ymmärrän, että tekstistä nousevan mielikuvan siirtäminen elokuvaan on tuntunut turhan työläältä. Koira täytyisi kouluttaa, se täytyisi maskeerata vakuuttavasti, ja sitä täytyisi kuvata oikeanlaisista kuvakulmista oikeanlaisella valaistuksella. Mutta ei tämän toteuttaminen mitenkään mahdottomalta kuulosta. Kahdessa näkemässäni uudemmassa tulkinnassa koira on toteutettu kokonaan CGI:llä, eikä sekään näytä hyvältä. Outoa, ettei edes 80-luvulla, käsityöefektien kulta-aikana ryhdytty yrittämään vakuuttavan paholaispiskin luomista. Ainoa tiedossani oleva adaptaatio tuolta aikakaudelta on vuoden 1988 tv-versio, jossa koiraa näytetään hyvin vähän. Budjetti on varmasti ollut rajattu, ja joskus on fiksua jättää asioita mielikuvituksen varaan, mutta Baskervillen koiran adaptaatiossa tällainen ratkaisu on auttamatta pettymys.

    Ei elokuvaa toki olisi syytä liiaksi verrata lähdemateriaalinsa. Hammerin Baskerville kun kuitenkin seisoo omilla jaloillaan, eikä vaadi kirjaa tuekseen. Se on ihan toimiva jännäri, jonka vakuuttavimmaksi piirteeksi jää Peter Cushingin roolisuoritus ja harmillisimmaksi epäkohdaksi lattea loppuhuipennus.

    * Edit: Kirjan lukemisesta on vierähtänyt näköjään sen verran aikaa, että jotkut yksityiskohdat ovat unohtuneet. Frankland esiintyy tarinassa, mutta hän ei ole piispa, ja yhtäläisyydet elokuvan esittämään hahmoon ovat vähäisiä.
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:00:51 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:03:16

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Baskervillen koira on minulle tuttu tarina, ja jonkun filmatisoinninkin olen kai nähnyt. Kenties juuri tuon?

    Illan elokuvana Kuningas Henrik V (1989) [Netflix]

    Hidas ja tylsä pukudraama, jossa tarina syötetään elävän kuvan sijasta puhuvien päiden kautta. Ihan kuin katsoisi Shakespearen näytelmää, sillä kyseessä on Shakespearen näytelmän filmatisointi. Ja tästähän minä tykkään. Mukavaa tänä ironian aikakautena katsoa kun vuorosanat ja tunteet kohdataan dramaattisella vakavuudella. Elokuva on myös hyvin näyttävän näköinen. Puitteet ovat prameat ja taistelukohtauksista voi haistaa mätänevän ruumiin tuoksun.

    Tarinakin on oikein mainio. Englannin nuori kuningas johtaa ritarinsa sotaan Ranskaa vastaan. Jumalaa pelkäävä hallitsija joutuu seikkailunsa aikana tiperien moraalivalintojen äärelle, ketkä vihollisista hän voi armahtaa ja keitä ei voi enää elävänä katsoa. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Hahmoja on aika paljon, mutta loppujen lopuksi juoni on yksinkertainen ja pysyy hyvin hallussa. 4/5
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:03:28 kirjoittanut Tingle »
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:04:52

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Katsoin itsekin tuon aiemmin syksyllä. Hyvin tehty elokuva, mutta tarinaan oli hankala päästä sisään. Katsoin elokuvan suomenkielisillä tekstityksillä ja silti tuntui, etten vanhahtavien ja runollisten lauserakenteiden vuoksi ymmärtänyt kaikkea dialogia. Toki juonessa silti pysyi mukana, mutta huolimatta joistain kiinnostavista vivahteista en pitänyt tarinaa järin vangitsevana, kenties siksi, ettei mukana ollut yhtään hahmoa, jonka toimia olisin seurannut mielenkiinnolla. Ehkä olen vain korkeakulttuuria vieroksuva perämetsän juntti, mutta minun oli hankala välittää mistään, mitä elokuvassa tapahtui. Toki kaikki näytti ihan hyvältä, ja näyttelijät lausuivat korusanaista dialogia tyylillä ja tunteikkaasti.

    Noh, oikea taide sikseen ja takaisin paheellisen roskakauhun pariin. Siitä sentään ymmärrän jotain.

    Kauhukuu #12: The Curse of Frankenstein

    Ilmeisesti Hammerin ensimmäisiä hirviöelokuvia (tätä edelsi vain vähemmän tunnettu scifi-pätkä Quatermass vuodelta 1955). Frankenstein on hyvä tarina, jota kelpaa kertoa uudelleen, varsinkin kun tunnetuin elokuvaversio vuodelta 1931 perustui alkuperäiseen kirjaan hyvin löyhästi. Vaan eipä Hammerin viritelmä sen uskollisempi ole, se vain poikkeaa lähdemateriaalista uusilla tavoilla.

    Peter Cushing näyttelee pääosaa, eikä ole siinä sen huonompi kuin Holmesin roolissakaan. Voisin pelkästään hänen takiaan perehtyä elokuvan jatko-osiin ja muuhunkin Hammerin tuotantoon. Frankenstein on kuvattu elokuvassa huomattavasti inhottavampana kuin muissa tuntemissani versioissa: hän on esimerkiksi valmis tappamaan kokeidensa vuoksi. Niinpä hän ei ole hahmona lainkaan sympaattinen, mutta hänen edesottamuksiaan seuraa silti mielenkiinnolla. Frankensteinin kollega Paul Krempe on hyvä vastavoima, mutta olisin toivonut, että hänellä olisi tehty enemmän. Paulilla on selkeä moraalinen dilemma, ja hän kantaa osaltaan vastuuta Frankensteinin hirmutöistä, mutta elokuva ei ehdi kunnolla pureutua tähän kuvioon, vaikka Frankenstein siitä parissa monologissaan mainitseekin. Niinpä Paul jää hahmona vajaaksi.

    Paremmin hänen asiansa silti ovat kuin hirviön. Christopher Lee pääsee tekemään elokuvassa huomattavasti vähemmän kuin Boris Karloff Universalin ensimmäisessä Frankensteinissa (jossa hän siis lähinnä käveli ja murisi). Puhumattakaan alkuperäisestä kirjasta, jossa hirviölle on puhekyvyn lisäksi suotu ajatuksia, tunteita, toiveita ja tavoitteita. Hammerin versio hirviöstä kyllä näyttää hyvältä, mutta hänen roolinsa on melkein kuin MacGuffin: tarinankerronnan apuväline, joka motivoi hahmoja ja pitää tarinan liikkeellä, mutta jonka luonteella ei ole merkitystä yleisölle. Täten myös hirviön ja Frankensteinin välille rakentuva konflikti jää puuttumaan kokonaan.

    Elokuva näyttää Baskervillen koiran tapaan ihan hyvältä. Etenkin tyylikkääseen otokseen päättyvä epilogi on onnistunut. Valitettavasti tarina ei tyydytä, vaikka siinä on kiinnostavia aineksia ja mainio päähahmo. Ehkä minulla on liikaa ennakko-odotuksia liittyen siihen, millainen Frankensteinista kertovan tarinan kuuluisi olla, mutta fakta on kuitenkin se, että elokuva jätti minut haluamaan lisää.
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:04:55 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:22:42

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana Memento [Netflix]

    Lähimuistinsa menettänyt vakuutustarkastaja etsii vaimonsa murhaajaa. Jotta katsoja olisi yhtä pihalla kuin päähenkilö, ei tapahtumiakaan esitetä kronologisessa järjestyksessä. Christopher Nolanin varhainen hitti on toden totta unohdettava, sillä en itsekään muistanut nähneeni tämän jo aiemmin. Pätevä ja omaperäinen dekkarihan tämä, vaikka pituutta on ehkä liikaakiin. Lopussa saadaan vielä kiva opetus ihmiselämän tarkoituksenmukaisuudesta. 3,5/5
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 13.10.18 - klo:00:41

    Tube Poissa

    • Moi oon Tube.
    Tykkään Tapzan ja Tinglen elokuvablogista. Ei tule hirveästi katsottua itse, mutta on kiva lukea teidän mietteitä, jos vaikka joskus haluaisi katsoa jotain itse.
    Kirjattu
  • ::
  • 13.10.18 - klo:01:03

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Ihan mukavaa tällainen blogin pitäminen. Siitä onkin aikaa, kun olen katsonut leffoja tällaisella tahdilla. En tiedä, onko tämä järin tervettä ajanvietettä, mutta tuntuu se ainakin paremmalta kuin tyhjänpäiväinen surffailu ja somen selailu, joita siis olen onnistunut huomattavasti vähentämään.

    Kauhukuu #13: The Wicker Man

    Kiinnostava mysteerijännäri kertoo uskovaisesta poliisista, joka lähtee syrjäiselle Hebridien saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamistapausta. Saarella on outoja ihmisiä ja kerrassaan pöyristyttäviä traditioita, jotka järkyttävät kristittyä kyttää. Lisäksi kaikki asukkaat väittävät, etteivät tiedä kadonneesta tytöstä mitään.

    The Wicker Man pääsee korkealle listallani elokuvista, jotka haluaisin katsoa uudestaan tietämättä niistä mitään etukäteen. Olin tätä ennen nähnyt Nicolas Cagen tähdittämän meemiversion, ja muistaakseni jo sitä ennen tiesin, miten tarina päättyy. Alkuperäisen leffan hyvin rakennetun mysteerin avautuminen ja sen oikeastaan varsin shokeeraava loppuratkaisu eivät siis olleet niin tehokkaita. Nautin toki silti näkemästäni, vaikka en niin paljon kuin olisin toivonut.

    Kuuluisa loppukohtaus on elokuvan parasta antia, ja kenties ainoa, joka lipuu suoranaisen kauhun puolelle. Tunnelmaa kuitenkin rakennetaan vakuuttavasti jo ennen sitä. Elokuva ei ison osan ajasta ole pelottava tai edes pahaenteinen, vaan lähinnä omituinen. Tätä tehostaa se, miten tavalliselta kaikki enimmäkseen näyttää. Kuin joku olisi kuvannut tavanomaista draamaa luonnollisessa ympäristössä, mutta nyt vain sattunut tallettamaan kameralle myös kohtauksia, joissa iloisesti rallattavat ihmiset hyppelevät nuotion yli vailla rihman kiertämää.

    Kristinuskon ja pakanallisuuden konflikti on kiinnostava aihe, mutta en ole aivan varma, mitä elokuva haluaa sanoa. Noh, itse tulin ajatelleeksi muun muassa sitä, miten jotkut pakanoiden hölmöt uskomukset eivät oikeastaan ole sen hölmömpiä kuin tietyt kristinuskon piirteet. Toisaalta vastakkainasettelua luodaan myös tieteen ja pakanatraditioiden välille: kristitty poliisi pöyristyy, kun hedelmällisyyttä yritetään parantaa nakutanssilla ja kun sairauksia hoidetaan sammakoiden imemisellä. Tässä tapauksessa poliisin moderniin lääketieteeseen ja biologian tuntemukseen tukeutuva ajatusmaailma toki on järkevämpi myös katsojan mielestä… mutta tällä taas ei ole mitään tekemistä poliisin kristillisen ajatusmaailman kanssa. Eivätkö monet kristillisetkin uskomukset ole ristiriidassa tieteen kanssa? Vai pohtiiko elokuva juuri tätä? Onko Alan seonnut?

    Mietin myös sitä, kuinka yhteiskunnat rakentuvat uskontojen päälle ja miten nämä kaksi asiaa sovitetaan yhteen. Toimisivatko pakanalliset uskonnot sen huonommin modernissa yhteiskunnassa kuin kristinusko? En usko, että elokuva haluaa esittää tällaista ajatusta, sillä nämä pakanat harrastavat muun muassa ihmisuhreja, joilla tuskin olisi sijaa sivistysvaltiossa. Mutta eikö kristinuskonkin nimessä ole tehty vaikka mitä kamalaa? Vanhassa testamentissakin ihmiset uhraavat lapsiaan kusipäiselle Jumalalle. Riippuuko kaikki siis sittenkin siitä, miten uskontoja tulkitaan? Vai kuuluuko kelttiläisen pakanauskontojen genren ominaisuuksiin erottamattomasti, tulkinnasta riippumatta, ihmisten tappaminen?

    Jaarittelu sikseen, ainakin elokuva herättää ajatuksia, vaikka ajattelenkin luultavasti aivan eri asioita, kuin elokuvan tekijät halusivat minun ajattelevan. Ehkä olisi syytä katsoa leffa uusiksi. Siihen on toinenkin kannustin, sillä katsomani Wicker Man oli 87-minuuttinen teatteriversio, jota on ilmeisesti muokattu ilman konsultointia ohjaajalta. Saatavilla olevat 95 ja 91 minuuttia pitkät Director’s Cut ja Final Cut ovat ilmeisesti lähempänä alkuperäistä visiota. Jos joskus katson elokuvan uusiksi, voisin siis valita jommankumman niistä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 14.10.18 - klo:02:04

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #14: Scream

    En ollut järin kiinnostunut tästä, mutta päätin katsoa yleissivistyksen vuoksi. Elokuva ei ole typerä teinislasher, vaan typerä teinislasher pilke silmäkulmassa jne. Huumori syntyy kärjistetyistä, hölmösti käyttäytyvistä ja itsetietoisista hahmoista sekä vitsikkäästä dialogista, mutta ei elokuva rehellisyyden nimissä kovin hauska ole. Eikä kyllä kiinnostavakaan. Genren kliseitä tuodaan esille jatkuvasti ja niistä heitetään huulta, mutta niillä ei tehdä mitään nokkelaa. Loppuhuipennus kestää liian kauan, eikä se muutu mainittavasti viihdyttävämmäksi sillä, että elokuva tiedostaa sen kestävän liian kauan.

    Kaikesta tästä huolimatta elokuva on toki kiinnostavampi kuin tyypillinen, itsensä vakavasti otettava naamiomurhaajapätkä. Lajityyppiä parodioiva elokuva yhdeltä lajityypin tunnetuimmista ohjaajista on ihan hauska ajatus. En tosin keksi, miten sen ympärille voidaan rakentaa jatko-osia. Olen nähnyt neljännen osan joskus, mutta muistan siitä melko vähän. Enkä kyllä ole niin kiinnostunut näkemään, millaisin tuloksin konseptia lypsetään, että viitsisin katsoa osat 2 ja 3.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 14.10.18 - klo:03:07

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Kauhukuu #9: Bone Tomahawk
    Goren säästeleminen on fiksu ratkaisu: jos sitä olisi ripoteltu pitkin elokuvaa, eräs loppupuolen kohtaus tuskin olisi niin tehokas kuin se nyt on.

    Tämä on hyvä havainto. Vaikka viittaat aika ympäripyöreästi "erääseen kohtaukseen", tiedän tasan tarkkaan mistä kohtauksesta puhut.

    Kauhukuu #14: Scream

    Minusta Scream on tosi hyvä. Tai ainakin oli silloin kun katsoin sen useampi vuosi sitten. Pidän tosi paljon siitä, jos elokuvat ovat jotenkin itsetietoisia ja niissä on metatason juttuja. Vaikkei niillä välttämättä tehtäisikään mitään kummallisempaa. Samaan ideaanhan nojaa myös New Nightmare samalta ohjaajalta, joka on mielestäni vielä paljon enemmän Screamiä onnistuneempi, ja aiemmin tehty, mutta joka jostain kummasta syystä on jäänyt Screamin statuksen varjoon.

    Sitten itse asiaan. Kauhukuu jatkuu...

    It Comes at Night
    Tappavaa virusta pelkäävä perhe vetäytyy metsän suojaan eristyksiin, kunnes odottamaton vieras saapuu heidän kotiovelleen. Sarjassamme elokuvia, joita en ihan tainnut ymmärtää. Leffa on samalta studiolta kuin vuosikymmenen parhaat kauhuelokuvat The VVitch ja Hereditary, joten odotukset olivat semisti korkealla. It Comes at Night on näiden edellämainittujen tapaan todella nätisti kuvattu ja yksinkertaisten ainesten päälle rakennettu lähes jumpscare-vapaa kuumottelu, jossa homman nimi on pitkä piinaus. Harmi kyllä, että tästä puuttui mielestäni kaikenlainen payoff. Tuntuu siltä, että leffa vain asetti juonilankoja ympäriinsä, muttei oikein tehnyt niillä mitään. Tarina on lopulta aika perinteinen kauhupläjäys siinä mielessä, että ulkopuolinen uhka ajaa ihmiset tiukkaan tilanteeseen, jossa he kuitenkin aiheuttavat lopullisen tuhonsa itse. Loppuratkaisu on tyly, joskin kaikkine avoimine lankoineen epätyydyttävä. 5/10


    The Invitation
    Mies saa ex-vaimoltaan kutsun kaveriporukan kiusallisiin jälleennäkemisbileisiin. The Invitation oli Netflixin kauhulistalla, ja premissi oli jotakuinkin mielenkiintoinen, joten ei muutaku tulille. Leffa on tosi yksinkertaisesti rakennettu, hidas ja hahmokeskeinen yhden tapahtumapaikan elokuva, ”kauhu-Die Hard exän luona”, jossa hahmojen taustat ja luonteenpiirteet avautuvat katsojalle luonnollisesti pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Elokuva on tunnelmaltaan aika kiusallinen, erityisesti alussa, mutta täysin tarkoituksella. The Invitation ei tee ihan hirveästi mitään erikoista tai uutta, mutta se on lopulta jännä mysteeripaketti, jonka vihoviimeiset sekunnit olivat kuin kirsikka kakun päällä – leuka loksahti apposen auki. 7/10


    The Wicker Man
    Ylikonstaapelisetä kutsutaan muusta yhteiskunnasta eristäytyneelle saarelle etsimään kadonnutta tyttöä. Tapza kirjoitti tästä hienon tekstin aiemmin, lukekaa se. Tämä oli todella outo elokuva. Luulin katsovani edes jotakuinkin jännittävää kauhuelokuvaa, mutta sen sijaan sainkin jotakuinkin jännittävän kauhuelokuvan eroottista symboliikkaa tihkuvilla musikaalikohtauksilla. Mitä vittua.

    Päähenkilö on kovauskoinen kristitty, bullshittiä sietämätön lain mies, joka luo oivan konstraktin saaren pakanallisiin. Christopher Lee tekee taas saaren johtajana upean karismaattisen roolin. Yllättäen musikaalinumerot ja folkahtava soundtrack tuovat vain lisää perverssiin ja kummalliseen tunnelmaan.

    Tapzan tavoin en ehkä ihan ole varma siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Kai tässä on kyse uskonnosta ja uskosta, siitä miten pitkälle toimiaan voi viedä uskonnon kautta perustelemalla. Tai ylipäätänsä sitä, onko uskonnolla mitään merkitystä. Onko kaikki vain huijausta!? Elokuva ei sinänsä tunnu ottavan kantaa siihen, onko kristitty ylikonstaapeli, pakanallinen kyläheimo vai ylipäätänsä kukaan oikeassa, loppuratkaisu jätetään tavallaan auki. Aikahyppyä tulevaisuuteen ei ole, katsoja jätetään pohdiskelemaan näkemäänsä ja saaren tulevaisuutta. The Wicker Man on poikkeuksellinen elokuva monellakin tapaa. Ymmärrän myös, miksi siitä on tehty uusi versio. Tämä sai kuitenkin ajattelemaan ja pohdiskelemaan (vaikken tampiona pääse mihinkään fiksuun lopputulokseen), joten jo sellaisenaan tämä on jotain todella spessua ja ehdottomasti vaivan väärtiä viihdettä. 8/10


    Horror of Dracula
    Dracula kylvää kauhua, ja vain yksi mies – tohtori Van Helsing – voi pysäyttää hänet. Tämä Christopher Leen ja Peter Cushingin ensimmäinen Dracula-elokuva oli oikein mainio. Verrattuna vuoden ’31 Draculaan tässä oli oikeastaan kaikki tehty paremmin, lisäksi tahatonta komiikkaa ei ollut juuri ollenkaan ja väkivallan määrää oli myös lisätty, joten hip hip hurraa! Lavasteet ovat upeat, Peter Cushing on loistava, ja tässä on kunnon intensiivinen loppu, jota katsoessa olin ihan yllättynyt siitä, miten tällaiset setit on a) osattu b) uskallettu päästää herkkien katsojien silmille herran vuonna 1958. Christopher Leen vuoksi tätä tuskin kannattaa katsoa. Imdb:n mukaan hänellä on ruutuaikaa minuuteissa yhtä paljon kuin minä annan tälle pisteitä. 7/10


    Antichrist
    Mies ja nainen menettävät lapsensa nolossa onnettomuudessa ja vetäytyvät metsän siimekseen käsittelemään suruaan. Todellinen pahan olon ja pahan mielen elokuva. Ensin murskataan ihmismieli, sitten fysiikka. Pääosassa Willem Dafoen perse. Elokuva, jota joku enemmän asiaan perehtynyt voisi pitää tekotaiteellisena. Pidin tästä aluksi: elokuvan prologi oli mielestäni todella hieno, kaikessa traagisuudessaan jopa kaunis. Itse varsinaisen leffan päästyä käyntiin ruudulle tungettiin mitä ihmeellisempiä ja kuvottavampia näkyjä, joita olen kuunaan nähnyt. Luokittelen tämän harvinaiseen megapöyristyttävien elokuvien eliittiklubiin.

    Luultavasti elokuvalla on paljonkin sanomaa, mutta en kaiken rehellisyyden nimessä pysty keskittymään peurojen, kettujen, tammenterhojen ja tähtimuodostelmien symboliikkaan, kun olen niin pöyristynyt näkemästäni. Se on kyllä arvatenkin elokuvan pointti, mutta mitä sitten. Mielestäni väkivalta elokuvissa on yleensä aika harmitonta, ja parhaimmillaan siitä voi saada hurjat kiksit. Mutta silloin kun sen tarkoitus on olla pelkästään shokeeraavaa… siinä kohtaa loppuu ymmärrys. Inb4 joku analyytikko tulee huutelemaan miten veren ejakulointi on metafora Jeesuksen kärsimykselle. 4/10, suosittelen pöyristymään Wikipedian juonireferaatin kautta.


    You’re Next
    En tiennyt tästä leffasta ennakkoon oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kyseessä on ilmeisesti yleisesti pidetty moderni slasheri. Muodostin julisteen ja synopsiksen perusteella tietynlaisia ennakko-odotuksia, mutta nämä odotukset kumottiin oikeastaan alle aikayksikön. Suosittelen oikeastaan muitakin välttämään ennakkomatskua You’re Nextin matkaan lähtiessä.

    You’re Next on kauhuelokuva, joka osaa pitää hauskaa. Premissi ei ole kovinkaan erikoinen, ja tarinan pahisten motiivien takana kerkeää arvata jo ennen kuin pahikset keretään näkemäänkään, mutta olen aika varma, että näin on tehty tarkoituksella. Leffan noin ensimmäiset 20 minuuttia on aika perus kauhukliseitä seuraava, joskin onnistunutta hahmonkehitystä tekevä slow burner, mutta ei aikaakaan kun iso vaihe isketään silmään, ja siitä alkaa melkoisella intensiteetillä pykätty jännäri. Tarjolla on kivasti odotuksilla leikittelyä, muikea määrä yllätyksiä sekä sopiva annos huumoria, jota en todellakaan osannut odottaa. Tarinan sankari on fantastinen, kykenevä ja määrätietoinen toiminnan nainen, jota on ilo kannustaa. Ei tullut ihan hirveästi haikailtua kliseisten kiljuvien ja hätääntyneiden sankarien perään. Epilepsiavaroitus. 8/10


    Profondo Rosso
    Toinen näkemäni Dario Argenton elokuva. Tässä pianisti lyöttäytyy yhteen toimittajan kanssa selvittämään sarjamurhaajan touhuja. Argentolle ominaisesti elokuva on aivan fantastisen näköinen. Värit on normaalia huomattavasti korostetumpia, kuvakulmat on pohdittu äärimmilleen, kamera liikkuu taitavasti, jne. Taustalla soi groovahtava, hurjan svengaava bassolätkytys, joskin en ole ihan varma sopiiko se itse elokuvaan.

    Värikkäät ovat visuaalit, mutta niin ovat myös tarinan hahmot. Dialogi herättää hahmot nätisti henkiin, ja pienimmätkin sivuhahmot jäävät helposti mieleen hieman ylikorostetuiden luonteenpiirteiden ja ulkonäön avulla. Huumoria ja kekseliäisyyttä löytyy vaikka muille jakaa. Mutta silti jäin kaipaamaan tähän Suspiriasta tuttua tiiviyttä ja spookyä tunnelmaa. Argento on sinänsä harvinainen ohjaaja, että hän saa pelkillä visuaaleilla mielestäni todella paljon anteeksi. Visuaalinen mestaruus ei silti mielestäni pelasta Profondo Rossoa liialliselta kestolta tai kohtauksilta, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta hieman ylipitkiltä ja turhanpäiväisiltä. Tämä kuuluu niiden elokuvien kategoriaan, joita arvostan paljon, mutta joihin en oikein päässyt sisälle. 6/10


    Twilight Zone: The Movie
    Klassikko tv-sarjaan perustuva antologia-leffa, jossa neljä eri ohjaajaa kertoo oman hassun lyhyen tarinansa. Näistä ainoastaan elokuvan prologi ja ensimmäinen varsinainen pätkä ovat alkuperäisiä, elokuvaa varten tehtyjä, loput kolme ovat ymmärtääkseni remakeja tv-sarjan jaksoista. Twilight Zone on minulle aika etäisesti tuttu, ja olen nähnyt siitä aikuisiällä kaksi jaksoa, joten en välttämättä ole oikea henkilö kertomaan sitä, onko elokuva sarjalle ja sen tunnelmalle mitenkään uskollinen.

    Näistä pätkistä ainoastaan prologi ja viimeisenä näytetty lentopelosta kertova osuus (ohjaajana Mad Maxistä tuttu George Miller) saivat jonkinlaisen tunnereaktion aikaan. Loput tarinoista on yksinkertaisesti tylsiä. En etukäteen tiennyt, ketkä tässä olivat olleet ohjaamassa, mutta kakkososaa katsoessa siirappia ja imelyyttä pursui korvista niin paljon, että olin varma katsovani Steven Spielbergin teosta, ja arvaukseni osui oikeaan.

    Tylsistyessäni aloin pohtia sitä, että miksi tämä elokuva on tehty. Miksi vain yksi osuus on alkuperäismateriaalia? Miksi tämä edes on jaoteltu useampaan osuuteen? Millä perusteella kolme remakea on valittu? Miksi ne on edes remakettu? Miksei tehty kokonaan omaa settiä?

    Pahimpia elokuvia ovat sellaiset, jotka ovat oikeastaan ihan kompetentisti toteutettuja, mutta eivät tee mitään normaalista poikkeavaa tai mielenkiintoista, mikä ymmärtääkseni oli aikoinaan alkuperäissarjan suurin viehätys. Traagisinta on se, että elokuvan mielenkiintoisinta ja pelottavinta antia on sen behind the scenes-materiaali. 4/10


    The Exorcist III
    Komisario tutkiskelee sarjamurhaajakeissiä, jonka jäljet johtavat mielisairaalaan. William Peter Blattey kirjoitti Manaajan vuonna x, josta tehtiin elokuva vuonna x, joka oli hitti, jolle tehtiin jatko-osa vuonna x, joka oli paskaa, joten Blattey kirjoitti Manaajalle jatko-osan Legion vuonna x, ja myöhemmin käsikirjoitti ja ohjasi Legionista tämän elokuvaversion. Jos siis haluaa Manaajalle jatko-osaa, ei kovinkaan osuvampaa kaveria varmaankaan hommaan löydy.

    Manaaja 3 on aika erilainen elokuva kuin ensimmäinen Manaaja. Se on enemmänkin psykologinen trilleri yliluonnollisilla piirteillä kuin riivauselokuva, jossa heitellään tavaroita, oksennellaan ja masturboidaan krusifiksillä. Pääosissa riehuvat George C Scott ja Brad Dourif tekevät molemmat viis kautta viis veroiset roolisuoritukset.

    Manaaja 3 on kuumottavin elokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Ja se on outoa, koska viimeistä 15 minuuttia lukuun ottamatta elokuvassa lähinnä keskustellaan. Keskustellaan yhdessä. Puhutaan monologia. Mutta se toimii. Olin häkeltynyt siitä, että leffassa ei käytännössä tapahdu hirveästi mitään, mutta olin koko sen keston ajan aivan messissä.

    Elokuvassa siis puhutaan paljon, ja brutaaleja murhia kuvaillaan melkoisen yksityiskohtaisesti, mutta irtopäät ja suolenpätkät jäävät kummittelemaan vain katsojan mielikuvitukseen. Näytä – älä kerro, kuulee yleensä puhuttavan elokuvista, mutta uskaltaisin sanoa, että tässä tapauksessa goren säästelyssä tehtiin oikea ratkaisu.

    Edellä mainitsemani viimeiset 15 minuuttia pilaavat kaiken. Ilmeisesti joku muisti, että ai niin elokuvan nimessä lukee Manaaja, joten pieraistaan tähän loppuun aivan tyhjästä mihinkään liittymätöntä manailusettiä. Se ei sovi yhteen muun elokuvan kanssa. Ollenkaan. Mitenkään. Kuulemma alun perin loppu oli kuvattu paljon erilaisemmaksi, mutta studiopomot tulivat huutelemaan. Saatanan saatana.

    Joku varmaan tulee kivittämään allekirjoittaneen, mutta väitän viihtyneeni enemmän tämän kuin alkuperäisen Manaajan kanssa. Olin aivan hämilläni katsottuani netistä millaisen vastaanoton tämä on saanut IMDB:n ja Rotten Tomatoesin puolella. Onko Törö seonnut!? Vahvat suosittelut!! 8/10
    « Viimeksi muokattu: 14.10.18 - klo:03:17 kirjoittanut Turjake »
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • eilen kello 00:30

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Antichrist kuulostaa erittäin kiinnostavalta. Lisäsin myös The Invitationin listalleni.

    Manaaja III olisi varmaan syytä katsoa uusiksi, sillä katsoin sen joskus vuonna 2004 tai 2005 ja pidin sitä silloin aika pitkäveteisenä elokuvana. Nyt olen jo vanha ukko ja kyllästynyt nopeatempoisiin säikyttelykauhuihin, joten saattaisin arvostaa leffaa uudella tavalla.

    Kauhukuu #15: Get Out

    Onpa kivaa katsoa elokuvaa, jonka tarinasta ei tiedä juuri mitään etukäteen. Ja vielä kivempaa katsoa elokuvaa, jonka tarinan kulkua ei osaa ennakoida. Toki minulla oli aavistukseni kupletin juonesta, mutta huomattavan osan Get Outin kestosta vietin jännittäen ja arvuutellen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Siinä vaiheessa, kun elokuvan luonne paljastuu, se muuttuu huomattavasti vähemmän mielenkiintoiseksi. Kliimaksi etenee suoraviivaisesti, ilman mainittavia yllätyksiä, mikä on harmi.

    Loppujen lopuksi juonikaan ei ole erityisen omaperäinen, vaikka pohjustuksen aikana se saattaa siltä tuntuakin. Lohdullista kuitenkin on, että kaikki onnistuneen jännärin palikat ovat paikoillaan: päähenkilö on sympaattinen, jännityksen laukaisevat toimintakohtaukset ovat sopivan napakoita, näyttely on tasokasta, ja elokuva myös näyttää ihan hyvältä. Lisäksi comic relief on toteutettu poikkeuksellisen ei-ärsyttävästi.

    Oman mausteensa elokuvaan tuo tietysti yhteiskuntakriittinen puoli. Täytyy myöntää, että vaikka nyökkäilin hyväksyvästi pohjustusvaiheen kommenteille arkipäivän rasismista ja ennakkoluuloista, koin, että lopussa elokuva muuttui tavanomaiseksi kauhujännäriksi, jossa tuolla kritiikillä ei ollut enää suurta merkitystä. Rasismin voi kuitenkin nähdä olevan koko ajan tarinan taustalla: itse olen vain siinä määrin idiootti, että en elokuvan katsomisen aikana tullut ajatelleeksi, kuinka teema asettuu osaksi jälkipuoliskon melko todellisuudesta irrotettuja tapahtumia.

    Hyvä leffa joka tapauksessa.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • tänään kello 01:26

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #16: You’re Next

    Perhe kokoontuu illastamaan suureen maalaistaloon, ja mystiset naamiomiehet käyvät heidän kimppuunsa. You’re Next edustaa ”vieraat vihamieliset ihmiset tunkeutuvat taloon” -alagenreä, joka ei ole minulle järin tuttu. Olen kyllä kuullut näistä elokuvista, mutta ne eivät ole kuulostaneet niin mielenkiintoisilta, että olisin jaksanut etsiä niitä käsiini. En ole varma, jaksanko katsoa, kun itkeviä perheenjäseniä pahoinpidellään verisesti puolentoista tunnin ajan. Ollessani lapsi samaa viihdettä tarjoiltiin nimittäin tosielämän puolella kyllästymiseen asti kjeh röh poks.

    You’re Next vaikuttaakin aluksi vastaavan vaatimattomiin odotuksiini: hahmoja teurastetaan suoraviivaisesti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole mitään kiinnostavia käänteitä tai oivalluksia. Hymyn hyytymistä saa odotella aika pitkään, mutta odotus palkitaan. Leffa ei ole nerokas genren dekonstruktio, vaan toimiva kauhujännäri parilla kivalla juonenkäänteellä ja ilahduttavan mustalla huumorintajulla, joka tosin alkaa kukkia vasta myöhemmissä kohtauksissa. Veren ja väkivallan seuraaminen saattaisikin olla tylsää ilman ronskimpia vitsejä aikuiseen makuun. Viimeistään viimeiset kohtaukset kääntävät vaa’an tukevasti positiivisen puolelle.

    Elokuva myös näyttää aika hyvältä. Loppupuolella on yksi erittäin kaunis otos, johon tekijät ilmeisesti itsekin mieltyivät. Se nimittäin viipyy ruudulla tarpeettomankin kauan.
    « Viimeksi muokattu: tänään kello 01:28 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::