Rekisteröidy,


niin voit osallistua keskusteluihin
niin foorumilla kuin IRC-kanavallakin.
Rekisteröidy nyt!

Kirjaudu!



Pysy aina kirjautuneena sisälle

Televisio ja elokuvat

27.09.18 - klo:15:49

Turjake Poissa

  • Törö
  • Hail to the King, baby!
    • Törön vuodatus, teh blogi
EI JUMALAUTA COCONUUUUUUUT......!!!
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
Kirjattu
  • ::
  • 30.09.18 - klo:16:58

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi


    No niin! Kauhukuun ennakkoviikko on nyt ohi, ja tämän viikon aikana katsoin seuraavat pätkät.


    Fright Night

    Teinipojan naapuriin muuttaa vampyyri. Yksinkertainen ja kaikkia vampyyrikliseitä kumarteleva, mutta myös persoonallisuutta ja vastustamatonta kasarihenkeä tihkuva, paikoin aivan ilahduttava mörköleffa. Mikään ei ole parempaa kuin vampyyri tanssimassa diskolattialla. Sitten vähän hauskoja zoomauksia, ylikorostettuja ilmeitä ja synapoppia kehiin ja ai että.

    Välillä teinipojan ja vanhemman mentorin välisestä yhteispelistä tuli mieleen jokin aikamatkustuselokuva, mutta ilman sen kummempaa särmää. Tarjolla on myös maailman ärsyttävin sidekick, jonka osalta en ollut varma oliko hänen näyttelytyönsä tahallisesti paskaa, enkä tiennyt myöskään pidinkö siitä vai enkö. Harmillisesti vampyyrikliseillä ei osata leikitellä, vaan niihin suhtaudutaan totuutena. Tosin se oli ehkä tarkoituskin. Tälle pläjähtää reipas 7/10.


    Frankenstein

    Aito ja alkuperäinen klassikko vuodelta 1931. Tarinan tietävät kaikki. En ole kovin perehtynyt näin vanhoihin elokuviin, enkä kyllä ala teeskennellä, etteikö elokuvaan suhtautuminen olisi sen iän takia ollut paikoin hieman vaikeaa. Virheitä löytyy sieltä täältä: välillä dialogissa ei ole järkeä ja välillä kamera ei pysy liikkuvien näyttelijöiden perässä, mutta se ei haittaa kokonaisuutta merkittävästi. Sen sijaan elokuva on mielestäni noin yleisesti hieman tylsä ja paikoin tahattoman koominen. Ehkä ironisesti parasta tässä on ne kohtaukset, jotka muistuttavat Young Frankensteinista.

    Tästä löytyy muutama erittäin onnistunut klassikkokohtaus, tarina on tarpeeksi yksinkertainen ja toteutus noin yleisesti on vallan onnistunutta, välillä jopa oivaltavaa. Täytyy tosin pitää mielessä se, että koska kauhugenreä ei käytännössä ollut tähän aikaan eikä kukaan tiennyt miten kauhuelokuvat toimivat, jäävät jotkin paperilla kylmää hikeä aiheuttavat kohtaukset filmillä hieman latteiksi. 6/10, menkää vihaajat polttamaan tuulimyllyni.


    Friday the 13th

    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Järkyttävän paljon Halloweenille velkaa oleva slasher-klassikko on pienen budjetin myötä varsin sympaattinen teos, jonka amatöörimäisyys on sekä leffan kantava voima että sen suurin heikkous. Alkupää vietetään yksiuloitteisten teinien (mukana myös Kevin Bacon!) seurassa, kasvatellen pikkuhiljaa jännitystä. Kun ruumiita sitten pienen odotuksen jälkeen alkaa tulla, niin voi veljet se on hienoa. Kaikki tapot on kunnon brutaaleja murhia, eikä mitään nössöttelyä.

    Noin keskivaiheissa elokuva ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, ja sen momentumi putoaa käsittämättömällä tavalla. Katsoja saakin siistien tappojen sijaan ihmetellä esimerkiksi kahvinkeittelyä ja ”kitaransoittoa” tai ikuisuuksia kestävää kohtausta, jossa tytöntyllerö kasaa oven eteen mökin kaiken irtaimiston. Loppuhuipennus on teoriassa hyytävä, käytännössä pökkelö, ylipitkä ja aivan hölmö. Näyttelytyö on kautta linjan kamalaa. 5/10


    Friday the 13th Part 2
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Perjantai 2 on edeltäjäänsä tasalaatuisempi, mutta myös persoonattomampi, ja tylsempi. Jasonin paluussa ei ole tarinallisesti tippaakaan järkeä, mutta toisaalta ketä kiinnostaa logiikka tällaisissa elokuvissa. Jason on murhaajana töhöydessään ja kömpelyydessään enemmän koominen ja (tarkoituksellisesti…?) säälittävä retardi.

    Ensimmäisessä osassa vaikuttanut legendaarinen efektivelho Tom Savini on kadonnut ja hänen myötään myös loisteliaat erikoistehosteet. Gorea ei ole nimeksikään ja elokuva on slasheriksi aivan liian pliisu. Lähes kaikissa tapoissa leikataan aivan liian nopeasti pois. Mutta ymmärtäähän sen, pienemmällä ikärajalla saa enemmän jengiä teatterin penkeille. Veri ja suolenpätkät on korvattu alastomuudella ja otoksilla naisoletetuiden pehvoista, mutta sellaista sisältöä osaan etsiä itsekin internetistä. Olen aikapäivät sitten tottunut siihen, etteivät kauhuelokuvien sankarit ole sieltä välkyimmästä päästä, mutta tätä katsoessa tuli taas huudettua ruudulle, että NYT SE JÄRKI JA MOOTTORISAHA KÄTEEN NAINEN. Elokuvan parhaassa kohtauksessa ylipainoinen poliisisetä juoksee metikössä kuin Lost-parodiassa konsanaan. 4/10


    It Follows
    Kävelevä seksitauti murhaa teinejä. Tässäpä taas esimerkki siitä, miten tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei vaadita kummoisempaa budjettia, halpoja jump scareja tai litroittain verta. Idea on hauska, toteutus on värikäs ja cool. Ajattelin elokuvan premissin johtavan totaalisiin pöyristyttävyyksiin, mutta ilokseni homma pysyy tosi tiiviinä eikä sorru kummempiin ylilyönteihin. Soundtrackille annan myös viisi kautta viisi, eihän tässä voi kuin hattua nostaa. Mainittakoon myös, että elokuva tuli uniinkin asti kummittelemaan. 8/10


    Friday the 13th Part III
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Tällä kertaa 3D:nä! Kun elokuvasarjasi koukku alkaa olla niin nähty jo kakkososan jälkeen, on aika keksiä gimmick joka pelastaa kaiken!

    Odotukseni vaisun kakkososan jälkeen oli lähellä nollaa. 3D-pakotus ja aivan luvattoman tylsä alku eivät auttaneet tilannetta yhtään. Sitten onneksi kun tappaminen alkoi, niin voi veljet miten paljon viihdyttävämpi tästä tuli. Tapot ovat kekseliäämpiä (esim. mora vatsaan on tylsää, siispä isketään mora kulliin!) ja niissä on enemmän gorea. Jotkut jutut on kyllä kopioitu aivan häikäilemättömästi suoraan ensimmäisestä osasta. Lopun meininki on intensiivinen, hauska ja ääneen naurattava. Näyttely on vielä paskempaa kuin koskaan aikaisemmin. Hyvä meininki, tämä olisi superhyvä ilman tylsää alkua! 5/10


    Friday the 13th: The Final Chapter
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Nyt vihoviimeistä kertaa! Seksijuttuja ja tissejä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja Tom Savini on tehnyt paluun efektipuolelle. Paperilla kaikki on paremmin kuin koskaan ennen, mutta tässä vaiheessa meno alkaa olla jo ihan vitun nähty.

    Oli tässä muutama huutiksen väärti kohta, kuten George MacFlyn eeppinen tanssi, mutta kaiken rehellisyyden nimissä tämä oli jo niin tylsä, ettei tätä jaksanut katsoa. Sarjan suurin ongelma ykkösosaa lukuunottamatta on se, että alkupuolen voisi katsoa samalla Candy Crushia pelaten, koska mitään ei tapahdu. Tämä pätee myös tähän neljänteen osaan, mutta tässä jälkimmäinen puolisko on yhtä lailla ihan helvetin tylsä. Varsinainen loppu on aivan vitun kamala. Siis ei pelottava vaan paska ja nolo. 3/10. Onneksi tämä paska sarja loppui tähän…


    Dracula
    Dracula matkustaa Transylvaniasta Englantiin havittelemaan uusia uhreja. Jälleen olisi tarjolla hieman vanhempaa kauhuelokuvaa, tämäkin vuodelta 1931. Samana vuonna ilmestyneeseen Frankensteiniin verrattuna Dracula oli mielestäni viihdyttävämpi ja teknisesti vakuuttavampi, ja noin yleisesti parempi kokonaisuus. On tässäkin muutamia hassuuksia, kuten pari kiusallisen humoristista leikkausta, lepakkorekvisiitat ovat aivan noloja ja Draculan muodonmuutokset tapahtuvat aina kuvakulman ulkopuolella. Katsojan mielikuvitus joutuu täyttämään aika paljon elokuvateknisiä aukkoja. Silti tässä oli mielestäni aika hyvä meininki. Olin häkeltynyt siitä, miten hyviä lavasteita tähänkin oltiin rakennettu.

    Bela Lugosin roolisuoritusta kehutaan usein, mutta mielestäni parhaan näyttelijän tittelin vie Renfieldiä näyttelevä Dwight Frye, joka muuttuu sinisilmäisestä herrasmiehestä täydeksi sekopääksi. Kiinnitin huomiota siihen, ettei elokuvassa ollut lainkaan musiikkia sen introa lukuunottamatta, mikä oli kieltämättä vähän outoa, mutta toisaalta elettiin aikaa jolloin äänielokuvan käsite oli jotain täysin uutta, eli sinänsä ymmärrettävää. Arvostan nopeita loppuja, ja usein vihaan sitä kun elokuva jää lopussa polkemaan paikoilleen ja hieroo loppuratkaisuaan aivan liian pitkään, mutta Draculan tapauksessa elokuvan päätös oli niin äkkinäinen, että jouduin tokaisemaan ”mitä vittua?”, jonka jälkeen repesin nauruun. Loistavaa paskaa. Mutta elokuva oli kyllä oikein mainio! 7/10
    « Viimeksi muokattu: 30.09.18 - klo:17:03 kirjoittanut Turjake »
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 30.09.18 - klo:17:57

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Frankensteinin ja Draculan katsoin joskus ala- ja yläasteen vaihteessa, koska kauhuelokuvat ja etenkin genren antiikkiset klassikot kiinnostivat silloin. Jännää, että muistan pitäneeni Draculaa yhtenä tylsimmistä Universal-mörköleffoista, ja juuri Frankensteinia huomattavasti mukaansatempaavampana. Mutta ehkä ajattelisin nykyään toisin. Frankensteinin ohjannut James Whale oli mukana myös jatko-osassa Frankensteinin morsian ja toisessa Universalin klassikkoleffassa Näkymätön mies. Molemmat ovat huomattavasti Frankensteinia humoristisempia elokuvia, eli ymmärtääkseni myös enemmän ohjaajansa näköisiä. Koska niiden tavoitteena ei ole ollut yksinomaan pelotella yleisöä, ovat ne kenties myös vanhentuneet paremmin.

    Fright Night on oikein hauska kasarikauhukomedia. Perjantai 13. -sarjasta en ole nähnyt kuin ensimmäisen osan. Muistan joitain kohtauksia, mutta en sitä, pidinkö elokuvasta vai en.
    « Viimeksi muokattu: 30.09.18 - klo:17:59 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 01.10.18 - klo:21:39

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #1: Cabin Fever

    Eli Rothin ohjaama, ilmeisesti jonkinmoisessa kulttimaineessa oleva kauhuelokuva. Premissi on vanha tuttu mökki metsässä, mutta demonien tai sarjamurhaajan sijasta pahis on kehoa mädättävä virus.

    En ole varma, mitä ajatella tästä elokuvasta. Se yrittää olla sekä komedia että totinen roskakauhu. Mieleen tulee alkuperäinen Evil Dead, joka on vakava kauhuelokuva, ilman selkeitä vitsejä, mutta selvästi kieli poskessa tehty. Cabin Fever tuntuu ajoittain tavoittelevan samaa fiilistä, mutta siinä on myös ihan oikeita komediakohtauksia. Niiden lisäksi mukaan mahtuu paljon hetkiä, joista ei ota selvää, onko ne tarkoitettu tosissaan otettaviksi vai ei.

    Selvästi eksentrisiksi tarkoitetut sivuhahmot ovat ajatuksena hyvä, mutta ne toimisivat paremmin, jos näyttely olisi tasokkaampaa. Päähahmot ovat tylsempiä, eivätkä järin pidettäviä, joten odotin innolla, miten mehukkailla ja verisillä tavoilla elokuva hankkiutuisi heistä eroon. Valitettavasti gore on vähäistä. Verta ja ruumiinkappaleita kyllä on, mutta kuolemat tapahtuvat enimmäkseen kameran ulkopuolella. Verilöylyä ei näytetä, ainoastaan lopputulos.

    Loppujen lopuksi leffa ei ole järin onnistunut sen koommin totisena kauhuelokuvana kuin hölmönä splatterkomedianakaan. Mutta kyllä tämän kerran katsoi. Hymähtelin ja pudistelin päätäni typeryyksille useita kertoja, vaikka en aina ollutkaan varma siitä, oliko typeryys tarkoituksellista.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 02.10.18 - klo:01:55

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana ajattelin katsoa Kaurismäen kuudennen elokuvan Likaiset kädet, mutta sitä ei löydy Areenan kokoelmasta?!?!?!?!

    Illan elokuvana Kaurismäen seitsemäs Leningrad Cowboys Go America [Yle Areena]
    Odotin kuivaa dokumenttiä, mutta sainkin hervottoman roadtripin paskanmaku suussa. Paitsi että elokuva on musikaali ja eteenpäinkävely, on siinä niiden päällekin tyhjäkäyntiä poskettomasti. Kestoa on viisi varttia, mutta mulla meni katsomiseen 16.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 02.10.18 - klo:02:20

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #2: Dance of the Vampires/The Fearless Vampire Killers

    Kaikkien aikojen vastenmielisimmän erinomaisen elokuvaohjaajan Roman Polanskin varhaiseen tuotantoon lukeutuva vampyyrileffa on oikein sympaattinen hassuttelu. Elokuva on ennemmin hymyilyttävä kuin naurattava, ja iso osa sen viehätyksestä perustuu vilpittömältä tuntuvaan kömpelyyteen. Aivan kuin vakavia ja taiteellisesti ansiokkaita draama- ja jännityselokuvia luotsannut ohjaaja olisi halunnut tehdä hölmön komedian, mutta ei ollut aivan varma siitä, miten komedioita tehdään. Lopputulos on omintakeinen, vaikka vitsit tai juoni eivät ole lainkaan omaperäisiä. Tyylikkäisiin piirroselokuvamaisiin maisemiin sijoittuvaa vampyyrijahtia tähdittävät yksiulotteiset hahmot, jotka vääntelevät naamaansa typerästi, törmäilevät jatkuvasti toisiinsa ja ympäristöönsä ja tuijottelevat naishahmojen tiss... öö siis hei hetkinen eihän tämä ole yhtään hauskaa!!

    Elokuva on tehty 60-luvulla, joten se luultavasti parodioi jonkin verran Hammer-studion tuon ajan Dracula-leffoja, joita en valitettavasti ole nähnyt. Aistin kuitenkin lopputuloksesta ennemmin lempeän ja harmittoman hölmöilyn kuin nasevan parodian sävyjä. Tämä on myös mainio esimerkki elokuvasta, joka on niin kummallinen, että en ikimaailmassa katsoisisi sitä muiden ihmisten seurassa. Näytös olisi luultavasti täynnä kiusallisia hiljaisuuksia. Ainoana katsojana viihdyin kuitenkin hyvin.

    Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin Google Play -kaupan innovatiivista elokuvavuokrausominaisuutta. En tiedä, johtuiko tämä palvelusta, elokuvasta vai laitteistostani, mutta aina kun kamera liikkui sivusuunnassa, oli liike häiritsevän nykivää. Ei tämä (genren?) ominaisuus elokuvakokemusta pilannut, mutta häiritsi kyllä keskittymistä.
    « Viimeksi muokattu: 02.10.18 - klo:02:39 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 03.10.18 - klo:00:08

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #3: L'uccello dalle piume di cristallo (The Bird With The Crystal Plumage)

    On aika siirtyä italialaisen giallo-genren pariin. Tarkistetaanpa giallon määritelmä, totesin, ja huomasin, että se on varsin laaja, eivätkä kunnianarvoiset asiantuntijat ole aina keskenään samaa mieltä siitä, mitkä tarkalleen ottaen ovat genren ominaisuuksia. Yleisesti voisi kuitenkin todeta, että giallot ovat kauhu- ja rikoselokuvien elementtejä yhdisteleviä jännäreitä, joissa ratkotaan verisiä murhamysteereitä. Dario Argento on yksi genren tunnetuimmista nimistä, ja nyt käsittelyssä oleva elokuva on hänen esikoisohjauksensa.

    Olen aiemmin nähnyt Argentolta vain yhden elokuvan, audiovisuaalisesti iskevän Suspirian. Siihen verrattuna The Bird With The Crystal Plumage on pettymys. Ennio Morriconen loihtimasta ääniraidasta jää kyllä mieleen toistuva lallatus, eikä elokuva ole missään nimessä vailla tyylitajua, mutta useimmat murhista ovat mielikuvituksettomia ja tapahtuvat arkisissa ympäristöissä. Mysteeriä sentään seuraa mielellään, ja sen loppuratkaisuun johdatellaan lupaavasti. Varsinainen kliimaksi ei kuitenkaan ole elokuvan jännittävimpiä hetkiä, ja lopusta jää valju maku.

    Ihan kelpo jännäri, mutta toivon, ettei Suspiria ollut vain vahinko vaan että Argenton tyyli oikeasti kehittyi hänen uransa edetessä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 04.10.18 - klo:00:58

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #4: Profondo Rosso (Deep Red)

    Kehittyihän se. Profondo Rossossa seurataan ulkomailta Italiaan saapunutta miestä, joka ryhtyy selvittämään verisen murhan taustoja viehättävän naishahmon kanssa. Juoni on niin samanlainen kuin Argenton ensimmäisessä elokuvassa, että kyseessä voisi olla remake. Mutta sehän ei haittaa lainkaan, kun kaikki on toteutettu erinomaisesti. Leffa näyttää hyvältä ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen. Musiikki on loistavaa. Murhat ovat verisiä ja visuaalisesti vaikuttavia. Kaiken lisäksi palapelimäinen mysteeri on mielenkiintoinen, ja sen ratkomista seuraa mielellään.

    Loppujen lopuksi juoni ei ole erityisen kekseliäs, mutta se kuitenkin toimii ja avautuu miellyttävän rauhalliseen tahtiin. Ja kun sen yhdistää mainioon audiovisuaaliseen toteutukseen, on lopputuloksena ensiluokkainen jännityselokuva. Kaikki, mikä edellisessä elokuvassa harmitti, on korjattu: hahmot ovat miellyttävämpiä ja toimeeliaampia, dekkaripähkinä päättyy tyydyttävään kliimaksiin, ja kokonaisuutta latistava epilogi on jätetty tyystin pois. Lopetus on ruma, verinen ja vailla sankareita. Kerrassaan mainiota tavaraa.

    <a href="https://www.youtube.com/v/lN5wpoNJDUk" target="_blank" class="new_win">https://www.youtube.com/v/lN5wpoNJDUk</a>
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 05.10.18 - klo:00:37

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #5: Tenebre/Tenebrae

    En ole varma, eroavatko nämä Argenton elokuvat loppujen lopuksi paljonkaan Perjantai 13. päivä -tyyppisistä slasher-sarjoista. Tässäkin pätkässä juoni on käytännössä sama kuin edellisissä ja iso osa kestosta kulutetaan murhilla mässäilyyn. Yleisilme on ennemmin limainen kuin tyylitajuinen; siinä mielessä ollaan lähempänä The Bird With The Crystal Plumagea kuin Profondo Rossoa.

    Tenebre erottuu ohjaajansa muista töistä lähinnä pöyristyttävällä väkivallallaan ja suurella body countillaan. Tappoja tapahtuu kymmenen minuutin välein, mutta useimmat ovat mitäänsanomattomia. Hymy hyytyy vasta lopussa, kun ruudulle vyörytetään yksi elokuvahistorian näyttävimmistä verenvuodatuksista. Melkein taputin.

    Se hyvä puoli näissä leffoissa on, että vaikka hahmoista ei välittäisi, niin mukana on sentään mikkihiiren dekkaripähkylä. Ja vaikka olisi pähkylöille allerginen, niin on sentään näyttäviä tappokohtauksia. Täytyy myöntää, että Tenebrae suoriutuu kahdella kolmesta osa-alueesta tyydyttävästi, vaikka tyydytystä saakin odottaa: hahmot ja juoni tuntuvat suurimman osan ajasta joutavilta, mutta mysteerin loppuratkaisu on verinen, eikä aivan ennalta-arvattava. Lopetus noin muuten lipuu komedian puolelle ja jatkuu lisäksi liian pitkään. Onneksi viimeisiin minuutteihin mahtuu mukaan yksi siisti kuvallinen gimmick.

    Hyvää musiikkia tässäkin on.
    « Viimeksi muokattu: 05.10.18 - klo:00:39 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 06.10.18 - klo:02:04

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #6: The Frighteners

    Peter Jacksonin ohjaama vauhdikas kummituskomedia, joka on selvästi sukua Robert Zemeckisin ja Steven Spielbergin kaltaisten Hollywood-satusetien hömppäviihteelle. Elokuva on ihailtavan mielikuvituksellinen. Vaikkei haamutappajasta ja aaveita näkevästä hampuusista kertova tarina loppujen lopuksi rajoja tai sääntöjä rikokaan, on kiinnostavasta premissistä ponnistavassa juonessa kosolti viihdyttäviä ja yllättäviäkin käänteitä. Hahmot ovat hupsuja ja karikatyyrimäisiä, mutta ainakin heillä on persoona ja heidän kohellustaan seuraa mielellään. Spielbergin ja Zemeckisin leffojen lisäksi mielessä käyvät kummitusgenren klassikkoteokset Beetlejuice ja Ghostbusters, vaikkeivät käsikirjoitus, dialogi ja visuaalinen ilme samalle tasolle ylläkään.

    Harmillisesti The Frighteners on tehty 90-luvun puolivälissä, eli juuri silloin, kun tietokoneella toteutettavista erikoistehosteita oli innostuttu, mutta tekniikka ei vielä ollut niin pitkällä, että lopputulos näyttäisi vakuuttavalta. Elokuvan CGI on kautta linjan kammottavan näköistä, eikä sitä säästellä sen enempää kuin Jacksonin muissakaan elokuvissa. Sympaattiset hahmot, etenkin Michael J. Foxin näyttelemä päähenkilö, ja viihdyttävä tarina vievät onneksi huomiota pois kiusallisista efekteistä. Ja ovathan elokuvan kohtaukset ja konseptit kekseliäitä ja kunnianhimoisia, vaikkei niiden toteutus useimmiten maaliin osukaan.

    Kliimaksi on nautittavan korni ja energinen, mutta loppuratkaisu tuntuu halvalta, koska se ei noudata elokuvan aiemmin implikoimia sääntöjä. Tämä on toki melko pieni miinus, mutta toivoisin hölmöiltä haamutarinoiltakin johdonmukaisuutta. Vaihtoehtoisesti kelpuutan toki myös kiehtovasti toteutetun epäjohdonmukaisuuden.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.18 - klo:02:36

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Kauhukuun ensimmäinen varsinainen viikko

    Alien: Covenant
    Alien-sarjan uusin on kerrassaan hämmentävä. Se alkaa periaatteessa ihan ookoosti tehtynä, joskin mielenkiinnottomalla scifihömpötyksellä. Hahmot ovat paperia - tuntui siltä kuin elokuvasta olisi puuttunut jotain olennaista. Luin myöhemmin Internetistä, että elokuvasta oli leikattu pois pätkä, jossa tutustuttiin hahmokatraaseen paremmin, joka sittemmin oltiin tungettu internetiin ”prologina”. Saatanan tunarit!!

    Myöhemmin itse Alien pääsee irti ja elokuva muuttuu keskinkertaisesta paskinkertaiseksi. Ensimmäisessä Alien-kohdassa kamalalla cgi:llä toteutettu Alien hyppii ympäri seiniä samalla kun ihmiset hölmöilevät ja liukastelevat banaaninkuoriin. En voinut uskoa silmiäni. Tämän jälkeen elokuva pilaa vähitellen koko Alienin mytologian. Pelottavinta on se, mistä et ymmärrä tai tiedä, mutta Ridley Scott haluaa selittää kaiken. Kiitos, Ridley. Elokuvan loppupuolisko on aivan täyttä paskaa jokaisella mittarilla. Hajottavinta on ehkä se, miten sen ulkoasu vaihtelee aivan fantastisen upeasta aivan kamalaan, useimmiten juuri elokuvan päämörön kohdalla. Loppu yrittää järkyttää katsojia viime hetken plot twistillä, jonka arvasin noin 30 minuuttia ennakkoon. Kokonaisuus hävetti ja vitutti. Teki mieli heittää tavaroita kuin Jankon betonilla. Ridley, haista paska! 3/10


    Child's Play
    Kuoleva sarjamurhaaja siirtää sielunsa lasten lelunukkeen, ja siitäpäs soppa syntyy. Child’s Play on aivan mahtava kauhukomedia Fright Nightin ohjaajalta. Idea on aivan naurettava, toteutus vuoroin heatenings ja hysteerisen hauska. Brad Dourif on nappiosuma Chucky-nuken näyttelijäksi. Lopun erikoisefektejä ja huutelua täynnä oleva blästäys toi leveän hymyn kasvoilleni. 8/10


    They Live
    No niin!! Kovanaama löytää aurinkolasit, joiden avulla hän pystyy näkemään ihmisten sekaan soluttautuneet alienit. Sitten alkaa blästäys. Tämä on se elokuva, josta Duke Nukem pölli purkkaläpän. Aivan loistava elokuva. Siis tästä minä pidän. Hauska, ajattelemaan pistävä, mutta silti kunnon blästäystä tarjoava taideteos tietää juuri mitä tahtoo, ja tekee kaiken lähes täydellisesti. Onelinereita ja tarpeetonta väkivaltaa riittää yllin kyllin, loppukohtaus on super tyydyttävä. Vielä kun olisi saanut hieman enemmän verta, irtoraajoja ja tissejä, niin tämä väkivaltascififilosofiapläjäys olisi ehkä noussut Total Recallin tasolle. 9/10


    The Predator
    Jos Alien-sarjan uusin on täyttä paskaa, niin Predator-sarjan uusin on… ihan vitun jees? Kriitikoiden dumaama The Predator on täysin hölmö, aivoton ja överi, mutta tahallaan. Ja hyvä niin, sillä tässä riitti menoa ja meininkiä heti ensisekunneista lähtien, eikä meno pysähtynyt hetkeksikään. Elokuvan alkupuoli on lähes täydellinen. Verta ja irtoraajoja lentää, kiroilua ja pilluvitsejä riittää. Hahmojen välinen läpänheitto on se homman ydin, kuten käsikirjoittaja/ohjaaja Shane Blackiltä saa odottaa.

    Puolivälissä meno vähän lopahtaa ja typerä huumori väistyy entistä enemmän tarpeettoman (eli ihan parhaan) väkivallan tieltä. Oli tässä muutama oikeasti aika hyväkin oivallus, ja huomasin, että ihan oikeasti vähän jännitti, että mitähän vittua tässä seuraavaksi tapahtuu, koska periaatteessa kaikki on mahdollista. En tiedä, ehkä olen vain Shane Black munasuu, mutta nautin tästä paljon. 7/10


    In the Mouth of Madness
    Vakuutustutkija palkataan etsimään kadonnutta kauhukirjailijaa. Vau, tässäpä oli kirkkaasti tähän mennessä kauhukuun kuumottavin pätkä, jonka vaikutteet ovat niin suoraan Lovecraftiltä pöllittyjä, että kyllä höllii. Tuli oltua koko ajan varpaillaan, eikä pelkästään jumpscarejen takia. Metatason läppä saa aina allekirjoittaneelta ekstrabonuksia, eikä tämäkään ole poikkeus. Sam Neill on tässä aivan fantastisen hyvä. Efektit olisivat voineet olla hieman parempia. Käsikirjoituskin ehkä näin jälkikäteen ajatellen jätti hieman toivomisen varaa, mutta tämä oli niin tiukka paketti, että olin ihan liimautuneena ruudun ääreen itsekseni kiroillen, että mitähän perkelettä seuraavaksi tapahtuu. 8/10


    Friday the 13th: A New Beginning
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven ran… heeeeetkinennnnn…!!! Eikös tämän sarjan pitänyt jo loppua!??! Kun edellinen osa ”Final Chapter” tekikin yllättäen rutosti hilloa, saatiin sarjalle jatkoa jo heti seuraavana vuonna. Siispä meno jatkuu aika lailla samoilla kuvioilla kuin ennenkin. Edellisessä osassa Jasonin kynsistä selvinnyt jäbä joutuu jälleen Jasonin ahdistelemaksi, ja tämä tuo teoriassa tiettyä uutta särmää elokuvan meininkiin, mutta käytännössä ei, sillä elokuvalla on liian kiire tehdä niin paljon muutakin kuin keskittyä luomaan edes yksi samaistuttava hahmo.

    Tappoja on tässä lähemmäs parikymmentä, mikä on määrällisesti aivan sairas, mutta tätä vaivaa sama ilmiö kuin kakkososassa eli tappoja ei näytetä kunnolla. Välillä ei ollenkaan. Tosi usein käy niin, että ensin kuvataan säikähtänyttä naamaa, sitten kuvataan veistä, sitten siirrytäänkin jo seuraavaan kohtaukseen.  Missään ei ole enää munaa. Pahinta on se kun tahatonkaan komiikka ei enää naurata. Lopussa on ”plot twist”, joka on ehkä huonoin jonka olen koskaan nähnyt. 2/10


    Carrie

    Koulukiusattu teinityttö saa telekineettiset voimat. Stephen Kingin kirjoituksiin pohjautuva Carrie on ollut watchlistilläni about ikuisuuden, ja nyt kauhukuun aikaan tuli vihdoin katsottua tämä kehuttu klassikko. Ja voi veljet tämä oli kyllä kaiken odotuksen väärti. Pidän tällaisista elokuvista yli kaiken, missä seurataan teinejä kamppailemassa arki-elämän ongelmien kanssa, mikä tässäkin on periaatteessa kaiken ytimessä. Sekopää äiti ja telekinesia luovat lisää dramatiikkaa, mutta ne poistamalla elokuvan tapahtumat voisi periaatteessa ihan hyvin tapahtua tosielämässä.

    Tässä on muutamia pieniä kömpelyyksiä, kuten pari hassua leikkausta ja hieman vanhentunutta läpyskää (opettajat lyömässä lapsia, ja sitten ne vielä korostetaan hölmöllä stock ääniefekteillä…). Kesken leffaa yksi kohtaus pikakelataan, ja hämmennyin suuresti. Mitä vittua. Mutta voi veljet kun tässä on niin paljon tunnetta ja tunnelmaa ettei mitään järkeä. Leffan viimeinen kolmannes oli mielestäni jotain poikkeuksellisen onnistunutta, ja sain jukran pujut oikein kylmiä väreitä sen aikana, mitä tapahtuu aivan liian harvoin. Sissy Spacek vetäisee aivan mielettömän roolisuorituksen tarinan päähenkilönä. Kaiken kruunaa huikea soundtrack. Kyllä kelpaa! 9/10


    Alien vs Predator
    Alien ja Predator vetävät toisiaan turpaan. Tämä oli viimeinen Alien/Predator-sarjojen elokuva, joka minulla oli vielä näkemättä, joten näin kauhukuun kunniaksi onkin oiva mahdollisuus täyttää aukko autismissani. Elokuva kuuluu elokuvaharrastajaystäväni Zoinkin suosikkigenreen eli 2000-luvun alun badasseihin toimintaelokuviin. Elokuva on myös hirvittävää paskaa.

    Hyvää tässä on se, että mukana on pari ihan hauskaa, joskin kornia ja lapsellista ideaa. Kun Predator päätyy loppukahakassa ihmisten puolelle, olin ihan varma että naisoletettu päähahmo antaisi kiihkeän suudelman mörököllin täyteläisille huulille. CGI on hirveää, mutta onneksi sitä on aika vähän. Perinteiset tehosteet ja osa lavasteista näyttää mielestäni tosi hyvältä. Harmi, että elokuva on tehty lapsille. Verta lentää ehkä alle desilitran verran ja kaikissa tapoissa leikataan heti pois. Ja tämä oli vielä ”extended version”, my ass.

    Nimikkomörköjen myllytyksestä ei saa selvää, koska tummanharmaa Alien hakkaa tummanharmaata Predatoria tummanharmaassa ympäristössä, ja aikakaudelleen uskollisesti meininkiä on ehostettu miljoonalla leikkauksella sekunnissa ja superzoomauksilla. En oikeasti tajunnut monessakaan kohtaa, että mitä helvettiä tapahtui koska kaikki oli niin epäselvää. Toisaalta ei sillä tuntunut olevan hirveästi väliä kokonaisuuden kannalta. 3/10


    Jason Lives: Friday the 13th Part VI
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Olin jo menettää toivoni Friday the 13th -sarjaan neljännen ja viidennen osan paskuuden vuoksi, mutta Internetin ihmemaailmasta luin, että sarjan kuudes osa saattaisi olla sellainen, joka uppoaisi makuuni hieman aikaisempia osia paremmin. Ja niinhän se tottavie upposi – Jason Lives on todella viihdyttävä slasheri.

    Jo heti alkumetreistä huomaa kuinka tässä osassa on eri meininki. Yllätyksekseni oikeastaan koko elokuva vedetään ihan puhtaasti komedian puolelle. Eikä siis tahattoman komiikan, vaan nimenomaan tahallisen. Elokuva naureskelee genrensä ja sarjansa kliseille, ja jopa muutama leikkaus oli toteutettu huumorimielessä viis kautta viis. Nauraa sai useampaan kertaan, mutta silti tässä oli niitä elementtejä, joita sarjalta odottaa. Päätös tehdä alkupuolesta humoristinen auttaa merkittävästi, koska enää alku ei ole kliseistä ja tylsää odottelua. Hämmästyttävintä on ehkä se, kuinka ensimmäistä kertaa sarjan aikana minua oikeasti vähän kiinnosti, että mitähän päähenkilöille oikein tulee tapahtumaan. Mahtiviihdettä! 8/10
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 07.10.18 - klo:17:58

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Carrie on toden totta mainio elokuva. En ollut tietoinen elokuvan hyvästä maineesta ennen sen katsomista, joten kyllä hymy hyytyi kun keskinkertaisen King-filmatisoinnin sijaan sainkin oikeasti hyvän teineistä kertovan kauhuleffan, joka ei ole teinikauhuleffa. Myös kirja on muistaakseni kiinnostava.

    Muista olen nähnyt Alien vs Predatorin, joka on paska, ja They Liven, joka on ihan jees. In the Mouth of Madness ja Child's Play ovat katselulistalla, olenhan sekä Lovecraft-kauhun että typerän kasarimeiningin ystävä.

    Itse katsoin Kauhukuun #7-elokuvana Pitch Blackin, jossa Vin Dieseliä kuljettava avaruusalus haaksirikkoutuu valonarkoja mörköjä tulvivalle planeetalle. Planeetalla on kaksi aurinkoa, ja kun molemmat ovat alhaalla, on edessä pitkä yö. Yllättävän mielenkiintoista, mietin kun elokuva läheni puoltaväliä. Valitettavasti alustavasti kiinnostavia hahmoja ja konsepteja ei ehditä viedä riittävän pitkälle. Jo alussa isketään pöytään varsin mehukas konfliktin ainesosa, mutta sitäkin hyödynnetään lopulta vain yhden hahmon kautta. Useimpien muiden tehtäväksi jää kuoleminen.

    Lopullisena annoksena tarjoillaan siis kohtalainen scifi-rymistely ja runsaasti mietteitä käyttämättömästä potentiaalista. Ja siitä, miten paljon enemmän elokuva miellyttäisi silmää, jos se olisi tehty eri aikaan tai isommalla budjetilla. En haluaisi olla grafiikkahuora, mutta hirviöistä ja niiden hirmuteoista on vaikea nauttia, kun ne näyttävät näin kamalilta. Jälki on kuin vuosituhannen alun teknologiademosta, ja monet osiot on lisäksi kuvattu joko vaisusti tai sekavasti. Ainakin yksi hahmo halkaistaan kahtia, mutta entä sitten, kun se ei näytä miltään.

    Ilahduttavaa tietää, että Vin Dieselin esittämän Riddickin ympärille on myöhemmin rakennettu franchisea, sillä hahmo on elokuvan parhaita puolia. En ole varma, miten hyvä näyttelijä Diesel todellisuudessa on, mutta tämän mulkeron rooli sopii hänelle siinä missä terminaattorin Schwarzeneggerille.
    « Viimeksi muokattu: 07.10.18 - klo:18:00 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 08.10.18 - klo:23:07

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #8: 28 days later...

    Ilmeisesti modernin kauhuklassikon maineessa oleva zombieleffa, ilman zombeja tosin. Tämä on ristiriitainen tapaus. Yhtäältä olen positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva painottaa nyymien blästäämisen sijasta inhimillistä draamaa. Toisaalta lopetus, joka tulee sopivan niljaisen kliimaksin jälkeen, on todella heikko, enkä sen nähtyäni ole enää varma, halusiko aiempi leffa sanoa sitä, mitä oletin sen haluavan sanoa.

    Muitakin puutteita on: arvatenkin synkkää tunnelmaa tasapainottamaan tarkoitetut hilpeät hetket tuntuvat korneilta ja teennäisiltä. Lisäksi toimintakohtaukset on kuvattu rasittavasti. Kamera heiluu, valot välkkyvät, leikkauksia on miljoona sekunnissa, enkä minä tiedä, mitä ruudulla on tarkoitus tapahtua.

    Pidän zombietarinoista siksi, että ne tavallisesti herättävät ajatuksia enemmän kuin useimmat muut kauhukertomukset. Ajatuksia siitä, miten pitkälle eloonjäämistaistelussa täytyy mennä ennen kuin alkaa miettiä, onko elonjääminen edes asia, johon kannattaa pyrkiä. 28 Days on tällä mittarilla kohtalainen, joskin epätasapainoinen suoritus. Suosikkikohtaukseni tapahtuu alkupuolella: sairaalasta paennut hahmo, joka on ollut koomassa zombikatastrofin syttyessä, löytää vanhempansa kuolleina. Pöydällä on unilääkkeitä. Hahmo lukee äitinsä kirjoittaman kirjeen: "Rakkaudella laitoimme sinut nukkumaan. Nyt nukumme kanssasi. Älä herää."

    Kunpa elokuvalla olisi rohkeutta pitää kiinni siitä tunnelmasta, joka hallitsee tätä kohtausta. Mutta on tämä siltikin ihan pätevä kauhupätkä.
    « Viimeksi muokattu: 07.12.18 - klo:03:14 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 09.10.18 - klo:02:50

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #9: Bone Tomahawk

    Kauhuelokuvan ja westernin yhdistäminen saattaa kuulostaa oudolta, mutta loppujen lopuksi keitos ei ole sen ihmeellisempi kuin vaikka science fictionin ja kauhun sekoitus. Vaikka sana western tuo mieleen oman lajityyppinsä omine tropeineen, on se loppujen lopuksi vain miljöötä kuvaava sana, jonka ei tarvitse kertoa mitään siitä, millainen tarina on luvassa. Villin lännen ympäristöön toki sijoitetaan tavallisesti draamaa, toimintaa ja seikkailua, mutta näissä lajityypeissä pysyttely ei suinkaan ole välttämätöntä.

    Bone Tomahawk ei kuitenkaan ole niin radikaali poikkeus genressään, kuin aloituskappaleesta saattaa luulla. Siinä on paljon lännenelokuville tuttuja elementtejä, eikä tarinakaan kuulosta vieraalta: pienestä kaupungista ryöstetään ihmisiä, ja seriffin johtama joukkio lähtee heitä pelastamaan. Ryöstäjät tosin ovat luolassa eläviä kannibaaleja, mutta tämäkin piirre alkaa näytellä merkittävää osaa vasta elokuvan loppupuolella. Siihen asti seurataan komeiden maisemien halki ratsastavaa ja patikoivaa joukkiota. Öisin istutaan leirinuotion äärellä, ja välillä pistoolit laulavat. Elokuvassa on niin sanotusti hyvä meininki, vaikka ilmassa onkin pahaenteisyyttä ja toivottomuutta.

    Hyvin rytmitetyn elokuvan maailmaan on aina miellyttävä uppoutua. Bone Tomahawkin tahti on mukavan rauhallinen, ja hahmojen vuorovaikutusta seuraa mielellään. Elokuva ei pidä kiirettä toiminnan käynnistämisessä, vaan kaikki hahmot ehditään esitellä tyydyttävästi samalla kun tarinaa veivataan käyntiin. Kun hahmoista tietää jotain, ja kun he vaikuttavat enimmäkseen miellyttäviltä, myöhempien kohtausten jännitys syntyy vaivattomasti. En halunnut, että näille veikoille käy kalpaten. Paitsi ehkä yhdelle heistä, ja häntäkin ymmärsin.

    Elokuva on iljettävän väkivaltainen vain parissa kohtauksessa. Goren säästeleminen on fiksu ratkaisu: jos sitä olisi ripoteltu pitkin elokuvaa, eräs loppupuolen kohtaus tuskin olisi niin tehokas kuin se nyt on. Sitä seuraava verilöyly tosin haiskahtaa jo tarpeettomalta mässäilyltä. Ylitseampuvan, jopa komiikan puolelle luiskahtavan väkivallan ystävät lienevät mielissään. Vaan tuskinpa nämä kohtaukset ovat päälimmäisinä mielessä, kun elokuvaa jälkeenpäin miettii. Ne asettuvat osaksi kokonaisuutta, osaksi yksinkertaista, mutta viihdyttävää ja hyvin kerrottua tarinaa. Tähänastisen kauhukuun parhaimmistoa.
    « Viimeksi muokattu: 09.10.18 - klo:02:57 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 10.10.18 - klo:19:42

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #10: Taste of Fear/Scream of Fear

    Ensimmäinen katsomani Hammer-elokuva. Koska elokuvassa ei esiinny Draculaa, Muumiota tai tohtori Frankensteinia hirviöineen, arvelen, ettei kyseessä ole studion tunnetuimpia leffoja. En tiennyt elokuvasta juuri mitään etukäteen, enkä myöskään odottanut siltä mitään. Nämä asiat osoittautuivat siunauksiksi, sillä näppärä juoni paitsi piti otteessaan, myös yllätti useita kertoja. Lajityypissä ollaan ehkä lähempänä jännäriä kuin kauhua, mutta pelottavia elementtejä kuitenkin ujutetaan sopivasti ja tyylitajuisesti vähitellen yhä kiinnostavammaksi käyvän mysteerin sekaan.

    Pituutta elokuvalla on vaivaiset 78 minuuttia. Olen selvästi katsonut viime aikoina liikaa pitkiä leffoja, koska en ollut varma, miten tyydyttävästi tarina saataisiin kerrottua niin lyhyessä ajassa. Loppujen lopuksi pituus osoittautui täydelliseksi: elokuva päättyy juuri silloin, kun sen on tarpeen päättyä. Kyseessä ei ole lajityyppinsä mestariteos, mutta tyylikästä vanhan ajan jännityselokuvaa etsivälle tätä uskaltaa ehdottomasti suositella.

    Kiinnostavaa on, että sivuosaa näyttelevä Christopher Lee on ilmeisesti todennut elokuvasta seuraavasti: "Taste of Fear was the best film that I was in that Hammer ever made... [...] It had the best director, the best cast and the best story."
    « Viimeksi muokattu: 10.10.18 - klo:22:57 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 11.10.18 - klo:19:00

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #11: The Hound of the Baskervilles (1959)

    Baskervillen koirasta on tehty lukuisia elävän kuvan adaptaatioita, joista itsekin olen sattunut katsomaan muutaman. Yksikään ole tehnyt kunniaa alkuperäisteokselle. En tarkoita, että filmatisoinnit olisivat raiskauksia: yritystä on myös tässä Hammerin 50-luvun versiossa, mutta yritykseksi jää.

    Ei elokuva toki aivan epäonnistunut ole: Peter Cushing on erittäin hyvä Sherlock Holmes, eikä näyttelyssä muutenkaan ole liiemmin moitittavaa. Watsonkin näyttäytyy arvolleen sopivana aisaparina, eikä hölmönä kömpelyksenä, kuten joissakin versioissa. Kirjasta puuttuva piispa Franklandin hahmo on hyvä ja hauska lisäys.*

    Elokuva myös näyttää ihan hyvältä: värejä ainakin on paljon, eivätkä nummet ole pelkkää harmaata, sumun peittämää massaa. Tarina olisi kuitenkin antanut eväitä myös hienompiin lavasteisiin ja visuaaliseen ilotteluun. Jotkut kohtaukset tuntuvat omituisen staattisilta ja sitä kautta tylsiltä.

    Tarinassa on joitakin muutoksia, joiden tarpeellisuudesta en ole vakuuttunut, ja kaikki tuntuu etenevän hiukan liian nopeasti. Salapoliisitarinassa mysteerien kehittymiselle olisi syytä antaa aikaa, mutta tässä versiossa esimerkiksi nummilla elävän salaperäisen hahmon arvoitus ratkaistaan heti kättelyssä. Suurin ongelma on kuitenkin varmaan kliimaksi. Elokuvan nimihahmon olisi syytä olla pelottava tai ainakin uhkaava, mutta tälle hauvalle ei ole suotu kumpaakaan piirrettä.

    Ymmärrän, että kirjan filmatisointi on hankalaa: rakastettu salapoliisi on poissa kuvioista valtaosan tarinasta, mikä tuskin on Holmesin hahmoon kiintyneiden katsojien mieleen. Tässä versiossa ongelma on poistettu suurentamalla Holmesin roolia, mikä osoittautuu sekä hyväksi että huonoksi ratkaisuksi. Vielä suurempi pulma lienee kuitenkin ollut aidosti pelottavan kummituskoiran toteuttaminen. Conan Doyle kuvailee otusta tavalla, joka on varmasti saanut aikalaiset lukijat värisemään pelosta ja jännityksestä:

    Lainaus
    I sprang to my feet, my inert hand grasping my pistol, my mind paralyzed by the dreadful shape which had sprung out upon us from the shadows of the fog. A hound it was, an enormous coal-black hound, but not such a hound as mortal eyes have ever seen. Fire burst from its open mouth, its eyes glowed with a smouldering glare, its muzzle and hackles and dewlap were outlined in flickering flame. Never in the delirious dream of a disordered brain could anything more savage, more appalling, more hellish be conceived than that dark form and savage face which broke upon us out of the wall of fog.

    Huhu, en malta odottaa elokuvavers...

    (click to show/hide)

    Oh...

    Noh, ymmärrän, että tekstistä nousevan mielikuvan siirtäminen elokuvaan on tuntunut turhan työläältä. Koira täytyisi kouluttaa, se täytyisi maskeerata vakuuttavasti, ja sitä täytyisi kuvata oikeanlaisista kuvakulmista oikeanlaisella valaistuksella. Mutta ei tämän toteuttaminen mitenkään mahdottomalta kuulosta. Kahdessa näkemässäni uudemmassa tulkinnassa koira on toteutettu kokonaan CGI:llä, eikä sekään näytä hyvältä. Outoa, ettei edes 80-luvulla, käsityöefektien kulta-aikana ryhdytty yrittämään vakuuttavan paholaispiskin luomista. Ainoa tiedossani oleva adaptaatio tuolta aikakaudelta on vuoden 1988 tv-versio, jossa koiraa näytetään hyvin vähän. Budjetti on varmasti ollut rajattu, ja joskus on fiksua jättää asioita mielikuvituksen varaan, mutta Baskervillen koiran adaptaatiossa tällainen ratkaisu on auttamatta pettymys.

    Ei elokuvaa toki olisi syytä liiaksi verrata lähdemateriaalinsa. Hammerin Baskerville kun kuitenkin seisoo omilla jaloillaan, eikä vaadi kirjaa tuekseen. Se on ihan toimiva jännäri, jonka vakuuttavimmaksi piirteeksi jää Peter Cushingin roolisuoritus ja harmillisimmaksi epäkohdaksi lattea loppuhuipennus.

    * Edit: Kirjan lukemisesta on vierähtänyt näköjään sen verran aikaa, että jotkut yksityiskohdat ovat unohtuneet. Frankland esiintyy tarinassa, mutta hän ei ole piispa, ja yhtäläisyydet elokuvan esittämään hahmoon ovat vähäisiä.
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:00:51 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:03:16

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Baskervillen koira on minulle tuttu tarina, ja jonkun filmatisoinninkin olen kai nähnyt. Kenties juuri tuon?

    Illan elokuvana Kuningas Henrik V (1989) [Netflix]

    Hidas ja tylsä pukudraama, jossa tarina syötetään elävän kuvan sijasta puhuvien päiden kautta. Ihan kuin katsoisi Shakespearen näytelmää, sillä kyseessä on Shakespearen näytelmän filmatisointi. Ja tästähän minä tykkään. Mukavaa tänä ironian aikakautena katsoa kun vuorosanat ja tunteet kohdataan dramaattisella vakavuudella. Elokuva on myös hyvin näyttävän näköinen. Puitteet ovat prameat ja taistelukohtauksista voi haistaa mätänevän ruumiin tuoksun.

    Tarinakin on oikein mainio. Englannin nuori kuningas johtaa ritarinsa sotaan Ranskaa vastaan. Jumalaa pelkäävä hallitsija joutuu seikkailunsa aikana tiperien moraalivalintojen äärelle, ketkä vihollisista hän voi armahtaa ja keitä ei voi enää elävänä katsoa. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Hahmoja on aika paljon, mutta loppujen lopuksi juoni on yksinkertainen ja pysyy hyvin hallussa. 4/5
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:03:28 kirjoittanut Tingle »
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:04:52

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Katsoin itsekin tuon aiemmin syksyllä. Hyvin tehty elokuva, mutta tarinaan oli hankala päästä sisään. Katsoin elokuvan suomenkielisillä tekstityksillä ja silti tuntui, etten vanhahtavien ja runollisten lauserakenteiden vuoksi ymmärtänyt kaikkea dialogia. Toki juonessa silti pysyi mukana, mutta huolimatta joistain kiinnostavista vivahteista en pitänyt tarinaa järin vangitsevana, kenties siksi, ettei mukana ollut yhtään hahmoa, jonka toimia olisin seurannut mielenkiinnolla. Ehkä olen vain korkeakulttuuria vieroksuva perämetsän juntti, mutta minun oli hankala välittää mistään, mitä elokuvassa tapahtui. Toki kaikki näytti ihan hyvältä, ja näyttelijät lausuivat korusanaista dialogia tyylillä ja tunteikkaasti.

    Noh, oikea taide sikseen ja takaisin paheellisen roskakauhun pariin. Siitä sentään ymmärrän jotain.

    Kauhukuu #12: The Curse of Frankenstein

    Ilmeisesti Hammerin ensimmäisiä hirviöelokuvia (tätä edelsi vain vähemmän tunnettu scifi-pätkä Quatermass vuodelta 1955). Frankenstein on hyvä tarina, jota kelpaa kertoa uudelleen, varsinkin kun tunnetuin elokuvaversio vuodelta 1931 perustui alkuperäiseen kirjaan hyvin löyhästi. Vaan eipä Hammerin viritelmä sen uskollisempi ole, se vain poikkeaa lähdemateriaalista uusilla tavoilla.

    Peter Cushing näyttelee pääosaa, eikä ole siinä sen huonompi kuin Holmesin roolissakaan. Voisin pelkästään hänen takiaan perehtyä elokuvan jatko-osiin ja muuhunkin Hammerin tuotantoon. Frankenstein on kuvattu elokuvassa huomattavasti inhottavampana kuin muissa tuntemissani versioissa: hän on esimerkiksi valmis tappamaan kokeidensa vuoksi. Niinpä hän ei ole hahmona lainkaan sympaattinen, mutta hänen edesottamuksiaan seuraa silti mielenkiinnolla. Frankensteinin kollega Paul Krempe on hyvä vastavoima, mutta olisin toivonut, että hänellä olisi tehty enemmän. Paulilla on selkeä moraalinen dilemma, ja hän kantaa osaltaan vastuuta Frankensteinin hirmutöistä, mutta elokuva ei ehdi kunnolla pureutua tähän kuvioon, vaikka Frankenstein siitä parissa monologissaan mainitseekin. Niinpä Paul jää hahmona vajaaksi.

    Paremmin hänen asiansa silti ovat kuin hirviön. Christopher Lee pääsee tekemään elokuvassa huomattavasti vähemmän kuin Boris Karloff Universalin ensimmäisessä Frankensteinissa (jossa hän siis lähinnä käveli ja murisi). Puhumattakaan alkuperäisestä kirjasta, jossa hirviölle on puhekyvyn lisäksi suotu ajatuksia, tunteita, toiveita ja tavoitteita. Hammerin versio hirviöstä kyllä näyttää hyvältä, mutta hänen roolinsa on melkein kuin MacGuffin: tarinankerronnan apuväline, joka motivoi hahmoja ja pitää tarinan liikkeellä, mutta jonka luonteella ei ole merkitystä yleisölle. Täten myös hirviön ja Frankensteinin välille rakentuva konflikti jää puuttumaan kokonaan.

    Elokuva näyttää Baskervillen koiran tapaan ihan hyvältä. Etenkin tyylikkääseen otokseen päättyvä epilogi on onnistunut. Valitettavasti tarina ei tyydytä, vaikka siinä on kiinnostavia aineksia ja mainio päähahmo. Ehkä minulla on liikaa ennakko-odotuksia liittyen siihen, millainen Frankensteinista kertovan tarinan kuuluisi olla, mutta fakta on kuitenkin se, että elokuva jätti minut haluamaan lisää.
    « Viimeksi muokattu: 12.10.18 - klo:04:55 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 12.10.18 - klo:22:42

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana Memento [Netflix]

    Lähimuistinsa menettänyt vakuutustarkastaja etsii vaimonsa murhaajaa. Jotta katsoja olisi yhtä pihalla kuin päähenkilö, ei tapahtumiakaan esitetä kronologisessa järjestyksessä. Christopher Nolanin varhainen hitti on toden totta unohdettava, sillä en itsekään muistanut nähneeni tämän jo aiemmin. Pätevä ja omaperäinen dekkarihan tämä, vaikka pituutta on ehkä liikaakiin. Lopussa saadaan vielä kiva opetus ihmiselämän tarkoituksenmukaisuudesta. 3,5/5
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 13.10.18 - klo:00:41

    Tube Poissa

    • Moi oon Tube.
    Tykkään Tapzan ja Tinglen elokuvablogista. Ei tule hirveästi katsottua itse, mutta on kiva lukea teidän mietteitä, jos vaikka joskus haluaisi katsoa jotain itse.
    Kirjattu
  • ::
  • 13.10.18 - klo:01:03

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Ihan mukavaa tällainen blogin pitäminen. Siitä onkin aikaa, kun olen katsonut leffoja tällaisella tahdilla. En tiedä, onko tämä järin tervettä ajanvietettä, mutta tuntuu se ainakin paremmalta kuin tyhjänpäiväinen surffailu ja somen selailu, joita siis olen onnistunut huomattavasti vähentämään.

    Kauhukuu #13: The Wicker Man

    Kiinnostava mysteerijännäri kertoo uskovaisesta poliisista, joka lähtee syrjäiselle Hebridien saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamistapausta. Saarella on outoja ihmisiä ja kerrassaan pöyristyttäviä traditioita, jotka järkyttävät kristittyä kyttää. Lisäksi kaikki asukkaat väittävät, etteivät tiedä kadonneesta tytöstä mitään.

    The Wicker Man pääsee korkealle listallani elokuvista, jotka haluaisin katsoa uudestaan tietämättä niistä mitään etukäteen. Olin tätä ennen nähnyt Nicolas Cagen tähdittämän meemiversion, ja muistaakseni jo sitä ennen tiesin, miten tarina päättyy. Alkuperäisen leffan hyvin rakennetun mysteerin avautuminen ja sen oikeastaan varsin shokeeraava loppuratkaisu eivät siis olleet niin tehokkaita. Nautin toki silti näkemästäni, vaikka en niin paljon kuin olisin toivonut.

    Kuuluisa loppukohtaus on elokuvan parasta antia, ja kenties ainoa, joka lipuu suoranaisen kauhun puolelle. Tunnelmaa kuitenkin rakennetaan vakuuttavasti jo ennen sitä. Elokuva ei ison osan ajasta ole pelottava tai edes pahaenteinen, vaan lähinnä omituinen. Tätä tehostaa se, miten tavalliselta kaikki enimmäkseen näyttää. Kuin joku olisi kuvannut tavanomaista draamaa luonnollisessa ympäristössä, mutta nyt vain sattunut tallettamaan kameralle myös kohtauksia, joissa iloisesti rallattavat ihmiset hyppelevät nuotion yli vailla rihman kiertämää.

    Kristinuskon ja pakanallisuuden konflikti on kiinnostava aihe, mutta en ole aivan varma, mitä elokuva haluaa sanoa. Noh, itse tulin ajatelleeksi muun muassa sitä, miten jotkut pakanoiden hölmöt uskomukset eivät oikeastaan ole sen hölmömpiä kuin tietyt kristinuskon piirteet. Toisaalta vastakkainasettelua luodaan myös tieteen ja pakanatraditioiden välille: kristitty poliisi pöyristyy, kun hedelmällisyyttä yritetään parantaa nakutanssilla ja kun sairauksia hoidetaan sammakoiden imemisellä. Tässä tapauksessa poliisin moderniin lääketieteeseen ja biologian tuntemukseen tukeutuva ajatusmaailma toki on järkevämpi myös katsojan mielestä… mutta tällä taas ei ole mitään tekemistä poliisin kristillisen ajatusmaailman kanssa. Eivätkö monet kristillisetkin uskomukset ole ristiriidassa tieteen kanssa? Vai pohtiiko elokuva juuri tätä? Onko Alan seonnut?

    Mietin myös sitä, kuinka yhteiskunnat rakentuvat uskontojen päälle ja miten nämä kaksi asiaa sovitetaan yhteen. Toimisivatko pakanalliset uskonnot sen huonommin modernissa yhteiskunnassa kuin kristinusko? En usko, että elokuva haluaa esittää tällaista ajatusta, sillä nämä pakanat harrastavat muun muassa ihmisuhreja, joilla tuskin olisi sijaa sivistysvaltiossa. Mutta eikö kristinuskonkin nimessä ole tehty vaikka mitä kamalaa? Vanhassa testamentissakin ihmiset uhraavat lapsiaan kusipäiselle Jumalalle. Riippuuko kaikki siis sittenkin siitä, miten uskontoja tulkitaan? Vai kuuluuko kelttiläisen pakanauskontojen genren ominaisuuksiin erottamattomasti, tulkinnasta riippumatta, ihmisten tappaminen?

    Jaarittelu sikseen, ainakin elokuva herättää ajatuksia, vaikka ajattelenkin luultavasti aivan eri asioita, kuin elokuvan tekijät halusivat minun ajattelevan. Ehkä olisi syytä katsoa leffa uusiksi. Siihen on toinenkin kannustin, sillä katsomani Wicker Man oli 87-minuuttinen teatteriversio, jota on ilmeisesti muokattu ilman konsultointia ohjaajalta. Saatavilla olevat 95 ja 91 minuuttia pitkät Director’s Cut ja Final Cut ovat ilmeisesti lähempänä alkuperäistä visiota. Jos joskus katson elokuvan uusiksi, voisin siis valita jommankumman niistä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 14.10.18 - klo:02:04

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #14: Scream

    En ollut järin kiinnostunut tästä, mutta päätin katsoa yleissivistyksen vuoksi. Elokuva ei ole typerä teinislasher, vaan typerä teinislasher pilke silmäkulmassa jne. Huumori syntyy kärjistetyistä, hölmösti käyttäytyvistä ja itsetietoisista hahmoista sekä vitsikkäästä dialogista, mutta ei elokuva rehellisyyden nimissä kovin hauska ole. Eikä kyllä kiinnostavakaan. Genren kliseitä tuodaan esille jatkuvasti ja niistä heitetään huulta, mutta niillä ei tehdä mitään nokkelaa. Loppuhuipennus kestää liian kauan, eikä se muutu mainittavasti viihdyttävämmäksi sillä, että elokuva tiedostaa sen kestävän liian kauan.

    Kaikesta tästä huolimatta elokuva on toki kiinnostavampi kuin tyypillinen, itsensä vakavasti otettava naamiomurhaajapätkä. Lajityyppiä parodioiva elokuva yhdeltä lajityypin tunnetuimmista ohjaajista on ihan hauska ajatus. En tosin keksi, miten sen ympärille voidaan rakentaa jatko-osia. Olen nähnyt neljännen osan joskus, mutta muistan siitä melko vähän. Enkä kyllä ole niin kiinnostunut näkemään, millaisin tuloksin konseptia lypsetään, että viitsisin katsoa osat 2 ja 3.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 14.10.18 - klo:03:07

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Kauhukuu #9: Bone Tomahawk
    Goren säästeleminen on fiksu ratkaisu: jos sitä olisi ripoteltu pitkin elokuvaa, eräs loppupuolen kohtaus tuskin olisi niin tehokas kuin se nyt on.

    Tämä on hyvä havainto. Vaikka viittaat aika ympäripyöreästi "erääseen kohtaukseen", tiedän tasan tarkkaan mistä kohtauksesta puhut.

    Kauhukuu #14: Scream

    Minusta Scream on tosi hyvä. Tai ainakin oli silloin kun katsoin sen useampi vuosi sitten. Pidän tosi paljon siitä, jos elokuvat ovat jotenkin itsetietoisia ja niissä on metatason juttuja. Vaikkei niillä välttämättä tehtäisikään mitään kummallisempaa. Samaan ideaanhan nojaa myös New Nightmare samalta ohjaajalta, joka on mielestäni vielä paljon enemmän Screamiä onnistuneempi, ja aiemmin tehty, mutta joka jostain kummasta syystä on jäänyt Screamin statuksen varjoon.

    Sitten itse asiaan. Kauhukuu jatkuu...

    It Comes at Night
    Tappavaa virusta pelkäävä perhe vetäytyy metsän suojaan eristyksiin, kunnes odottamaton vieras saapuu heidän kotiovelleen. Sarjassamme elokuvia, joita en ihan tainnut ymmärtää. Leffa on samalta studiolta kuin vuosikymmenen parhaat kauhuelokuvat The VVitch ja Hereditary, joten odotukset olivat semisti korkealla. It Comes at Night on näiden edellämainittujen tapaan todella nätisti kuvattu ja yksinkertaisten ainesten päälle rakennettu lähes jumpscare-vapaa kuumottelu, jossa homman nimi on pitkä piinaus. Harmi kyllä, että tästä puuttui mielestäni kaikenlainen payoff. Tuntuu siltä, että leffa vain asetti juonilankoja ympäriinsä, muttei oikein tehnyt niillä mitään. Tarina on lopulta aika perinteinen kauhupläjäys siinä mielessä, että ulkopuolinen uhka ajaa ihmiset tiukkaan tilanteeseen, jossa he kuitenkin aiheuttavat lopullisen tuhonsa itse. Loppuratkaisu on tyly, joskin kaikkine avoimine lankoineen epätyydyttävä. 5/10


    The Invitation
    Mies saa ex-vaimoltaan kutsun kaveriporukan kiusallisiin jälleennäkemisbileisiin. The Invitation oli Netflixin kauhulistalla, ja premissi oli jotakuinkin mielenkiintoinen, joten ei muutaku tulille. Leffa on tosi yksinkertaisesti rakennettu, hidas ja hahmokeskeinen yhden tapahtumapaikan elokuva, ”kauhu-Die Hard exän luona”, jossa hahmojen taustat ja luonteenpiirteet avautuvat katsojalle luonnollisesti pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Elokuva on tunnelmaltaan aika kiusallinen, erityisesti alussa, mutta täysin tarkoituksella. The Invitation ei tee ihan hirveästi mitään erikoista tai uutta, mutta se on lopulta jännä mysteeripaketti, jonka vihoviimeiset sekunnit olivat kuin kirsikka kakun päällä – leuka loksahti apposen auki. 7/10


    The Wicker Man
    Ylikonstaapelisetä kutsutaan muusta yhteiskunnasta eristäytyneelle saarelle etsimään kadonnutta tyttöä. Tapza kirjoitti tästä hienon tekstin aiemmin, lukekaa se. Tämä oli todella outo elokuva. Luulin katsovani edes jotakuinkin jännittävää kauhuelokuvaa, mutta sen sijaan sainkin jotakuinkin jännittävän kauhuelokuvan eroottista symboliikkaa tihkuvilla musikaalikohtauksilla. Mitä vittua.

    Päähenkilö on kovauskoinen kristitty, bullshittiä sietämätön lain mies, joka luo oivan konstraktin saaren pakanallisiin. Christopher Lee tekee taas saaren johtajana upean karismaattisen roolin. Yllättäen musikaalinumerot ja folkahtava soundtrack tuovat vain lisää perverssiin ja kummalliseen tunnelmaan.

    Tapzan tavoin en ehkä ihan ole varma siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Kai tässä on kyse uskonnosta ja uskosta, siitä miten pitkälle toimiaan voi viedä uskonnon kautta perustelemalla. Tai ylipäätänsä sitä, onko uskonnolla mitään merkitystä. Onko kaikki vain huijausta!? Elokuva ei sinänsä tunnu ottavan kantaa siihen, onko kristitty ylikonstaapeli, pakanallinen kyläheimo vai ylipäätänsä kukaan oikeassa, loppuratkaisu jätetään tavallaan auki. Aikahyppyä tulevaisuuteen ei ole, katsoja jätetään pohdiskelemaan näkemäänsä ja saaren tulevaisuutta. The Wicker Man on poikkeuksellinen elokuva monellakin tapaa. Ymmärrän myös, miksi siitä on tehty uusi versio. Tämä sai kuitenkin ajattelemaan ja pohdiskelemaan (vaikken tampiona pääse mihinkään fiksuun lopputulokseen), joten jo sellaisenaan tämä on jotain todella spessua ja ehdottomasti vaivan väärtiä viihdettä. 8/10


    Horror of Dracula
    Dracula kylvää kauhua, ja vain yksi mies – tohtori Van Helsing – voi pysäyttää hänet. Tämä Christopher Leen ja Peter Cushingin ensimmäinen Dracula-elokuva oli oikein mainio. Verrattuna vuoden ’31 Draculaan tässä oli oikeastaan kaikki tehty paremmin, lisäksi tahatonta komiikkaa ei ollut juuri ollenkaan ja väkivallan määrää oli myös lisätty, joten hip hip hurraa! Lavasteet ovat upeat, Peter Cushing on loistava, ja tässä on kunnon intensiivinen loppu, jota katsoessa olin ihan yllättynyt siitä, miten tällaiset setit on a) osattu b) uskallettu päästää herkkien katsojien silmille herran vuonna 1958. Christopher Leen vuoksi tätä tuskin kannattaa katsoa. Imdb:n mukaan hänellä on ruutuaikaa minuuteissa yhtä paljon kuin minä annan tälle pisteitä. 7/10


    Antichrist
    Mies ja nainen menettävät lapsensa nolossa onnettomuudessa ja vetäytyvät metsän siimekseen käsittelemään suruaan. Todellinen pahan olon ja pahan mielen elokuva. Ensin murskataan ihmismieli, sitten fysiikka. Pääosassa Willem Dafoen perse. Elokuva, jota joku enemmän asiaan perehtynyt voisi pitää tekotaiteellisena. Pidin tästä aluksi: elokuvan prologi oli mielestäni todella hieno, kaikessa traagisuudessaan jopa kaunis. Itse varsinaisen leffan päästyä käyntiin ruudulle tungettiin mitä ihmeellisempiä ja kuvottavampia näkyjä, joita olen kuunaan nähnyt. Luokittelen tämän harvinaiseen megapöyristyttävien elokuvien eliittiklubiin.

    Luultavasti elokuvalla on paljonkin sanomaa, mutta en kaiken rehellisyyden nimessä pysty keskittymään peurojen, kettujen, tammenterhojen ja tähtimuodostelmien symboliikkaan, kun olen niin pöyristynyt näkemästäni. Se on kyllä arvatenkin elokuvan pointti, mutta mitä sitten. Mielestäni väkivalta elokuvissa on yleensä aika harmitonta, ja parhaimmillaan siitä voi saada hurjat kiksit. Mutta silloin kun sen tarkoitus on olla pelkästään shokeeraavaa… siinä kohtaa loppuu ymmärrys. Inb4 joku analyytikko tulee huutelemaan miten veren ejakulointi on metafora Jeesuksen kärsimykselle. 4/10, suosittelen pöyristymään Wikipedian juonireferaatin kautta.


    You’re Next
    En tiennyt tästä leffasta ennakkoon oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kyseessä on ilmeisesti yleisesti pidetty moderni slasheri. Muodostin julisteen ja synopsiksen perusteella tietynlaisia ennakko-odotuksia, mutta nämä odotukset kumottiin oikeastaan alle aikayksikön. Suosittelen oikeastaan muitakin välttämään ennakkomatskua You’re Nextin matkaan lähtiessä.

    You’re Next on kauhuelokuva, joka osaa pitää hauskaa. Premissi ei ole kovinkaan erikoinen, ja tarinan pahisten motiivien takana kerkeää arvata jo ennen kuin pahikset keretään näkemäänkään, mutta olen aika varma, että näin on tehty tarkoituksella. Leffan noin ensimmäiset 20 minuuttia on aika perus kauhukliseitä seuraava, joskin onnistunutta hahmonkehitystä tekevä slow burner, mutta ei aikaakaan kun iso vaihe isketään silmään, ja siitä alkaa melkoisella intensiteetillä pykätty jännäri. Tarjolla on kivasti odotuksilla leikittelyä, muikea määrä yllätyksiä sekä sopiva annos huumoria, jota en todellakaan osannut odottaa. Tarinan sankari on fantastinen, kykenevä ja määrätietoinen toiminnan nainen, jota on ilo kannustaa. Ei tullut ihan hirveästi haikailtua kliseisten kiljuvien ja hätääntyneiden sankarien perään. Epilepsiavaroitus. 8/10


    Profondo Rosso
    Toinen näkemäni Dario Argenton elokuva. Tässä pianisti lyöttäytyy yhteen toimittajan kanssa selvittämään sarjamurhaajan touhuja. Argentolle ominaisesti elokuva on aivan fantastisen näköinen. Värit on normaalia huomattavasti korostetumpia, kuvakulmat on pohdittu äärimmilleen, kamera liikkuu taitavasti, jne. Taustalla soi groovahtava, hurjan svengaava bassolätkytys, joskin en ole ihan varma sopiiko se itse elokuvaan.

    Värikkäät ovat visuaalit, mutta niin ovat myös tarinan hahmot. Dialogi herättää hahmot nätisti henkiin, ja pienimmätkin sivuhahmot jäävät helposti mieleen hieman ylikorostetuiden luonteenpiirteiden ja ulkonäön avulla. Huumoria ja kekseliäisyyttä löytyy vaikka muille jakaa. Mutta silti jäin kaipaamaan tähän Suspiriasta tuttua tiiviyttä ja spookyä tunnelmaa. Argento on sinänsä harvinainen ohjaaja, että hän saa pelkillä visuaaleilla mielestäni todella paljon anteeksi. Visuaalinen mestaruus ei silti mielestäni pelasta Profondo Rossoa liialliselta kestolta tai kohtauksilta, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta hieman ylipitkiltä ja turhanpäiväisiltä. Tämä kuuluu niiden elokuvien kategoriaan, joita arvostan paljon, mutta joihin en oikein päässyt sisälle. 6/10


    Twilight Zone: The Movie
    Klassikko tv-sarjaan perustuva antologia-leffa, jossa neljä eri ohjaajaa kertoo oman hassun lyhyen tarinansa. Näistä ainoastaan elokuvan prologi ja ensimmäinen varsinainen pätkä ovat alkuperäisiä, elokuvaa varten tehtyjä, loput kolme ovat ymmärtääkseni remakeja tv-sarjan jaksoista. Twilight Zone on minulle aika etäisesti tuttu, ja olen nähnyt siitä aikuisiällä kaksi jaksoa, joten en välttämättä ole oikea henkilö kertomaan sitä, onko elokuva sarjalle ja sen tunnelmalle mitenkään uskollinen.

    Näistä pätkistä ainoastaan prologi ja viimeisenä näytetty lentopelosta kertova osuus (ohjaajana Mad Maxistä tuttu George Miller) saivat jonkinlaisen tunnereaktion aikaan. Loput tarinoista on yksinkertaisesti tylsiä. En etukäteen tiennyt, ketkä tässä olivat olleet ohjaamassa, mutta kakkososaa katsoessa siirappia ja imelyyttä pursui korvista niin paljon, että olin varma katsovani Steven Spielbergin teosta, ja arvaukseni osui oikeaan.

    Tylsistyessäni aloin pohtia sitä, että miksi tämä elokuva on tehty. Miksi vain yksi osuus on alkuperäismateriaalia? Miksi tämä edes on jaoteltu useampaan osuuteen? Millä perusteella kolme remakea on valittu? Miksi ne on edes remakettu? Miksei tehty kokonaan omaa settiä?

    Pahimpia elokuvia ovat sellaiset, jotka ovat oikeastaan ihan kompetentisti toteutettuja, mutta eivät tee mitään normaalista poikkeavaa tai mielenkiintoista, mikä ymmärtääkseni oli aikoinaan alkuperäissarjan suurin viehätys. Traagisinta on se, että elokuvan mielenkiintoisinta ja pelottavinta antia on sen behind the scenes-materiaali. 4/10


    The Exorcist III
    Komisario tutkiskelee sarjamurhaajakeissiä, jonka jäljet johtavat mielisairaalaan. William Peter Blattey kirjoitti Manaajan vuonna x, josta tehtiin elokuva vuonna x, joka oli hitti, jolle tehtiin jatko-osa vuonna x, joka oli paskaa, joten Blattey kirjoitti Manaajalle jatko-osan Legion vuonna x, ja myöhemmin käsikirjoitti ja ohjasi Legionista tämän elokuvaversion. Jos siis haluaa Manaajalle jatko-osaa, ei kovinkaan osuvampaa kaveria varmaankaan hommaan löydy.

    Manaaja 3 on aika erilainen elokuva kuin ensimmäinen Manaaja. Se on enemmänkin psykologinen trilleri yliluonnollisilla piirteillä kuin riivauselokuva, jossa heitellään tavaroita, oksennellaan ja masturboidaan krusifiksillä. Pääosissa riehuvat George C Scott ja Brad Dourif tekevät molemmat viis kautta viis veroiset roolisuoritukset.

    Manaaja 3 on kuumottavin elokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Ja se on outoa, koska viimeistä 15 minuuttia lukuun ottamatta elokuvassa lähinnä keskustellaan. Keskustellaan yhdessä. Puhutaan monologia. Mutta se toimii. Olin häkeltynyt siitä, että leffassa ei käytännössä tapahdu hirveästi mitään, mutta olin koko sen keston ajan aivan messissä.

    Elokuvassa siis puhutaan paljon, ja brutaaleja murhia kuvaillaan melkoisen yksityiskohtaisesti, mutta irtopäät ja suolenpätkät jäävät kummittelemaan vain katsojan mielikuvitukseen. Näytä – älä kerro, kuulee yleensä puhuttavan elokuvista, mutta uskaltaisin sanoa, että tässä tapauksessa goren säästelyssä tehtiin oikea ratkaisu.

    Edellä mainitsemani viimeiset 15 minuuttia pilaavat kaiken. Ilmeisesti joku muisti, että ai niin elokuvan nimessä lukee Manaaja, joten pieraistaan tähän loppuun aivan tyhjästä mihinkään liittymätöntä manailusettiä. Se ei sovi yhteen muun elokuvan kanssa. Ollenkaan. Mitenkään. Kuulemma alun perin loppu oli kuvattu paljon erilaisemmaksi, mutta studiopomot tulivat huutelemaan. Saatanan saatana.

    Joku varmaan tulee kivittämään allekirjoittaneen, mutta väitän viihtyneeni enemmän tämän kuin alkuperäisen Manaajan kanssa. Olin aivan hämilläni katsottuani netistä millaisen vastaanoton tämä on saanut IMDB:n ja Rotten Tomatoesin puolella. Onko Törö seonnut!? Vahvat suosittelut!! 8/10
    « Viimeksi muokattu: 14.10.18 - klo:03:17 kirjoittanut Turjake »
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 15.10.18 - klo:00:30

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Antichrist kuulostaa erittäin kiinnostavalta. Lisäsin myös The Invitationin listalleni.

    Manaaja III olisi varmaan syytä katsoa uusiksi, sillä katsoin sen joskus vuonna 2004 tai 2005 ja pidin sitä silloin aika pitkäveteisenä elokuvana. Nyt olen jo vanha ukko ja kyllästynyt nopeatempoisiin säikyttelykauhuihin, joten saattaisin arvostaa leffaa uudella tavalla.

    Kauhukuu #15: Get Out

    Onpa kivaa katsoa elokuvaa, jonka tarinasta ei tiedä juuri mitään etukäteen. Ja vielä kivempaa katsoa elokuvaa, jonka tarinan kulkua ei osaa ennakoida. Toki minulla oli aavistukseni kupletin juonesta, mutta huomattavan osan Get Outin kestosta vietin jännittäen ja arvuutellen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Siinä vaiheessa, kun elokuvan luonne paljastuu, se muuttuu huomattavasti vähemmän mielenkiintoiseksi. Kliimaksi etenee suoraviivaisesti, ilman mainittavia yllätyksiä, mikä on harmi.

    Loppujen lopuksi juonikaan ei ole erityisen omaperäinen, vaikka pohjustuksen aikana se saattaa siltä tuntuakin. Lohdullista kuitenkin on, että kaikki onnistuneen jännärin palikat ovat paikoillaan: päähenkilö on sympaattinen, jännityksen laukaisevat toimintakohtaukset ovat sopivan napakoita, näyttely on tasokasta, ja elokuva myös näyttää ihan hyvältä. Lisäksi comic relief on toteutettu poikkeuksellisen ei-ärsyttävästi.

    Oman mausteensa elokuvaan tuo tietysti yhteiskuntakriittinen puoli. Täytyy myöntää, että vaikka nyökkäilin hyväksyvästi pohjustusvaiheen kommenteille arkipäivän rasismista ja ennakkoluuloista, koin, että lopussa elokuva muuttui tavanomaiseksi kauhujännäriksi, jossa tuolla kritiikillä ei ollut enää suurta merkitystä. Rasismin voi kuitenkin nähdä olevan koko ajan tarinan taustalla: itse olen vain siinä määrin idiootti, että en elokuvan katsomisen aikana tullut ajatelleeksi, kuinka teema asettuu osaksi jälkipuoliskon melko todellisuudesta irrotettuja tapahtumia.

    Hyvä leffa joka tapauksessa.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 16.10.18 - klo:01:26

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #16: You’re Next

    Perhe kokoontuu illastamaan suureen maalaistaloon, ja mystiset naamiomiehet käyvät heidän kimppuunsa. You’re Next edustaa ”vieraat vihamieliset ihmiset tunkeutuvat taloon” -alagenreä, joka ei ole minulle järin tuttu. Olen kyllä kuullut näistä elokuvista, mutta ne eivät ole kuulostaneet niin mielenkiintoisilta, että olisin jaksanut etsiä niitä käsiini. En ole varma, jaksanko katsoa, kun itkeviä perheenjäseniä pahoinpidellään verisesti puolentoista tunnin ajan. Ollessani lapsi samaa viihdettä tarjoiltiin nimittäin tosielämän puolella kyllästymiseen asti kjeh röh poks.

    You’re Next vaikuttaakin aluksi vastaavan vaatimattomiin odotuksiini: hahmoja teurastetaan suoraviivaisesti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole mitään kiinnostavia käänteitä tai oivalluksia. Hymyn hyytymistä saa odotella aika pitkään, mutta odotus palkitaan. Leffa ei ole nerokas genren dekonstruktio, vaan toimiva kauhujännäri parilla kivalla juonenkäänteellä ja ilahduttavan mustalla huumorintajulla, joka tosin alkaa kukkia vasta myöhemmissä kohtauksissa. Veren ja väkivallan seuraaminen saattaisikin olla tylsää ilman ronskimpia vitsejä aikuiseen makuun. Viimeistään viimeiset kohtaukset kääntävät vaa’an tukevasti positiivisen puolelle.

    Elokuva myös näyttää aika hyvältä. Loppupuolella on yksi erittäin kaunis otos, johon tekijät ilmeisesti itsekin mieltyivät. Se nimittäin viipyy ruudulla tarpeettomankin kauan.
    « Viimeksi muokattu: 16.10.18 - klo:01:28 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 17.10.18 - klo:02:44

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun aloittaa Riiviöt (Gremlins) [Netflix]

    Keksijäsedö ostaa perheelleen joululahjaksi maailman rumimman Pokémonolennon. Muistan kun aivan pienenä lapsena äitini ja tätini katsoivat Gremlins kakkosta. Pelästyin mörököllejä pahanpäiväisesti ja traumat jäivät. Eikä näitä saastaisia turrinaamoja vieläkään tee mieli kohdata kasvoista kasvoihin. Hirveän näköisillä riiviöillä on myös monta hauskaa Pokémonominaisuutta ja sääntöä. Niitä ei saa syöttää puolenyön jälkeen, valolle ne ovat arkoja ja kosketus veden kanssa aiheuttaa suvuttoman lisääntymisen. Näitä kaikkia käytetään osana elokuvan juonta, ja digievoluutiotkin nähdään. Tälläisiä Pokémonelokuvien olisi pitänyt olla!

    Elokuva on hirveä sillisalaatti vähän kaikkea ja perunat päälle, mutta silti homma toimii ihan hyvin. Alku on rehellinen ja hidas perhekomedia, jossa esitellään sivuhahmojen ominaisuudet tulevaa varten. Tarina kulkee omalla painollaan, eikä elokuva yritä liikaa säikyttääkseen katsojaa. Riiviöiden nokkelia kepposia on ilo seurata, vaikka loppu meneekin jo pelkän sekoilun puolelle. Kovimman tunnelatauksen kohdalla sitä ei voikaan enää ottaa vakavasti.

    3/5 Kyllä sai jännittää ja nauraa muttei liikaa onneksi kuitenkaan.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 17.10.18 - klo:10:54

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Gremlins on mukava elokuva. :^)

    Kauhukuu #17: The Invitation

    Samansuuntaiset mietteet kuin Turjakkeella. Ei tämä leffa tosiaan tee mitään uutta tai ole millään osa-alueella ennennäkemättömän loistelias tai edes omalaatuinen, mutta silti nautin sen katsomisesta alusta loppuun. Pitkä ja rauhallisesti etenevä pohjustusvaihe tutustuttaa hahmoihin ja rakentaa tunnelmaa luontevasti ja tehokkaasti. Tästä minä tykkään ja Hitchcockin elokuvista. Selvää on, että jokin on pielessä ja että jossain vaiheessa täytyy tapahtua jotakin, jolla elokuva ansaitsee tulla luetuksi kauhuelokuvan genreen. Mutta mitä? Yksityiskohdat ovat epäselviä, ja niiden paljastumista saa odottaa aidolla jännityksellä. Ei juoni mitenkään ihmeellinen ole, ja hahmoja ja heidän motiivejaan olisi voinut syventää enemmän, mutta näilläkin aineksilla kliimaksista kehkeytyy varsin tehokas paketti.

    Internetin mukaan The Invitation on liian hidas leffa. Jos näin on, nykyelokuva voi minun puolestani kuolla pois.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 18.10.18 - klo:00:44

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun toinen The Cabin in the Woods  [Netflix]

    Kiimaiset kaupunkilaisteinit saapuvat maaseudulle viettämään vapaa-aikaa, mutta ovat niin vieraantuneita todellisuudesta että kokemus on heille kammottava. Eivät kelpaa latotanssit eivätkä käpylehmät kiittämättömille! Missä on Juha Sipilä kun häntä kaivataan?

    Hahmot ovat yksiulotteisia ja tyhmiä, mutta pidin heistä silti. Elokuva ei tyydy olemaan itseiroinen kauhuelokuva pilke silmäkulmassa, vaan se on kokonaisvaltaisesti hyvin viihdyttävä elokuva. Huumori miellyttää ja samoin nokkela juonikin. Kovin pelottava elokuva ei ole, mutta kuumotus tuntuu silti hyvältä. Tykkäsin kovasti :)
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 18.10.18 - klo:16:40

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Pidin itsekin tuosta elokuvasta. Luulin tietäväni juonen twistit etukäteen, mutta elokuva menikin pidemmälle kuin olin kuvitellut. En tiedä, miten hyvä ja koherentti käsikirjoitus loppujen lopuksi oli, mutta ainakin elokuva jaksoi yllättää ja viihdyttää loppuun asti.

    Kauhukuu #18: Gerald's Game

    Stephen King on kirjoittanut yhden inspiroivimmista lukemistani kirjoista (On Writing), mutta hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa en ole perehtynyt kovin hyvin. Kun Netflixiin saapunut Gerald's Game herätti mielenkiintoni, ajattelin korjata tilanteen ja kuunnella tarinan äänikirjaversion ennen elokuvan katsomista. Vertailematta teoksia sen enempää toisiinsa voin sanoa, että elokuva on kirjalle hyvin uskollinen. Hyvässä ja pahassa.

    Kiimainen kaupunkilaispariskunta saapuu maaseudulle viettämään vapaa-aikaa, eli harjoittamaan ronskimpia leikkejä aikuiseen makuun. Nainen kahlitaan käsiraudoilla kiinni sängynpäätyyn, mikä osoittautuu huonoksi siirroksi, kun mies saa sydänkohtauksen ja jää mätänemään makuuhuoneen lattialle. Premissi on kerrassaan mainio, ja tarinaa kerrotaan kiinnostavasti sisäisen monologin, tai oikeastaan dialogin kautta. Päähenkilö nimittäin juttelee itselleen useilla eri äänillä. Elokuvassa tämä päänsisäinen rupattelu toteutetaan kiinnostavalla tavalla: jokainen ääni ottaa oman hahmonsa. Ison osan ajasta näemme siis pääosaa esittävän Carla Guginon haastelemassa joko siistimmälle ja laittautuneemmalle versiolle itsestään tai edesmenneelle, pelkkiin kalsareihin sonnustautuneelle miehelleen. Mikä parasta, koska huomattava osa elokuvan esittämistä asioista tapahtuu päähenkilön pään sisällä, alkaa todellisuuden ja kuvitelman raja ajan mittaan hälventyä.

    Mikä sitten on pielessä? No, kirja päättyy uuvuttavan pitkään ja enimmäkseen tarpeettomaan epilogiin, joka selittää asiat puhki. Ja kuten aiemmin sanoin, elokuva on kirjalle hyvin uskollinen. Käteen jää toki kaunis ja ihmisläheinen tarina, jota en spoilereiden takia lähde tässä sen enempää avaamaan, mutta samalla tuhoutuu tehokas kauhukertomus. Ja vaikka tarkoitus olisikin ollut juuri tämä, olisi asian voinut toteuttaa hienovaraisemminkin.

    Katsomisen arvoinen pätkä joka tapauksessa. Elokuva on kiinnostava niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin. Siinä on myös pari oikeasti kuumottavaa kohtausta, jotka luultavasti olisivat toimineet paremmin, jos alkuperäisteos ei olisi ollut minulle tuttu.
    « Viimeksi muokattu: 19.10.18 - klo:04:56 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 19.10.18 - klo:03:41

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #19: The Haunting

    Tyylikäs kummitustaloelokuva, jossa yliluonnollisten tapahtumien ja ihmismielen oikkujen välinen raja on häilyvä. Keskiössä olevan talon menneisyys kerrotaan tiiviisti heti kättelyssä, minkä jälkeen siirrytään seuraamaan neljää rakennukseen asettuvaa hahmoa. Keskeisin heistä on herkkä ja ajoittain hysteerisesti käyttäytyvä nainen, jonka psyykelle talossa majailu ei tunnu tekevän hyvää. Kaikki hahmot kokevat kummallisia asioita, joista ainakin osa voidaan selittää rationaalisesti. Mutta entä loput?

    Jokainen hahmo on persoonallinen, ja heidän välistä jutusteluaan niin luonnollisista kuin yliluonnollisistakin asioista on miellyttävää seurata. Tahti on mukavan rauhallinen, jotta talo ehtii tulla katsojallekin melko tutuksi. Pelottavaksi en elokuvaa luonnehtisi (toisin kuin Paavon ja Turjakkeen suosikkiohjaaja Martin Scorsese, joka sijoitti tämän ykköseksi "Top 11 Scariest Horror Films" -listallaan), mutta kiinnostava ja jännittävä se on. Ja loppujen lopuksi myös aika surullinen.

    Odotukseni olivat korkealla, eikä elokuva niihin kaikesta edellä mainitusta huolimatta aivan vastannut. En osaa tarkasti sanoa syytä. Vaikka pituutta on melkein kaksi tuntia, elokuva tuntui loppuvan kenties hieman liian aikaisin. Sen tunnelma ei myöskään koskaan kohonnut niin intensiiviseksi kuin genren klassikolta olisin odottanut. Loppupuolella tosin on yksi erikoisesti kuvattu osio, jossa talon omituinen arkkitehtuuri (ja kenties siihen kätkeytynyt paha henki) ja mielen pirstaloituminen ilmenevät hienolla tavalla.

    Kaipa tämäkin pätkä olisi syytä nähdä joskus uudestaan. Vaikuttaa elokuvalta, joka palkitsee useat katselukerrat.
    « Viimeksi muokattu: 19.10.18 - klo:04:52 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 20.10.18 - klo:07:27

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #20: House on Haunted Hill

    Eilinen elokuva perustui kirjaan nimeltä The Haunting of Hill House, joten päätin seuraavaksi katsoa jotain, jolla on epäilyttävän samankaltainen nimi. Tämä pätkä on ilmestynyt 50-luvun lopulla, eli muutaman vuoden The Hauntingia aiemmin, ja pääosassa on useissa kauhuelokuvissa näytellyt Vincent Price. Hän saattaa olla Peter Cushingin ohella uusi suosikkinäyttelijäni. Ainakin Pricen ja hänen roolihahmonsa vaimoa näyttelevän Carol Ohmartin yhteiset kohtaukset ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia. Ne tuovat mieleen Hitchcockin leffojen kaltaiset tyylikkäät trillerit, jotka kulkevat eteenpäin jännitteisen dialogin voimalla.

    Elokuvassa on kuitenkin myös paljon pöhköjä kohtauksia, joita vertaisin Linnanmäen Kauhulinnaan (joka taitaa nykyisin olla Kummitusjuna). Lisäksi mukana on yksi rasittavimmista hyvännäköisistä naishahmoista aikoihin. Korvia vihlova rääkyminen muodostaa huomattavan osan tämän daamin vuorosanoista.

    Mutta vaikka elokuva ei ole suoranaisesti vitsikäs, tuntuu se tiedostavan omat hölmöt piirteensä. Yksinkertainen juoni pysyy kiinnostavana parilla käänteellä, ja keskiössä olevaa Pricen hahmoa on ilo seurata. Lopputuloksena on oikein viihdyttävä ja sopivan lyhyt elokuva, joka on ilmeisesti myös tekijänoikeudeton. Varauksetta en silti voi leffaa suositella, sillä sen loppupuolella on aivan liian pelottava luurankokohtaus.

    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 20.10.18 - klo:13:44
    Suunnittelin vielä kuun alussa katsovani minua kauan kiehtoneen The Vvitchin, joka on vuokrattavissa YouTubesta 4€ hintaan. Päätin kuitenkin lykätä operaatiota ensi kevääseen, sillä kauhuelokuvat jäävät pahimmillaan vaivaamaan mieltäni pitkäksikin aikaa ja nyt ei ole sopiva hetki menettää yöunia. Mutta palaan asiaan, kun aika koittaa. :P

    Olen kyllä katsomassa ainakin yhden kauhuelokuvan Kauhukuun kunniaksi, ja vieläpä ihan elokuvissa: Finnkino - The Evil Dead.
    Kirjattu
  • ::
  • 21.10.18 - klo:15:37

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Tämä kauhukuun viikko meni niin sanotusti vituralleen, sillä väsymyksen ja kaikenlaisten kissanristäisten ja uusien Marvel-sarjojen takia saldo jäi vain kahteen elokuvaan. Ensi viikolla olisi tarkoitus hieman kiristää tahtia.

    An American Werewolf in London
    Klassikko, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Juoni on elokuvan nimessä. Kauhun ja huumorin yhteensovittaminen on yksi suosikkitemppujani elokuvissa, ja tässä onnistutaan siinä todella hyvin. Hauskat jutut ovat hupaisia ja kauhukohtauksissa kuumottaa. Kaiken kruunaa Oscarin ansainneet tehosteet, joiden hypetystä varmaan kaikki ovat kuulleet jo kyllästymiseen asti.

    Tavallaan tässä on kyllä kaikki kunnossa, eikä minua oikeastaan haitannut se, että varsinainen ihmissusipuuha alkaa vasta tunnin odottelun jälkeen. Sitä edeltävä draama ja komedia ja kiusoittelu on nimittäin oikein toimivaa. Silti tästä jäi vähän outo olo lopussa. Tuntui siltä kuin tällä olisi ollut kauhea kiire loppua, ja itse olin hieman pettynyt äkilliseen lopetukseen. Yleensä arvostan näitä yli kaiken, mutta tämän kohdalla tuli vain ajateltua, että mitähän ihmettä sille ja sille hahmolle nyt käy, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Aluksi harmitti, sitten tajusin, että ehkä se oli vain merkki onnistuneesta hahmonluonnista, jos kerta ihan aidosti kiinnostaa.

    Elokuvassa on kohtaus, jossa pov-shottina juostaan metsässä. Yhdistän tällaisen heti Evil Deadiin, joka on ilmeisesti tullut samana vuonna. Sattumaako vai mitä? Mistä tämä idis on peräisin? 8/10

    eXistenZ
    Jude Law ja Jennifer Jason Leigh(<3) pelaavat videopeliä pelastaakseen… itse videopelin…? Mikä on totta ja mikä on vain videopelimaailmaa…? No, ainakin se videopelimaailma on esitetty elokuvassa realistisen näköisenä, mutta videopeleille uskolliseen tapaan outona ja urpona. Jos et esitä npc:lle oikeaa kysymystä, ne vain jäävät looppiin, ym. Välillä kaikelle kaheliudelle tuli naurettua ääneen. Joskus taas videopeliautistina mietin, miksei tässä kokeilla sitä tai tätä. Sitten taas mietin, että niin mikä tässä pelin pelaamisessa oli se tarkoitus. Paska dialogi ja olematon juoni on perusteltua, koska olemme videopelissä. Mutta onko se osoitus hyvästä tarinankerronnasta, vai laiskuudesta, vai jostain aivan muusta? Ehkä mielenkiintoisin kysymys elokuvan äärellä on se, onko se paska vai nerokas. En osaa sanoa kuin sen, että viihdyin hyvin.

    eXistenZ on David Cronenbergin elokuva, joten sitä katsoessa ei välttämättä kannata syödä. Temaattisesti tämä on jatkoa Videodromelle, mutta elokuvista ja televisiosta ollaan siirrytty interaktiivisemman viihteen tutkiskeluun. Pääparivaljakon yhdessä puuhailu toimi mielestäni tosi hyvin, tuli The Fly mieleen, vaikkei samaan hurmokseen ja täydellisyyteen päästäkään. Efektit ovat erinomaisia silloin kun niitä ei ole tehty CGI:llä, ja kaikenlaiset seksuaalissävytteiset ja groteskit jutut jäävät ainakin mieleen jos ei muuta.

    eXistenZ ilmestyi 1999 viikko erään toisen todellisuutta pohtivan scifipläjäyksen jonka nimessä on X jälkeen, jonka jalkoihin se on ymmärtääkseni jäänyt historiankirjoissa. Sääli sinänsä, koska tämä oli oikein viihdyttävä, ja ainakin teoriassa tämä antaa ajattelemisen aihetta todellisuudesta ja videopelien vaikutuksista. En rehellisesti muista, milloin puolitoistatuntinen olisi mennyt ohi samanlaisessa hujauksessa. 7/10
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 21.10.18 - klo:16:50

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Ikävöin niitä aikoja, kun kauhuleffat pelottivat. Nykyään ne tarjoavat parhaassa tapauksessa vain jännitystä ja satunnaisia kuumottavia hetkiä, jotka lakkavat vaikuttamasta tajuntaani heti elokuvan päätyttyä.

    Ymmärrän fiilikset American Werewolfin lopetuksesta. Minusta loppu on äkillisyydessään nerokas, ja creditsien musiikkivalinta on 5/5.

    Kauhukuu #21: House of Wax

    Vincent Price palaa! xD Elokuvassa on nimittäin tulipalo. xD Ja Vincent Pricen hahmo on sen uhri. xD

    Päästään sekaisin oleva vahanukketaiteilija näkee elämäntyönsä tuhoutuvan ympärillään. Myöhemmin hän avaa uuden näyttelyn, jossa on epäilyttävän paljon oikeilta ihmisiltä näyttäviä veistoksia. Samaan aikaan joku tappaa ihmisiä ja ryöstää ruumiita. En kyllä osaa yhtään arvata mistä on kyse.

    Aiemmin mainitsemani tulipalokohtaus tapahtuu aivan alussa, ja valitettavasti se on elokuvan paras kohtaus. Ei sillä, että kohtaus olisi huono. Se on itse asiassa oikein hyvä, samaan aikaan intensiivinen, viihdyttävä ja surullinen. Mutta mikään sen jälkeen tapahtuva ei yllä lähellekään samaa tasoa. Lisäksi tarinan koukku katoaa lähes heti tulipalon jälkeen tulevassa kohtauksessa. Jäljellä on vain tympeitä hahmoja tutkimassa mysteeriä, jonka ratkaisu on pääosin jo selvinnyt katsojalle.

    Onneksi elokuvassa on Vincent Price ja onneksi se näyttää hyvältä. Elokuva tosin on kuvattu 3D:nä, ja mukana on yksi kiusallisen pitkä gimmick-kohtaus, joka ei liity mitenkään kerrottavaan tarinaan. Se on toki pieni murhe verrattuna tarinan muihin ongelmiin. Ainekset ovat kyllä oivalliset, ja hyviä kohtauksia on alkukliimaksin jälkeenkin, mutta ne eivät asetu tyydyttäväksi kokonaisuudeksi, jos nyt eivät aivan epäonnistuneeksikaan. Aloinkin elokuvan aikana miettiä elokuvan hyviä ja huonoja puolia ja sitä, mitä tekijöiden olisi kannattanut tehdä toisin. Seuraava kappale saattaa sisältää juonipaljastuksia.

    Mysteeri on olematon, ja elokuva varmaan tietää sen itsekin, mutta tästä huolimatta se kohtelee tarinaa arvoituksena, jonka lopussa kaikki paljastuu. Vincent Pricen hahmo taas on elokuvan parasta antia, eikä pelkästään roolisuorituksen vuoksi. Hahmossa on kiehtovaa traagisuutta, joka nostaa hänet tavallisen kauhuleffaroiston yläpuolelle. Eikö tarinaa olisi voinut lähestyä enemmän hänen kauttaan? Mysteeri olisi voitu hälventää olemattomaksi, ja sen sijaan kuvata suurin osa tapahtumista roiston näkökulmasta. Tämä olisi korostanut hahmon kiinnostavia piirteitä, jotka ovat aistittavissa lopullisestakin elokuvasta, mutta hautautuvat suuren osan ajasta tylsien hyvisten tähdittämien kohtausten alle. Olisi hyviksistäkin toisaalta voinut tehdä kiinnostavampia, mutta en ole varma kuinka heistä saisi nykyisen tarinan puitteissa riittävän arvokkaan vastuksen Pricen hahmolle.

    Oli miten oli, hienon näköisestä elokuvasta jää käteen yksi mainio kohtaus, yksi mainio roolisuoritus ja paljon aineksia, joista voisi muovata toimivammankin tarinan. Joku voisi pitää kokonaisuutta turhauttavana. Toisaalta ongelmallinen kertomus voi joskus olla täydellistä inspiroivampi.
    « Viimeksi muokattu: 24.10.18 - klo:23:50 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 22.10.18 - klo:23:20

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #22: Candyman

    Tunnelmallinen kauhupätkä, joka esittelee uuden innovatiivisen tavan riistää henki itseltään: mene peiliin eteen ja sano viisi kertaa ”namumies”.

    Jatko-opiskelija puuhailee urbaanilegendoja käsittelevän tutkielman kimpussa, mutta joutuukin kasvokkain aidon hirviön kanssa. Kuulostaa tylsältä, mutta juonessa on yllättävän paljon käänteitä ja paljastuksia, jotka pitävät homman virkeänä. Jotkut näistä tosin toimivat paremmin kuin toiset, ja ainakin yksi vaikuttaa täysin tarpeettomalta. Lopputekstien aikana huomasin miettiväni juonikudelmaa ja sen sisäistä logiikkaa. Lopulta aloin vakuuttua siitä, etteivät tekijätkään olleet varmoja yksityiskohdista.

    Pääpiirteissään tarina on toki melko yksinkertainen, joskaan ei ennalta-arvattava, mutta sitä hämmennetään muutamilla oudoilla siveltimenvedoilla. Tavallaan toivoisin, että juonesta olisi karsittu joitain asioita ja että nimihahmo olisi säilytetty mystisempänä. Vaiheikas tarina ehkäisee kyllästymistä, mutta laimentaa kauhua. Kokonaisuus saa traagisia vivahteita, jotka voisivat teoriassa olla tervetulleita, mikäli niihin ehdittäisiin syventyä edes hitusen verran.

    Elokuva tuntuu myös haluavan sanoa jotain urbaaneista legendoista, kansantarinoista ja kertomuksista ylipäätään. Tämä on toimiva lisä. Vaikka olen kuullut useasti aiemminkin viisauksia taiteen ja tarinoiden, ja niiden ikuistamien ihmisten kuolemattomuudesta, tuntuvat ne jotenkin erilaiselta osana matalaäänisen ja tyylikkään murhaajan monologia.

    Muistettavin asia elokuvassa saattaa silti olla sen tunnusmusiikki.

    « Viimeksi muokattu: 24.10.18 - klo:18:31 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 24.10.18 - klo:23:48

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #23 & #24: It (1990) & It (2017)

    Stephen King on sairas perverssi, mutta hänellä on hyviä tarinaideoita. Pikkukaupungin viemäriverkostossa vaaniva ja ihmisten pelosta voimaa saava hirviö on sellainen, varsinkin kun premissiä ruokitaan nuorilla, arkielämän ongelmien kanssa painivilla päähenkilöillä, jotka pelkojaan uhmaten lähtevät yhteiseen seikkailuun. Kuulostaa kornilta, mutta sekä vuoden 1990 minisarja että 27 vuotta myöhemmin ilmestynyt valkokangasadaptaatio toivat mieleen omat lapsuusvuoteni. Pitkät pyöräretket, seikkailut metsissä ja syrjäkylillä, kohtaamiset koulukiusaajien kanssa ja niin hävytön kielenkäyttö, että äiti olisi pessyt suun saippualla, jos olisi ollut kuulemassa (yhden kerran olikin – ja pesi). En varttunut Mainessa, vaan Etelä-Savon ja Pohjanmaan tuppukylissä, mutta löysin silti tarinasta monia asioita, joihin samastua.

    Lähdemateriaalin (yli tuhatsivuisen ja aivan pöyristyttävän sairaan kirjan) huomioiden TV-adaptaatio on varsin kunnianhimoinen. Se tosin on tehty pienehköllä budjetilla, mikä näkyy paikoin nolostuttavan huonoissa erikoistehosteissa. Aikuisnäyttelijät ja dialogi ovat myös joissain kohtauksissa myötähäpeää herättäviä. Koko kolmen tunnin paketti on silti yllättävän sympaattinen. Ainakin minulle välittyi sellainen kuva, että tekijöillä on ollut sydän paikallaan, vaikka budjetissa ja ammattitaidossa onkin ollut puutteita.

    Ensimmäinen, suurimmaksi osaksi lapsihahmoihin keskittyvä osuus on jälkipuoliskoa parempi (katsoin version, jossa molemmat osat oli niputettu saumattomasti yhteen). Tämä johtuu siitä, että lapsinäyttelijät ovat hyviä, mutta myös siitä, että tarinaa katsotaan kliimaksia myöten lapsen näkökulmasta. Tapa, jolla hirviö kukistetaan ja myös useimmat loppunujakan kömpelyydet on helppo hyväksyä, kun kokonaisuuden mieltää lapsihahmojen yhteiseksi ja näitä jokaista kasvattavaksi kesäseikkailuksi. Hirviö voitetaan naiivilla logiikalla, jossa tosielämän säännöt ovat merkityksettömiä.

    Toinen osa taas... noh... lopputaistelu on koominen ja sitä edeltää joukko omituisia ja siirappisia kohtauksia, joissa päähahmot pussailevat, hierovat toistensa hartioita ja paljastavat kiusallisia salaisuuksiaan epäsopivilla hetkillä. Ja yksi heistä kertoo umpijurrissa kammottavan huonoja vitsejä, joille kaikki nauravat...?

    Kaikista oudoista ja nolostuttavista hetkistä huolimatta olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten vaivattomasti kolme tuntia hurahti tämän sympaattisen roskaviihteen parissa. Toki on silti selvää, että tarinassa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Siksi olin mielissäni siitä, että kirja oli adaptoitu uudestaan, tällä kertaa ihan oikeaksi elokuvaksi. Viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa kertoo yksinomaan lapsihahmojen osuuden tarinasta. Aikaa on käytössä kaksi tuntia ja vartti eli yli 2/3 koko TV-sarjan kestosta, voi juku.

    No, vuoden 2017 elokuva on oikein hyvä silloin, kun ruudulla ei näy hirviöitä. Valitettavasti modernissa kauhuelokuvassa täytyy olla moderneja kauhukohtauksia, ja ne kohtaukset ovat täyttä paskaa. Klovni heiluttelee päätään kiivaasti samalla kun taustalla soi kalisevia kattiloita ja muuta geneeristä kauhumusiikkia. Elokuva on ärsyttävä silloin kuin se yrittää olla pelottava. Pelkojen voittamisesta kertova tarina olisi luultavasti tehokkaampi, jos katsoja olisi itsekin peloissaan. Aidosti kuumottavan tunnelman rakentamisen sijasta elokuva tyytyy säikyttelemään, eikä ole siinäkään mainittavan hyvä.

    Ja kuitenkin on ehkä pakko olla tyytyväinen elokuvaan, jossa ärsyttävien hirviöosuuksien ulkopuolella saa nauttia hyvin kirjoitettujen ja hyvin näyteltyjen hahmojen edesottamuksista. Tiedän nimittäin, että on olemassa paljon elokuvia, joissa ei ärsyttävien hirviösuuksien lisäksi ole mitään muuta sisältöä. Ja toimiihan keskeinen tarina rasittavista keskeytyksistä huolimatta. Olen emotionaalinen idiootti, joten liikutuin muun muassa kohtauksesta, jossa tyttö vastaanottaa rakkauskirjeen anonyymilta lähettäjältä. Useissa muissakin kohtauksissa tarjoillaan onnistunutta draamaa ja sitä hienoa lapsuusaikojen fiilistä, josta jaarittelin jo ensimmäisessä kappaleessa.

    Olen kiinnostunut näkemään toisen osan, mutta harmittelen edelleen hyödyntämätöntä potentiaalia.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 25.10.18 - klo:21:48

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #25: Evil Dead (2013)

    Nuorisoporukka menee mökille ja manaa vahingossa esiin pahoja henkiä. Mutta hetkinen, minähän olen nähnyt tämän elokuvan.

    En ole aivan varma, mitä odotin tältä kauhuklassikon uusinnalta, joka vaikutti alusta pitäen tarpeettomalta. Uusintaversion ei toki ole pakko olla kirosana. Remake on aina tervetullut, jos alkuperäisessä teoksessa on hyödyntämätöntä potentiaalia tai jos vanhaa aihetta pystytään lähestymään tuoreesta näkökulmasta tai jos tekijöillä ylipäätään on omia, uusia ideoita. Evil Deadin toisessa tulemisessa ei ole mitään erityisen kiinnostavaa tai kekseliästä.

    Myönnän, että alkuperäinen The Evil Dead ei ole elokuvataiteen tai tarinankerronnan mestariteos. Sen hahmot ovat pinnallisia ja premissi yksinkertainen, eikä juonessa ole kummoisia käänteitä. Elokuva ei myöskään liene nykypäivän katsojasta erityisen pelottava. Siinä on kuitenkin hyvä meininki. Teurastuskohtaukset eivät ole ainoastaan verisiä, vaan myös kekseliäitä ja jopa hauskoja. Vaikka juonessa ei ole yllätyksiä, demonien vaihtelevat temput pitävät elokuvan värikkäänä ja tuoreena.

    Remakea katsoessa en pyöritellyt päätäni, sillä elokuvassa ei ole mitään erityisen huonoa. Se on kuitenkin aika lattea ollakseen osa sarjaa, joka on tunnettu pöyristyttävästä verenvuodatuksesta ja mielikuvituksellisista kauhukohtauksista. Toki elokuva näyttää paremmalta kuin useimmat näkemäni vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmestyneet hirviöleffat. Erikoistehosteissa ei ole luotettu liiaksi tietokone-efekteihin, joita on vaikea saada näyttämään aidoilta. Lopussa taivaalta sataa verta ja demoni halkaistaan moottorisahalla kahtia. Se tuntuu sopivalta kliimaksilta Evil Dead -nimiseen elokuvaan. Harmi, että sitä edeltävä verilöyly on aika tylsää katsottavaa.

    Uusi versio haluaa unohtaa sarjan myöhemmin saamat koomiset piirteet ja pysyä totisena kauhuelokuvana. Ymmärrän tämän, mutta koska hahmot ja tarina eivät ole kiinnostavia, jäin kaipaamaan jotain mihin tarttua. Esimerkiksi hauskoja efektejä ja leikkimielisyyttä.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 26.10.18 - klo:01:08

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun kolmas Ystävät hämärän jälkeen  [Netflix]

    Koulukiusattu poika ystävystyy ikäisensä vampyyrin kanssa. Tylsä ja kuiva ruotsalainen draamaelokuva, jossa ei tapahdu mitään. Ja kun siihen sekoittaa verenhimosen makaaberin elämäntavan, on lopputulos mitä herkullisin. Verenvuodatusta hädin tuskin nähdään ruudulla, mutta tunnelma on silti mitä karmein. 4/5
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 26.10.18 - klo:22:09

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Minäkin pidän tuosta elokuvasta.

    Kauhukuu #26: Videodrome

    Odotin ällöjä 80-luvun erikoistehosteita, mutta sain niitä yllättävän vähän. Niitä korvaa temaattisesti mielenkiintoinen tarina television vallasta ja väkivaltaviihteen vaikutuksesta ihmisiin. Päähenkilö on televisiokanavan pomo, joka katsottuaan pöyristyttävää videoväkivaltaa alkaa nähdä ympärillään jotenkin kauhean sairaita asioita. Kyse ei ole Alanin sekoamisesta, vaan hallusinaatioista, jotka ovat lähtöisin väkivaltavideon lähettämän signaalin synnyttämästä kasvaimesta. Tai jotain.

    Loppupuolella vaikuttaa siltä, että elokuvan sisäinen logiikka menee sekaisin, mutta ehkä kyse onkin vain televisiomaailman ja todellisuuden rajan hämärtymisestä. Hyvin mielenkiintoista, vaikka tarina voisi olla vangitsevampikin. En ole varma, mikä on elokuvan lopullinen kanta, mutta se herättää ajatuksia visuaalisesta viihteestä ja mediabusineksesta hiukan samaan tapaan kuin The Wicker Man herätti uskonnoista. Hyvää kamaa, mutta ei niin viihdyttävää, kuin olin odottanut.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 27.10.18 - klo:00:18

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun neljäs Zodiac  [Netflix]

    Väkivaltainen mielipuoli on suosikkigenreni, ja tällä kertaa massamurhaajan jäljillä ovat Rautamies, Hulk, Donnie Darko ja Likainen Harri. Murhat etenevät hitaasti ja realistisesti, mikä tekee niistä erityisen kammottavia. Sitten katsoja muistaa elokuvan perustuvan tositapahtumiin ja kuumotus vain kohoaa entisestään. Lopulta väkivalta jää kuitenkin kokonaan dekkaripähkinän jalkoihin, mikä on myös erittäin viihdyttävää. En tiedä, oliko tarinassa liikaa hahmoja, vai enkö katsonut tarpeeksi keskittyneesti, mutta sanaleikeissä menin useasti sekaisin. Murhaajan jäljittämisessä pysyin kuitenkin hyvin kärryillä. 4/5
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 27.10.18 - klo:05:47

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Tuo on muistaakseni ihan hyvä elokuva. Haluaisin nähdä sen uudestaan varmistuakseni asiasta.

    Kauhukuu #27: In the Mouth of Madness

    Kuten aiemmin sanoin, kauhuelokuvat eivät pelota minua. Selvästi en kuitenkaan ole immuuni kaikelle kauhufiktiolle. Kuuntelin nimittäin hiljattain suomalaisen Frankenstein-radiokuunnelman, joka oli lähdemateriaalilleen uskollisesti korni ja melodramaattinen, eikä edes järjettömän hyvin näytelty. Kaikesta tästä huolimatta kuunnelman kuvailut hirviöstä pimeässä huoneessa saivat aikaan kylmiä väreitä: näin olennon mielessäni ja lyhyen hetken ajan huomasin pelkääväni sitä. Johtuukohan tämä siitä, että mielikuvituksen luomat asiat ovat aina pelottavampia kuin jokin valmiina ruudulta tai valkokankaalta nähty? Muistan kokeneeni samantapaista pelkoa, kun joskus kuuntelin Spotifysta äänikirjaversioita H.P. Lovecraftin tarinoista. Näiden kertomusten keskeisimpiä piirteitä ovat juuri kammottavat hirviöt, joita järkyttynyt kertojahahmo pystyy hädin tuskin kuvailemaan, mutta joiden visualisoimisessa mielikuvitus silti yrittää parhaansa.

    In the Mouth of Madness ottaa paljon vaikutteita Lovecraftin tarinoista. Voisi itse asiassa sanoa, että kyseessä on Lovecraft-elokuva ilman lisenssiä. Se on myös lähestulkoon pelottava kauhuelokuva. Ei aivan, mutta lähestulkoon, ja se on jo paljon.

    Ainakaan julkaisun aikoihin kriitikot eivät elokuvasta välittäneet, eikä siitä vieläkään ole muodostunut genrensä klassikkoa. Ehkä aivojeni sopukoiden sanelemat kriteerit sille, mikä tekee kauhuelokuvasta tehokkaan ovat siis erilaiset kuin monilla muilla ihmisillä. Elokuva on kiinnostava yhdistelmä groteskia hirviöpätkää ja psykologista jännäriä, joskaan ei kovin vähäeleistä sellaista. Ja minuun se puree, vaikka mukana on myös useita hölmöjä ja lässähtäviä hetkiä.

    Minusta efektit ovat ihan hyviä, tosin enemmän 80-luvun kuin 90-luvun näköisiä, mutta niitä olisi saatu käyttää hillitymmin. Se on pelottavaa, kun seinässä on musta aukko, josta kuuluu ääniä ja josta ikivanhojen, toismaailmallisten olentojen kerrotaan pian ryömivän ulos. Kun aukosta sitten oikeasti tulee ulos limaisia hirviönukkeja, tunnelma väkisin latistuu. On ohjaaja sentään jotain ymmärtänyt, sillä kamera ei viipyile örkeissä kauaa, vaan näyttää niistä vain vilauksia. Sanoisin silti, että lyhyemmätkin vilaukset riittäisivät.

    Käsikirjoitus on aika yksinkertainen, mutta se toimii yksinkertaisena Lovecraft-pastissina siinä missä Halloween toimii yksinkertaisena slasher-elokuvana. On mukana toki muutamia kiinnostavia jippoja, joiden tehtäväksi jää elokuvan sisäisen logiikan ja sen esittämän todellisuuden hämärtäminen. Roger Ebert sanoi arvostelussaan, että elokuva ei toimi, koska tällaiset elokuvat tarvitsevat sääntöjä. Minusta In the Mouth of Madness on kuitenkin hyvä esimerkki tapauksesta, jossa sääntöjen puute on yksi merkittävimmistä kauhun rakennuspalasista.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 28.10.18 - klo:01:43

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun viides Vertigo - punainen kyynel.

    Dekkarimysteerit ovat usein kaavamaisia. Johtolankoja tiputellaan pikku hiljaa kunnes kaikki huipentuu suureen paljastukseen. Vertigon mysteeri, jossa korkeanpaikan kammosta kärsivä etsivä tutkii riivatun vaimon tapausta, ei ainoastaan syvene tarinan edetessä, vaan koko tarinan rakenne muuttuu kohtauksesta toiseen genrerajojensa ulkopuolelle. Rauhallinen tahtikaan ei silloin tunnu lainkaan pitkästyttävältä. Eikä Vertigo edes tyydy olemaan hauska dekkari, jossa hahmot ovat vain pelinappuloita. Edes etsivä itse ei ole ulkopuolinen tarkkailija, vaan aktiviinen toimija, jonka pakkomielteinen hahmo on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin itse mysteerikin. Tästä suuri kiitos koituu pääosan esittäjälle James Stewartille.

    Onko kyseessä sitten Hitchcockin, taikka maailman paras elokuva? Ei ehkä ihan oma suosikkini, sillä kaksi latteaa juonenkäännettä eivät tarjonneet kuumottelulle tyydyttävää vastinetta. Joka tapauksessa arvosanaksi lähtee erittäin vahva 5/5.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 28.10.18 - klo:01:59

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Sleepaway Camp
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Lievästi Friday the 13th -sarjalta inspistä saanut Sleepaway Camp on b-elokuvaa parhaimmillaan. Näyttely on aivan hirveää, dialogi naurettavaa (”Eat shit and die!”, ”Eat shit and live!”). Tappajan henkilöllisyyden arvaa heti. Kaiken kruunaa loistava kasariestetiikka. Mutta tässä on niin käsittämätön määrä krokotiilejä, ettei tästä voi olla pitämättä.

    Tarinan päähenkilö on hiljainen ja traumatisoitunut pikkytyttö Angela, jota kaikki bimbotytöt kiusaavat leirillä. Mukaan mahtuu myös pieni romanssi, ja onkin mukavaa, ettei elokuva ole pelkästään seuraavan tapon odottamista. Siistiä on se, että kerrankin tällaiseen tappoleffaan on saatu oikeasti muksuja näyttelemään. Esimerkiksi päähenkilö Angelan näyttelijä oli leffaa kuvatessa 13. Tapot on siistejä ja hauskoja, ja niiden ympärille pykätyt tehosteet ovat yllättävän vakuuttavia, ottaen huomioon elokuvan b-luokan meiningin.

    Pidän kyllä tällaisista krokotiilejä tihkuvista elokuvista yli kaiken. Tätä katsoessa tuntuu siltä, että tässä on vilpittömästi haluttu vain tehdä perus slasheri ihan tekemisen ilosta. Vaikka elokuva ei olekaan mikään varsinainen taidonnäyte kovin monella osa-alueella, on se lopulta viihdyttävä ja sympaattinen pätkä, jonka katsoisin vaikka heti uudelleen.

    Sleepaway Camp on tosin siitä harvinainen elokuva, että sen loppuratkaisu on luultavasti tunnetumpi kuin itse elokuva. Olin hieman harmissani siitä, että olin spoilaantunut tästä etukäteen, sillä lopetus on aivan pöyristyttävän sairas ja yksi mieleenpainuvimpia mitä olen koskaan nähnyt. 7/10


    Black Christmas
    Häiriintynyt sekopää stalkkaa ja tappaa teinityttöjä. Black Christmas on yksi varhaisimpia slashereita, ja monellakin tapaa suora vaikuttaja esimerkiksi Halloweeniin. Eikä vain siksi, että molempien tapahtumat sijoittuvat juhlapyhien aikaan. Sivistysmielessä päätin siis katsoa tämän ja voi perkele sentään että tämä oli kuumottava…!

    Black Christmas on siinä mielessä erityisen pelottava elokuva, että sen tapahtumat voisivat teoriassa tapahtua lähes jokaiselle. Pelkkä ajatus siitä, että joku on samassa asunnossa tietämättäsi, on aivan hirveä. Ja sitten se joku on vielä eläimellistä huohottelua, hihittelyä ja ääntelyä tuottava sekopää murhaaja.

    Klaustrofobiset otokset, himmeä valaistus ja erityisesti äänimaailma antavat sulkijalihaksille töitä. Vitun karmivaa. Voin myöntää, että tämän katsottuani seuraavana yönä oli hieman vaikea saada unta. 8/10


    Nosferatu: Phantom der Nacht
    Saksalaisen mestariohjaaja Werner Herzogin vuoden 1979 remake alkuperäisestä Nosferatusta. Ilmeisesti tämä on tehty rakkaudesta alkuperäiseen elokuvaan, jota en harmikseni ole vielä nähnyt. Pääosassa kalpeana vampyyrinä kangistelee Herzogin ”luottomies” Klaus Kinski ja kymmenen tuhatta rottaa. Herzogin Nosferatu on mielettömän upean näköinen elokuva ja hidas kuin perkele.

    Tulkinta Draculan hahmosta on vallan mielenkiintoinen. Karismaattisen ja itsevarman komistuksen sijaan Kinskin esittämä Dracula on oikeastaan jopa traaginen hahmo. Dracula on tässä esitetty rumana, yksinäisyyden ja ikänsä riivaamana ja kärsivänä hahmona, joka ei tunnu saavan veren läträämisestä minkäänlaista nautintoa, vaan suhtautuu puuhiinsa varovaisesti ja välttämättömyytenä. Samaten muut tarinan vakiohahmot on käännetty hieman päälaelleen. Esimerkiksi Van Helsing ei ole tässä mikään kaikkitietävä ja rohkea sankari.

    Elokuvasta on kaksi versiota: saksaksi ja englanniksi. Normaalistihan elokuvat dubataan, mutta Herzog päätti kuvata dialogikohtauksista kaksi versiota koska miksipä ei vitun sekopää. Katsoin itse englanninkielisen, mutta luulenpa, että saksankielinen olisi ollut lopulta parempi valinta. Erittäin mieleenpainuva tapaus silti näinkin. Luultavasti paras tulkinta Draculasta, minkä olen nähnyt. 8/10


    Manos: The Hands of Fate
    Mitähän vittua minä juuri katsoin.


    Green Room
    Punkbändi soittaa keikan uusnatsien omistamassa baarissa, ja he tulevat vahingossa nähneeksi jotain, mitä heidän ei olisi kuullut nähdä. Taitavasti rytmitetty Green Room nappaa heti mukaansa seuratessaan bändin kiertue-elämää. Hetkeksi ehdin jo unohtaa katsovani kauhuelokuvaa, koska aatteilleen uskollisen, mutta taloudellisesti hataralla pohjalla olevan bändin seikkailu oli aidosti mielenkiintoista seurattavaa. Sitten kun paska osuu tuulettimeen, se osuu kovaa. Elokuvan väkivalta on likaista, inhottavaa ja fyysistä. Ihan pahaa teki katsoa. Hyvä toisaalta näin. Edellisessä postauksessani pöyristelin Antichristin väkivaltaa, ja vaikka Green Roomin pöyristyttävyys on lähes samaa tasoa, tuntuu se perustellummalta. Se ei ole pelkästään shokeeraamassa, vaan asettamassa myös tietyt lähtöpisteet ja valtatasot sekä sankareille, että pahiksille.

    Pahiksista puheen ollen, söör Patrick Stewart näyttelee pahisjoukon johtajaa, ja hän tekee odotetusti erinomaista työtä laskelmoivana ja hyytävän rauhallisena natsipaskiaisena. Edellä mainitun Black Christmasin tapaan Green Roomin tapahtumat voisivat ainakin teoriassa tapahtua oikeastikin, ja siksi se toimii. Ei ole olemassa mitään yliluonnollista, vaan kaikki pahuus on lähtöisin ihmisistä. Aloin pohtia wnb-rokkarin elämää uudelleen tämän myötä.  7/10


    28 Days Later…
    Zombiepidemia, apuaaaa! Mulla oli tästä hyvin samanlaiset fiilikset kuin Tapzalla. Kuulemma tämä oli aikoinaan kovinkin innovatiivinen ja rajoja rikkova zombileffa, mutta rehellisyyden nimissä en oikein ymmärrä miksi. Juu, nopeat zombit ovat uusi ja sittemmin paljon matkittu idea, mutta suurin osa tarinan biiteistä tuntuu melkoisen nähdyiltä tai suoraan esimerkiksi George A. Romeron alkuperäisestä zombitrilogiasta pollityiltä. Tai sitten kaikki tämän jälkeen tehdyt zombijutut on pöllitty tästä ja täten tämä tuntuu jo vähän nähdyltä. EN TIEDÄ.

    Elokuva on tosiaan vähän turhankin tutun oloinen, ja ei tarvitse olla mikään elokuvatieteen maisteri arvatakseen mitä elokuvassa tulee milloinkin käymään. Suurin uhka sankareille ei perinteisesti ole välttämättä itse zombiepidemia, vaan muut ihmiset. Zombiepidemia leviää 28:n päivän aikana, ja sen myötä sivilisaatio katoaa ja ihmiset menettävät mielenterveytensä. En ole koskaan ollut zombiapokalypsissä mukana, mutta 28 päivän kestoisen kaaoksen seuraukset tuntuu enemmänkin parilta vuodelta.

    Hämmennyin suuresti, koska elokuvassa ensin sanottiin, että epidemia on levinnyt Lontoon lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin, mutta myöhemmin implikoitiin, ettei se olisi edennyt Iso-Britanniaa kauemmas. Siis mikä tässä nyt on se totuus…? Hahmot puhuvat siitä ettei telkkarista ja radiosta tule mitään, mutta hei oletteko kuulleet koskaan Internetistä häää?!?!

    Teknisesti leffa on superhajottava, koska esimerkiksi otokset autioituneesta Lontoosta ovat samanaikaisesti kauniita ja ihan vitun creepyjä. Kadut ammottavat tyhjyyttään, mikä saa ihmettelemään, että miten helvetissä tämä on kuvattu. Sitten taas toimintakohtauksissa on miljoona leikkausta sekunnissa ja kamera heiluu kuin känninen karusellissa, eikä menosta saa ihan oikeasti mitään selvää.

    Ehkä mietin lopulta liikaa, ja tekstini saattaa kuulostaa tosi negatiiviselta, vaikka minusta elokuva olikin lopulta aika viihdyttävä. 6/10
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 29.10.18 - klo:22:13

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Päivän double featuren teemana oli 50-luvun hölmö science fiction. Samalla kyseessä olivat Kauhukuun elokuvat #28 ja #29: It Came From Outer Space ja Them!

    Kumpikaan elokuva ei ollut niin hölmö kuin odotin. It Came From Outer Space kertoo maapallolle laskeutuvista avaruusolennoista, jotka näyttävät iljettäviltä, mutta eivät ole pahantahtoisia. Ne eivät uskalla näyttäytyä sellaisinaan, vaan kaappaavat ihmisiä ja ottavat heidän muotonsa. Tämä johtuu siitä, että olennot tietävät ihmisten hyökkäävän kaiken heille vieraan ja omituisen kimppuun. Eräässä kohtauksessa päähenkilö osoittaa (oletettavasti) harmitonta maassa ryömivää hämähäkkiä ja kysyy, minkä takia ihmiset pelkäävät sitä. Koska sillä on enemmän jalkoja kuin ihmisellä ja koska sen suu liikkuu eri tavalla? Näsäviisaastelija voisi tosin huomauttaa, että kenties siksi, että monet hämähäkit ovat myrkyllisiä. Ehkä käsikirjoittajan olisi siis kannattanut valita sinänsä hyvän sanoman esittämiseen jokin toinen öttiäinen.

    Tarina ei kuitenkaan ole täynnä ihmisvihaa, sillä se esittää ajatuksen, että vaikka ihmiset eivät vielä ole valmiita kohtaamaan toisten taivaankappaleiden kulttuureita, jonain päivänä he saattavat olla. Ilahduttavan positiivista ottaen huomioon, että ihmiset eivät tule vielä toimeen edes toistensa kanssa.

    Elokuvassa on paljon hölmöyksiä, eikä se ole millään osa-alueella mestarillisesti toteutettu, mutta tarina on parempi kuin osasin nimen ja lajityypin perusteella odottaa. Asia saattaa selittyä sillä, että leffa perustuu klassikkokirjailija Ray Bradburyn kynäilemään novelliin. Voisin tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin, mutta valitettavasti samaa voisin todeta kymmenistä muistakin kirjailijoista... ja aikaa on rajallisesti... varsinkin kun osa siitä täytyy käyttää typerien hirviöelokuvien katsomiseen... ja niistä kirjoittamiseen... lasten videopelifoorumille... vittu...

    Myös Them! yllättää. Se kertoo valtavista tappajamuurahaisista, mutta aihetta ei käsitellä samaan tapaan kuin hölmöissä hirviöelokuvissa. Vaikuttaa siltä, että elokuvantekijät ovat halunneet esittää mahdollisimman todenmukaisen tarinan siitä, mitä saattaisi tapahtua jos New Mexicon autiomaassa sattuisi kehittymään suuria ja vaarallisia mutanttiötököitä. Paikalle kutsutaan muurahaistutkija, joka selittää, miten muurahaiset käyttäytyvät ja millä tavalla niitä vastaan kannattaa taistella. Elokuva ei siis missään vaiheessa kohtele hirviöitä muina kuin jättimäisinä muurahaisina. En tosin ole hyönteisasiantuntija, joten en tiedä, pitävätkö hyönteisfaktat paikkansa. Mutta ainakin elokuvan sisäinen logiikka toimii erästä loppupuolen ratkaisua lukuun ottamatta.

    Arvostan tällaista totista lähestymistapaa. Valitettavasti elokuva on myös aika tylsä. Alkupuolen pohjustus, jossa tuntemattoman uhan luonnetta selvitellään, on onnistunut, mutta jännittävät hetket ovat harvassa sen jälkeen kun muurahaiset näyttäytyvät. 50-luvun alkeellisten erikoistehosteiden vuoksi nämä elukat ovat vastustajina aika kömpelöitä, eivätkä tee juuri muuta kun heilu hölmösti paikoillaan ja liiku hyvin hitaasti eteenpäin. Pahempi ongelma on kuitenkin se, että hahmot ovat todella ikävystyttäviä. Sen ehkä kestäisi, jos suurin osa elokuvasta ei koostuisi hahmojen välisistä keskusteluista.  Muutaman viikon kuluttua tuskin muistan muita hahmoja kuin iäkkään hyönteisprofessorin ja hänen viehättävän tyttärensä, jälkimmäisenkin vain esteettisistä syistä. Toki tarinoita on mahdollista rakentaa pelkästään kiinnostavien konseptien varaan, mutta tuskin sentään puolitoistatuntista elokuvaa, jossa puhutaan näin paljon.

    Loppupuolella tarinaan tuodaan toimiva inhimillinen elementti, mutta sekään ei suoraan koske päähenkilöitä, joten kliimaksikin tuntuu hiukan lattealta. Pieni lohtu on kuitenkin loppukohtaus, joka tiivistää hyvin elokuvan pelkoa ruokkivan sanoman ydinaseiden käytön arvaamattomista seuraamuksista. Yksi uhka on nähty ja hoidettu, mutta kuka tietää, mitä seuraavaksi on tiedossa?

    Genreistä (avaruusolioelokuvat ja jättihirviöelokuvat) kiinnostuneille molemmat leffat ovat puutteistaan huolimatta katsomisen arvoisia.

    Edit: Leffojen suomenkieliset nimet ovat muuten Yön meteori ja Yön pedot... sattumaako hmmm *_*

    Edit: It Came From Outer Space ei perustukaan julkaistuun tarinaan, vaan "screen treatmentiin" josta muokattiin käsikirjoitus. Tarina on joka tapauksessa Bradburyn kirjoittama.
    « Viimeksi muokattu: 31.10.18 - klo:13:47 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 29.10.18 - klo:22:17
    Kauhukuuni alkoi myöhään Halloweenilla. Ei siis sillä ekalla, eikä edes Rob Zombien rebootilla, vaan tällä uusimmalla, joka on jatkoa aivan ekalle, eli periaattessa Halloween 2, mutta ei se eka Halloween 2... Mitä vittua elokuvien nimeäjät.

    Saavuin näytökseen n. 20 minuuttia myöhässä, joten alusta en osaa sanoa mitään, mutta ainakin siitä eteenpäin elokuva rullasi mukavasti eteenpäin murhien rytmittäessä perhedraamaa ja teinimeininkiä. Odotin joiltakin hahmoilta premissin huomioiden vähän järkevämpää käytöstä, ja jouduin välistä muistuttamaan itselleni, että tämä on slasheri. Typerien päätösten tekeminen on sääntö, ei poikkeus. Muutamat ovelat jekut saivat hymähtelemään. Uusi musiikki ja legendaarisen tunnarin variointi toimivat erinomaisesti.

    (click to show/hide)

    Ähäkutti, oikeasti kauhukuuni alkoi jo viime perjantaina Castlevanian kakkoskaudella. Vähän liikaa kirjastossa nujuamista ja Draculan vamppihovin juonitteluja omaan makuuni, mutta uudet hahmot Hector ja Isaac olivat ihan hyviä ja varsinkin näiden suhde Draculaan oli mielenkiintoinen. Melkein sanoisin, että jos ekat jaksot eivät yhtään sytytä, kannattaa katsoa ainakin seitsemäs, jossa nähdään parasta mättöä ja kuullaan jopa eräs tuttu sävelmä.
    Kirjattu
  • ::
  • 30.10.18 - klo:23:02

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuu #30: 10 Cloverfield Lane

    Jälleen yksi elokuva, jonka katsomisesta en ollut erityisen innoissani. Tarina kertoo tytönhupakosta, joka menettää tajuntansa auto-onnettomuudessa ja joutuu lukituksi läskin ja limaisen äijänkörilään kellariin. Siellä hän on kuulemma turvassa, koska äijä kertoo, että on tapahtunut katastrofi, jonka seurauksena ulkoilma on muuttunut myrkylliseksi. Uskoisikohan tuota, sekä tyttö että katsoja miettivät.

    Olipas mukavaa, kun sai taas huomata hymyn hyytyvän. Leffa on nimittäin kaikin puolin onnistunut pienen mittakaavan trilleri. Keskeisiä hahmoja on kolme ja tapahtumapaikkoja yksi. Elokuva on hyvin näytelty ja oikeasti jännittävä, mitä ei sovi pitää itsestäänselvyytenä, kun kyseessä on moderni kauhujännäri.

    Coconuutin suosikkinäyttelijätären numero kaksi eli Mary Elizabeth Winsteadin tulkitsema päähahmo on pätevä ja terävä, mutta myös haavoittuvainen. Hänellä on puutteita, jotka ovat johtaneet hänet tekoihin, joita hän itsekin harmittelee. Vaikka hahmosta paljastetaan hyvin rajallisesti asioita, huomasin toivovani, että hän selättäisi ongelmansa ja selviytyisi tukalasta tilanteesta. Huomattavin este on John Goodmanin esittämä ukkeli, joka on aidosti pelottava, mutta ei täysin vailla inhimillisiä vivahteita. Elokuvan oleellisin tehtävä on ollut saada nämä kaksi hahmoa onnistumaan. Vaikka kaikki muu olisi paskaa, Winstead ja Goodman riittäisivät pitämään kokonaisuuden kasassa.

    Noh, onneksi elokuva ei edes ole paskaa... paitsi lopussa. Hengästyttävää kliimaksia seuraa toinen kliimaksi, jolla ei ole mitään tekemistä aiemman elokuvan kanssa. Se ei olisi katastrofi, jos tekijät olisivat tajunneet pitää sen hieman hillitympänä. Nyt se on suorastaan pöyristyttävä. Onneksi elokuva jatkuu vielä pari minuuttia sen jälkeen. Vaikka viimeinen kohtaus on korni, se sulkee tarinan onnistuneesti ja saa melkein unohtamaan, mitä hetkeä aiemmin tapahtui.
    « Viimeksi muokattu: 31.10.18 - klo:13:43 kirjoittanut Tapza »
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 31.10.18 - klo:19:17

    Tapza Poissa

    • Katkeroitunut nörtti
    Kauhukuun aikana olen huomannut ajattelevani paljon kauhuelokuvia (ja kauhukertomuksia ylipäätään) ja sitä, mikä niissä oikeastaan viehättää. Ehkä kirjoitan aiheesta reflektoivan esseen joskus paremmalla ajalla. Ensin kuitenkin mietteet kuukauden viimeisestä elokuvasta.

    Kauhukuu #31: Split

    M. Night Shamalamadaa on mielenkiintoinen ohjaaja, jolla on takanaan, noh, vaiheikas ura. En itse koskaan katsonut hänen haukutuimpia elokuviaan (The Happening, After Earth, The Last Airbender…) , ja varhaisista pidin, jopa The Villagesta (jonka katsomisesta tosin on ikuisuus), joten mielikuvani hänen tuotannostaan saattaa olla positiivisempi kuin useimmilla. Shyamalanin edellinen elokuva The Visit sai huomattavasti positiivisemman vastaanoton kuin hänen sata edellistään, mutta itse en elokuvasta suuresti piitannut. Tuorein Split on kerännyt vielä enemmän kehuja, joten odotin elokuvan näkemistä varautuneella mielenkiinnolla. Onnistuuko Shyamalan hyydyttämään hymyn?

    Noh, onnistuuhan hän. Split on erittäin toimiva hömppäjännäri, jossa outo mies kidnappaa kolme teinityttöä. Mielenkiintoisen tapauksesta tekee se, että miehen sisällä elää 23 eri persoonaa. Ne ajattelevat ja toimivat kuin ketkä tahansa itsenäiset ihmiset, toisistaan riippumatta, joten kyseessä ei ole mielenhäiriö. Ikävä kyllä persoonista kusipäisimmät ovat ottaneet kehon hallintaansa ja aikovat käyttää tyttöjä hyväkseen jotenkin kauhean sairaalla tavalla.

    Kun pöyristyttävän premissin hyväksyy, elokuva paitsi tuntuu loogiselta, myös viihdyttää koko kestonsa ajan. Se ottaa aiheensa ja tarinansa juuri sopivan vakavasti. Se ei koe tarpeelliseksi vitsailla jatkuvasti, mutta tuntuu tiedostavan, ettei tässä mitään hienovaraista ihmismielen syvyyksiä luotaavaa draamaa olla rakentamassa. Ja kuitenkin tarina kertoo jostain, siis muustakin kuin teinityttöjä kidnappaavasta sekopäästä. Toki se on pöhkö, jos miellämme pöhköksi kaiken mikä ei ole realistista, mutta mukana on riittävästi humaania tarttumapintaa, jotta elokuva toimii muutenkin kuin pinnallisimmalla mahdollisella tasolla. Lopussa huomasin sen herättäneen jopa ajatuksia.

    Jakomielitautista hahmoa tulkitseva James McAvoy on rool(e)issaan loistava. Toki hän on korni ja yliampuva, mutta elokuvan luonteeseen suoritus sopii täydellisesti. McAvoylla on varmasti ollut hauskaa erilaisten persoonien tulkitsemisessa. Ainakin minulla oli hauskaa niitä katsoessa.

    Lopetuksen tiesin ennakkoon, mutta kun sen aika koitti, huomasin silti hymyileväni. Hyvää kamaa. Outoa huomata elävänsä maailmassa, jossa Shyamalanin seuraava elokuva vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

    --

    Noh, Split on siis viimeinen uusi elokuva, jonka tässä kuussa katson. Vajaan tunnin päästä suuntaan nimittäin Finnkinon Evil Dead -näytökseen. Saa nähdä, onko elokuva niin viihdyttävä kuin muistan.
    Lasken pääomaa.
    Kirjattu
  • ::
  • 31.10.18 - klo:23:00

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    Illan elokuvana kauhukuun kuudes Silent Hill.

    Perheen tytär valitsee lomakohteeksi Muumimaailman sijasta Silent Hillin ja sinne mennään. Silent Hillissä tapahtuu selittämättömiä asioita, koska Silent Hill on kummallinen kaupunki fiktivisessä Silent Hill -elokuvassa, joka perustuu Silent Hill -kauhupelisarjaan. Ajatuksia herättävä leffa haastaa katsojan miettimään, onko kaikki tarkoituksella mystistä, vai eikö käsikirjoituksessa ole mitään sisäistä johdonmukaisuutta? Jos olet etukäteen päättänyt, että tarinalla on alku, keskikohta ja loppu, saatat sen tässä nähdä, mutta mitään loogista jatkumoa ei juoni tarjoa. Rumia mörköjä vilisee ruudulla. Ne eivät ole rumia ollakseen pelottavia, vaan rumia koska efektit ovat vanhentuneita ja huonoja. Pyramidipää käväisee ruudulla ja poistuu tekemättä yhtikäs mitään. Sean Bean palloilee miellyttävän tosimaailman puolella. Hän ei saa aikaan mitään. Ehkä hänen seikkailunsa tarkoituksensa on osoittaa katsojalle, miten kummallinen maailma Silent Hill on todellisuuteen verrattuna. Tai sitten käsikirjoitus on huutia.

    En ole pelejä pelannut, mutta kolkko ja autio kaupunki muistuttaa mielikuvaani pelisarjasta. Samoin lopun kliseinen juonenkäänne, joka yrittää pitää kokonaisuutta jotenkin kasassa. Ehkä tämä oli öö ihan kompetentisti kuvattu tai jotain, mutta viihdearvo oli joka tapauksessa täysi nolla. Ironisestikaan ei nauruja saa, koko kahden tunnin ajan odotin vain loppua. 1/5



    On kyllä ollut mainio konsepti tämä kauhukuukausi. Ilo päästä tutustumaan elokuvamaailmaan oman mukavuusalueen ulkopuolelta, vaikka rehellistä kauhua nyt tulikin aika vähän katsottua. Jäi tästä kiinnostavaa katsottavaa ylikin, eli ehkä palaan kauhukuvioihin vielä marraskuun puolellakin.
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::
  • 04.11.18 - klo:20:54

    Turjake Poissa

    • Törö
    • Hail to the King, baby!
      • Törön vuodatus, teh blogi
    Kauhukuu 2018: The Final Chapter

    Friday the 13th Part VII: The New Blood
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Mainion ja koomisen Jason Livesin jälkeen Perjantai-sarja palaa takaisin tosikkomeininkiin. Tällä kertaa homman jujuna on se, että Jasonin vastassa on lukuisten kertakäyttöteinien lisäksi telekineettisiä voimia omaava Tina-tyttö. Idea Jasonista tappelemasta wnb-Carrietä vastaan saattaa kuulostaa ihan daijulta, koska se on sitä, mutta ainakin elokuva luulee yrittävänsä tehdä jotain uutta.

    Telekinesia-konsepti on hauska, ja sillä älytään myös tehdä blästäämisen lisäksi myös paljon kaivattua hahmonkehitystä. Loppukahakoissa Tina pääsee kiusaamaan Jasonia voimillaan. Se on hauskaa, nauraa sai. Kaikki tapahtumat tämän telekinesia-juonen ohella on täyttä ajanhukkaa. Pahinta on se, että tämä on koko sarjan sensuroiduin osa. Behind the scenes -kamasta näkee hyvin miten siistejä juttuja ja efektejä leffaa varten oltiin tehty, mutta nämä otokset ovat joutuneet valitettavasti romukoppaan. Harmi.

    Tällaisenaankin väittäisin tämän olevan sarjan parhaita osia ensimmäisen ja kuudennen ohella, lähinnä tosin siksi että se tekee jotain pientä uutta ja onnistuu luomaan yhden sarjan parhaita hahmoja. Loppumätinä on luultavasti koko sarjan paras ja kekseliäin, mutta sinne pääseminen vaatii usean muun sarjan osan tavoin hieman ponnisteluja. 5/10


    Mandy
    Mandy on tänä vuonna julkaistu paperilla yksinkertainen, mutta visuaalisesti päräyttävä kauhujännäri. Pääosassa riehuu Oscar-voittaja Nicolas Cage. Leffa jakautuu aika selvästi kahteen puoliskoon, jossa ensimmäisessä tunnelmoidaan psykedeelisessä, kokaiinipölyisessä heavy metal-maailmassa, ja toisessa pysäyttämätön rage-Cage tuhoaa kaiken tieltään.

    Mandysta ei voi puhua mainitsematta sen huikeaa visuaalista antia. Otokset on todella värikorostettuja, kunnon värifilttereiden läpi vedettyjä otoksia kuin painajaisesta tai huumekuumehörhöilystä. Pahisten moottoripyöräjengin design on taas perverssi yhdistelmä jotain Cenobiteja ja Mad Maxia. Niin ikään äänipuolella ollaan kymppiluokassa. Jos elokuva alkaa King Crimsonin musiikilla, se ei voi olla läpeensä huono. Harmillisesti elokuvan säveltäjä kuoli kuvausprosessin aikana. Syntikoiden täyttämä soundtrack yhdessä elokuvan värispektrin kanssa luo aikaan jotain todella intensiivistä ja mieleenpainuvaa.

    Ei Mandy ole jokaiselle. Sen tarina on lopulta tosi yksinkertainen ja dialogia on hyvin vähän. Se ottaa oman aikansa. Mutta tässä on selkeä ja rajoittamaton taiteellinen visio, rakkauskirje usealle kasariklassikolle. Jos traileri saa kiinnostuskikkelin kohoamaan, niin tässäpä vasta erinomainen tapa viettää parituntinen. 8/10


    Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu laivamatkalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Tässä elokuvasarjan kahdeksannessa osassa seurataan abiristeilylle lähtenyttä lukioporukkaa, jonka määränpäänä on itse iso omena (ei se kauppakeskus). Jason lähtee tälle laivaretkelle salamatkustajana ja sitten alkaa verenläträys.

    Ottaen huomioon sen, että elokuvan nimessä luvataan Jasonin riehuvan Manhattanilla, on sangen turhauttavaa, että suurin osa elokuvasta vietetään laivalla. Tämä laivaosuus on ihan perus settiä vailla sen kummempia innovaatioita tai hyviä idiksiä. Laiva on ainakin teoriassa kuumottavampi tapahtumapaikka kuin joku kesäleiri, koska laivalta on vähän hankalampi lähteä minnekään. On sinänsä yksi mysteeri, miten laiva pääsee Crystal Lakelta Manhattanille ja vielä yhden illan aikana, mutta olen nähnyt Tappajahai 4:n, jonka logiikan rinnalla tämä ei ole vielä mitään.

    Jason saapuu Manhattanille kun elokuvaa on jäljellä enää puoli tuntia, eikä lopulta kaupungista oteta tapahtumapaikkana mitään irti. Jason ei tiputa jengiä Empire State Buildingiltä, hukuta ketään keskuspuiston lätäkköön tai viillä kenenkään kurkkua auki Vapaudenpatsas-avaimenperällä. Tätä hukatun potentiaalin määrää…!! Voisin vaikka vannoa, että Times Squarella kuvattua otosta lukuun ottamatta suurin osa elokuvan New York -osiosta on kuvattu jossain muualla. Hetki, tarkistan.



    Jep, leffa on kuvattu vittu Kanadassa. 3/10


    Halloween III: Season of the Witch
    Lasten himoitsemassa halloween-naamarissa piilee suuri salaisuus. Olen tätä ennen nähnyt kaksi Halloween-sarjan elokuvaa. Ensimmäinen Halloween on todellinen klassikoiden klassikko ja yksi parhaista slashereistä, kun taas Halloween: Resurrection on hirveimpiä elokuvia joita olen koskaan nähnyt. Halloween III putoaa jonnekin niiden välimaastoon.

    Kokonaisuus tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi fokus, imu ja jämäkkyys. Juoni on tiettyyn pisteeseen asti mielenkiintoinen, koska arvoitus Halloween-naamareiden takana kasvaa alati överimmäksi, mutta jossain kohdin tuli vain aika epäuskoinen olo. Tavallaan tässä on välillä tosi hyviä elementtejä, mutta useimmiten meno on turhan tasapaksua ja tylsää, ja elokuvan sanoma on ehkä vähän turhan pakotettu. Ärsyttävintä on ehkä se, ettei hahmoilla tunnu olevan minkäänlaista motiivia tai samaistuttavaa persoonallisuutta. Tässä nyt on vain mysteeri, jota ollaan ajauduttu selvittämään. Päähahmo panee 35 vuotta nuorempaa friidua ja kysyy toisen panokerran jälkeen, että niin minkä ikäinen sinä nyt tyty olitkaan.

    Efektit olivat hauskoja ja varsinkin goren suhteen ei jänistellä. Loppuratkaisukin oli mielestäni varsin kutkuttava. Jengi dumaa tätä sen takia, ettei tässä ole Michael Myersia, mutta suurimmat ongelmat ovat muualla. Vaikka Halloween 3 jättää paljon toivomisen varaa, niin henkilökohtaisesti Carpenterin alkuperäinen visio antologia-sarjasta on mielekkäämpi kuin ykkösen toisinto uudelleen ja uudelleen. Maksava yleisö ei tosin tälle ajatukselle lämmennyt, kuten hyvin tiedämme. 4/10


    Jason Goes to Hell: The Final Friday
    Friday the 13th -sarjan viimeinen osa. Taas. Tällä kertaa seksinnälkäisten kiimaisten nuorten sijaan Jason metsästää vähän ketä sattuu ja jooh. Jippona on se, että Jason siirtää tietoisuutensa muihin ruumiisiin.  Vain Jasonin sukulainen voi tuhota Jasonin vain tietyllä aseella ja voihan jeesus kristus perkele helvetti.

    Jason Goes to Hell on ihan vitun kamala elokuva. Siinä on välillä ihan hauskoja juttuja, ja välillä tuntuu siltä kuin se tietäisi sarjan olevan vitun tyhmä. Mutta vain välillä. Osa tapoista on tosi hauskoja ja cooleja, mutta tarina tässä on ihan perseestä. Sarjan mytologia nyt on muutenkin yhtä huuhaata, mutta tässä mennään juustoisuudessa ja kliseydessä ja kaikessa sellaisille rajoille, ettei voi kuin päätään pudistella. Sinänsä ok, että yritetään taas jotain uutta, mutta sekin uusi koskee vain tätä nimenomaista sarjaa. Kauhuelokuvien genren kohdalla ei keksitä mitään uutta.

    En tiedä mitä mieltä olen siitä, että varsinaista Jasonia ei nähdä kuin muutama hassu minuutti, ja tämän olisi tarkoitus olla hieno finaali sarjalle ja sen ikoniselle päähahmolle. Noh, onneksi Jason pääsee tämän myötä vihdoin haudan lepoon… 2/10


    Children of the Corn
    Lapset perustavat keskelle maissipeltoa yhteiskunnan, jossa kaikki yli 18-vuotiaat täytyy tappaa. Children of the Corn perustuu Stephen Kingin novelliin, ja on premissiltään todella mielenkiintoinen. Lukioikäisenä luin Kärpästen herran ja se tuli tätä katsoessa mieleen, kuin myös pari viikkoa sitten katsomani loistava The Wicker Man. Tällaiset tarinat ovat mielestäni mielenkiintoisia, missä rakennetaan oma moraalisesti kyseenalainen spooky yhteiskunta erillään muusta maailmasta.

    Siksi onkin kamala pettymys, ettei Children of Corn oikein tee tällä loistavalla premissillä mitään. Maissilasten yhteiskunta on olemassa, sillä on omat johtajansa ja uskonnolliset menonsa, mutta sepä siitä sitten. Olisin ollut aidosti kiinnostunut siitä, millaista elämä tässä yhteiskunnassa on. Miten lapset tulevat toimeen ja millaisia heidän päivittäiset askareensa ovat? Miksei kukaan ulkopuolinen ole löytänyt tätä paikkaa? Onko lisääntyminen edes olemassa oleva konsepti, vai miten tämän yhteiskunnan tulisi jatkua? Ei kaikki voi mennä niin smoothisti kuin tässä annetaan ymmärtää?

    Mukaan mahtuu yksi lyhyt ja aika pinnallinen valtataistelu, mutta mitään diipimpää on turha hakea. Lopussa meno yltyy hölmöilyn puolelle. Varsinainen tarina tuntuu kulkevan ympyrää eikä elokuva oikein osaa ottaa konseptistaan tarpeeksi irti. Elokuvan tapahtumia tarkastellaan ulkopuolisen pariskunnan vinkkelistä, mutta se ei ole kovin mielenkiintoista. Olin harmissani siitä, miten turhanpäiväinen elokuva näinkin mielenkiintoisesta premissistä on saatu aikaan. Eniten jäi tosiaan harmittamaan se, ettei tästä saanut tarpeeksi irti, mutta ehkä kahdeksan jatko-osaa voisivat auttaa asiaan. 4/10


    Jason X
    ……………………..Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria hengailee avaruusaluksella, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Jason is back babyyy!!! Kun et tiedä mitä tehdä elokuvasarjalle sen kymmenennen osan kunniaksi, vie se avaruuteen! Vuoteen 2455 sijoittuva Jason X on konseptiltaan aivan kamala, mutta hämmentävää kyllä myös Friday the 13th -sarjan parhaita osia.

    Jason X on ihan vitun tyhmä elokuva ja tuntuu aika vahvasti siltä, että tekijät ovat tämän myös tiedostaneet. Loistavan kuudennen osan tapaan myös tässä irvaillaan sarjan typeryydelle ja sepäs maittaa. Samalla se tarjoaa sarjan parhaat goret ja hauskimmat tapot. Menoa ja meininkiä riittää ja hävyttömän huono CGI sekä tv-elokuvamainen korni lavastus kruunaa kaiken. Elokuva on täyttä paskaa, mutta valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi nauranut ääneen monen monta kertaa. 6/10


    Friday the 13th (2009)
    Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan. Elokuvien uudelleenlämmittelyt eivät tunnu koskaan olevan hyvä idea, ja kun tuottajan pallilla istuu Michael Bay, odotin kauhulla mitä tulisin näkemään. Toisaalta, olin tavallaan aika innoissani, koska toisin kuin vaikkapa Halloween tai Nightmare on Elm Street, ei alkuperäinen Friday the 13th ole koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä elokuva. Elokuvan uudelleen tekeminen ei tunnu pahalta, koska alkuperäisen painolasti on loppujen lopuksi aika pieni.

    Ilokseni voin todeta, että tämä vuoden 2009 Friday on koko sarjan toiseksi paras osa. Ehkä joku haluaa lynkata minut, en tiedä, mutta uskon vakaasti näin. Hämmästyksekseni elokuva ei oikeastaan ole edes alkuperäisen remake, vaan oikeastaan kakkosen, mutta kuitenkin kolmosen, mutta kuitenkin se tekee täysin omia juttujaan ja… no, ihan sama, tärkeintä on se, että verta lentää. Avaruusaluksista ja Manhattanilta ollaan siirrytty sarjan juurille, takaisin kesäleirille, ja hyvä niin.

    Ensimmäistä kertaa koko sarjan historian aikana Jason on edes etäisesti kuumottava ilmestys. Aikaisemmissa osissa kaveri kävelee kuin zombi ja koheltaa kuin retardi. Tässä parimetrinen kaappi JUOKSEE ja hoitaa tapot melkoisella intensiivisyydellä ja fyysisyydellä. Elokuvan ensimmäiset 30 minuuttia on koko elokuvasarjan paras osuus. Olin ihan hämilläni, että mitä helvettiä, tämähän on oikeasti aika jännittävää. Meininki on suurimmalta osin tuttua, mutta kaavaa on väritetty muutamilla oikein hyvillä uusilla ideoilla, joita en välttämättä edes halua tässä spoilata.

    Hahmot ovat jälleen paperia, mutta mukana on myös sarjan vahvin tunneside. Yksi elokuvan sankareista etsii vain kadonnutta siskoaan ja ajautuu lähes vahingossa Jasonin kohteeksi. Tämä oli minusta tosi sympaattinen ja yksinkertainen piirre millä saadaan vähän enemmän mielekkyyttä touhuun. Vasta loppumetreillä homma alkaa väsyä. Järkyttävänä taiteellisena ratkaisuna osa elokuvan otoksista oli ilmeisesti kuvattu epäfokuksessa? Ihan vitun ärsyttävää. Kokonaisuus on kuitenkin hämmentävän kovaa kamaa, joka ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta toimii viihdyttävänä kauhuelokuvana oikein hyvin. 7/10

    Nyt koko Friday the 13th -sarjan nähtyäni on ehkä aiheellista vähän kommentoida yleisiä mietteitäni sarjasta. Projektina näiden katsominen oli vähän hassu, koska halusin aluksi katsoa ainoastaan ensimmäisen osan ihan yleissivistyksen vuoksi, mutta päätin sitten, että katsotaan nyt vähän pidemmälle. Viidennen osan aikoihin aloin oikeasti pohtia lopettamista, mutta internet oli oikeassa ja kuudes osa pelasti kaiken. Sen jälkeen oli helppo jatkaa loppuun asti.

    Sarja ei missään nimessä pärjää sille parhaalle slasher-sarjalle, eli Nightmare on Elm Streetille, joka vie pelkällä kekseliäisyydellään murskavoiton slasher-sarjojen kuninkuudesta. Friday the 13thiä on tavallaan hankalaa suositella, koska tuntui siltä että sarjan parhaat osat – 6, Jason X ja 2009 – hyötyvät todella paljon siitä, jos koko sarja on tuttu. En usko, että esimerkiksi kutonen toimisi lainkaan niin hyvin yksittäisenä teoksena.

    Suurimman osan sarjan elokuvista voi heittää suoraan roskakoriin. Sarjan suurin ongelma on se, että se on vähän tylsä. ”Innovointi” alkoi tapahtua vasta kuudennen osan kohdalla, ja se on vähän liian myöhään. Ensimmäiset viisi sarjan elokuvaa ovat käytännössä kertakäyttöviihdettä ja toistensa remakeja. Toisaalta kaikkia uusia ideoita ei olla uskallettu viedä kunnolla maaliin, josta Jason Takes Manhattan on malliesimerkki. Toinen esimerkki on se, kuinka sensuroituja osa sarjan elokuvista on. Tämä estää erityisesti sarjan seitsemättä osaa nousemasta keskivertoa paremmaksi slasheriksi. Sarjan ensimmäisen osan siisteimpiä ja varmasti kohahduttavimpia piirteitä oli sen upeat tehosteet ja gore, mutta sarja ei oikein uskalla lähteä täysillä asettamiensa premissien ja ideoiden mukaan.

    On mielenkiintoista pohtia syitä sille, miksi sarjasta on tullut niin iso osa kauhuelokuvien popkulttuuria. Vaikka et olisi nähnyt ainuttakaan sarjan osaa, tunnistat todennäköisesti Jasonin. Ensimmäinen osa on hyvin selkeä Halloween-ripoff, joten ehkä aikoinaan tämä on Halloweenin myötä löytänyt yleisönsä ja kauhistuttanut kieltämättä hienoilla efekteillään. Mutta toisaalta jatko-osat eivät ole erityisen hyviä tai verisiä, joten mihin vuodesta toiseen jatkunut viehätys perustuu? Jasonin hahmoon? En tiedä. Ehkä markkinointiosasto iski kultasuoneen jääkiekkomaskeilla ja lupauksella veren läträämisestä. Samalla elokuvat ovat sopivan yksinkertaisia ja ainakin yleisö tietää niitä katsoessaan mitä niiltä tulee saamaan.

    Ja jos jotakuta kiinnostaa allekirjoittaneen ranking sarjan elokuvista, niin se on seuraavanlainen:
    6 > 2009 > Jason X > 1 > 7 > 3 > 2 > 4 > 8 > 5 > 9


    Kiitokset kauhukuusta kaikille osallistujille! Kommentteja kauhuleffoista oli tosi kiva lukea, ja niistä sai myös lisäystä omalle watchlistille, joka ei lopu koskaan. Omalta osaltani kauhukuu oli varsin onnistunut, ja olin myös tyytyväinen siihen, että sivuprojektina otin mukaan koko Friday the 13th -sarjan katsomisen. Paljon tuli katsottua klassikoita, mutta myös sellaista kamaa, jota en muuten olisi ehkä osannut tai viitsinyt katsoa, ja hyvä niin. Elokuvia tuli katsottua laskujeni mukaan nelisenkymmentä, mikä oli määränä enemmän kuin olin alun perin suunnitellut.

    Kauhukuun top 5-lista:

    Hyvät (=parhaat): Carrie, They Live!, In the Mouth of Madness, The Wicker Man, An American Werewolf in London
    Pahat (=paskat): Manos: The Hands of Fate, Jason Goes to Hell, Friday the 13th Part 5, Friday the 13th Part 8, Alien: Covenant
    Rumat (=kuumottavimmat): Black Christmas, In the Mouth of Madness, The Exorcist III, Green Room, Carrie

    Huomasin eilen, että lähes kaikki Halloweenin jatko-osat oli lisätty C-Moren tarjontaan, joten eihän näistä kauhuleffoista taida koskaan päästä irti.
    <+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
    <Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
    <+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


    ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC
    Kirjattu
  • ::
  • 04.11.18 - klo:21:22

    Tingle Poissa

    • Paavo
      • Academic Nintendo Club RY
    No nyt lähti monet huutonaurut. Kiitokset näistä asiantuntevista ja kattavista koosteista kauhuelokuvien maailmaan! :)
    <Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
    <Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
    <Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
    <JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
    <henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
    <Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI
    Kirjattu
  • ::