Tampereen elokuvajuhlat eli Tampere Film Festival eli TFF eli filkkarit järjestettiin taas. Ketään ei kiinnosta, mutta kirjoitan niistä silti.
Tämä oli ensimmäinen kertani elokuvajuhlilla, ja nyt kadun, että en ole aiemmin käynyt. En muista, koska viimeksi olisin nauttinut elokuvissa käymisestä näin paljon. Opiskelijahintaisella sarjalipulla näytökset maksoivat kuusi euroa kappaleelta, eikä ennen elokuvaa tarvinnut katsoa yli 15:tä minuuttia mainoksia. Yleisö myös osasi käyttäytyä paremmin kuin tavallisissa elokuvanäytöksissä keskimäärin. Lisäksi joidenkin näytösten jälkeen järjestetyt Q&A-tilaisuudet, joissa oli paikalla elokuvaohjaajia, olivat parhaimmillaan hyvin mielenkiintoisia. Ainakin ne avasivat silmäni sille tosiasialle, että Suomessakin tehdään elokuvia koko ajan. Ja niitä tekevät ihan tavallisilta vaikuttavat ihmiset!
TFF on siis tapahtuma, joka keskittyy lyhytelokuviin. Jokaisessa tsekkaamassani näytöksessä oli 4–7 lyhäriä, joiden kesto vaihteli alle viidestä minuutista lähes puoleen tuntiin. Festarit kestivät viisi päivää, joten teoriassa olisin voinut käydä kahdessa näytöksessä per päivä. Ihan näin tasaiseen suoritukseen en kuitenkaan taipunut: yhtenä päivänä en käynyt elokuvissa kertaakaan, toisena istuin läpi neljä näytöstä.
Lyhytelokuva on aiemmin ollut minulle melko vieras formaatti. Tämän intensiivisen elokuvissa ravaamisen jälkeen näen sen merkittävänä ja kiinnostavana osana rakastamaani taidemuotoa. Jotkut tarinat toimivat parhaiten kompaktissa muodossa, ja etenkin kokeelliset elokuvat sopivat formaattiin hyvin. Muutama mielenkiintoinen audiovisuaalinen kikka on monesti näkemisen arvoinen, mutta noiden kikkojen istuttaminen pitkään, tarinalliseen elokuvaan saattaa jo vesittää vaikutusta.
Tämän tajuttuani aloin myös aiempaa enemmän ajatella elokuvan mahdollisuuksia. Lähinnä sitä, että elokuvan ei ole pakko olla tarina sen enempää kuin maalauksenkaan. Se voi olla audiovisuaalinen elämys, joka iskee suoraan tunteisiin ja tajuntaan ja jota ei välttämättä ole tarkoituskaan rationalisoida ajattelemalla (tai lukemalla teorioita internetistä). Toisaalta osaa elokuvista on hauska pohdiskella jälkikäteen, sillä ainakin minun aivoihini visuaalinen kerronta saattaa jäädä kummittelemaan pitkäksi aikaa ja paljastaa sitten yllättävillä hetkillä uusia ja kiehtovia merkityksiä itsestään. Useassa näytöksessä huomasin pohtivani edellistä elokuvaa, vaikka olisi varmaan ollut suotavaa keskittyä katsomaan sitä, mikä parhaillaan pyöri silmieni edessä.
Noh, elokuva joka tapauksessa taipuu moneen, kuten taide yleensäkin.
Tässä muutamia festareilla katsomiani pätkiä, jotka ansaitsevat maininnan. Enemmänkin olisi, mutta en jaksa kirjoittaa enempää tällä kertaa.
Osa elokuvista on katsottavissa verkossa. Tekee mieli sanoa, että suosittelen katsomaan ne ensin ja vasta sitten lukemaan kommenttini, jos elokuvat siis yhtään kiinnostavat. Mutta eiväthän ne kiinnosta. Eikä kukaan varmaan lue tätä viestiäkään.
Eatnanvulos Lottit (Maan sisällä linnut) [Areena]Viime vuoden Risto Jarva -palkinnon voittaja, joka näytettiin tämän vuoden avajaisnäytöksessä (johon oli koottu parhaita paloja menneiltä vuosilta). Melankolinen ja kaunis tanssielokuva, jossa hypähdellään läpi Suomen maisemien. Vai sittenkin saamelaisten maisemien? Vai ehkä kuitenkin vain maisemien? Saamelaiset ovat kansa, jolla ei ole omaa valtiota, joten elokuva on helppo nähdä valtiollisten rajojen keinotekoisuutta korostavana. Ainakin se tuntuu kyseenalaistavan ajatuksen, että maa olisi jotain, jonka joku voi omistaa. Balettitanssijat liikkuvat kuin linnut maan sisällä, rajoista ja omistusoikeuksista piittaamatta. Vapaina vai vangittuina? Tai sitten tässä on kyse jostain aivan muusta: kannattaa pitää mielessä, että olen tyhmä, enkä tiedä elokuvista mitään.
Helsinki Mansplaining Massacre [Areena]Vähän rankempaa meininkiä feministisellä sanomalla. Elokuvassa annetaan turpiin ärsyttävälle, vastapuolta alentavalle selittämiselle ja siihen syyllistyville miehille ja tehdään se vieläpä hauskasti. Pöyristyttävä väkivalta on toteutettu pitkälti ilman tietokonetehosteita ja vaikka premissi ja nimi viittaavat Texas Chainsaw Massacreen, yleisestä meingistä tulee mieleen myös Evil Dead -sarja. Lopputuloksena on toimiva ja energinen vitsielokuva, josta jotkut valkoisten heteromiesten eli aikamme sorretuimman vähemmistön edustajat ovat varmaan jo pahoittaneet mielensä.
What Happened to Her?Kokoelma kohtauksia elokuvista ja tv-sarjoista, joissa esiintyy murhattu nuori nainen. Taustalla pyörii haastattelu, jossa puhuu kuollutta naista esittänyt näyttelijä. Yksinkertainen idea, joka toimii lyhytdokkarin muodossa mainiosti. Avasi ainakin minun silmäni sille, miten helvetin paljon kuolleita naisia käytetään fiktiivisten tarinoiden premisseissä ja sitä kautta kuvastoissa. Pelottavaa on myös huomio siitä, että osa tarinoista perustuu tositapahtumiin: haastateltava kuvailee yksityiskohtaisesti sen hetken, kun hän tajusi, että tämä oikeasti tapahtui jollekin ihmiselle. Joku kuoli näin. Tuleeko yleisö ajatelleeksi tätä, vai onko fiktio jo onnistunut irrottamaan murhan todellisuudesta?
Oma lukunsa ovat useat maininnat siitä, miten haastateltavaa naista käytettiin kuvauksissa hyväksi ja kuinka hänelle ei missään vaiheessa kerrottu kaikkea sitä, mitä hänen odotettiin tekevän. Ajatuksia herättävä pätkä, ainakin ihmiselle, joka on tottunut katsomaan murhattujen naisten ympärillä pyörivää viihdettä.
Höstmannen (Syysmies)Meänkielinen elokuva, joka kertoo jossain päin Tornionjokilaaksoa elävistä hunsvoteista, jotka ryöstävät vanhoja naisia. Tyyli on varsin kaurismäkeläistä: hahmot puhuvat suuren osan ajasta eleettömästi ja hyvin selvästi artikuloiden. Myös melankolinen ja humoristinen tarina tuo mieleen Kaurismäen. Päähahmot etenevät yhdestä tragikoomisesta vastoinkäymisestä toiseen. Heillä menee alati huonommin, mutta aina voisi mennä vieläkin huonommin.
Harmillista on, että elokuva loppuu, vaikka tuntuu, että tarinaa olisi vielä ollut kerrottavana. Olisin mielelläni katsonut näiden veijareiden seikkailua kokopitkän elokuvan verran, ainakin sellaiset 60–75 minuuttia.
Cat Days (Kissanpäivät)Parhaan animaatioelokuvan palkinnon voittanut saksalais-japanilainen piirretty. Kertoo pojasta, jonka lääkäri epäilee olevan kissa. Palkituista elokuvista tämä oli varmaan suosikkini, ehkä siksi että se tuntui helpoimmin sisäistettävältä. Höpsö, mutta oikeista asioista kertova tarina on kuvitettu tyylikkäästi, ja huumori toimii.
Meshes of the AfternoonAvantgarde-elokuvista pitävä ja omankin kokeellisen leffansa tehnyt Anna Eriksson oli koostanut festareille viiden elokuvan näytöksen, joka kiinnitti mielenkiintoni lähinnä siksi, että yksi valituista leffoista oli David Lynchin ohjaama. No, juuri se pätkä osoittautui viisikosta vähiten mielenkiintoiseksi, mutta onneksi tämä näytöksen aloittanut elokuva täytti surrealisminnälkäni. Lynchin tuotanto vaikuttaisi olevan paljon velkaa tälle lyhärille.
Elokuvan tarina ei ole selkeä, mutta sitä on silti kiinnostava seurata. Omituisia asioita tapahtuu, mutta ne eivät tunnu toisistaan irrallisilta, vaan muodostavat hetkittäin unenomaisen, toisina hetkinä painajaismaisen kokonaisuuden. Tulkinnoille on runsaasti tilaa, mutta elokuvasta on helppo nauttia myös sellaisenaan: sukelluksena joko alitajuntaan, tai vain maailmaan, joka näyttäytyy hetki hetkeltä epätodellisempana. Kiinnostavaa nähdä, että jo 40-luvulla uskallettiin tehdä jotain näin erikoista.
Elokuva on nähtävästi public domainissa. Youtubesta löytyy monta versiota eri musiikeilla. Alun perin elokuva kuvattiin mykkänä, mutta Teiji Iton säveltämä, 50-luvulla lisätty soundtrack on ilmeisesti hyväksytty viralliseksi ääniraidaksi.
Eläinsilta U-3033 [
Areena]
Tämä oli yksi niistä elokuvista, joiden kuva- ja äänikieltä aloin miettiä vasta seuraavan leffan aikana. Aluksi tuntui, etten ymmärtänyt tätä "kokeelliseksi dokumentiksi" julistettua pätkää, enkä vieläkään ole varma, miten kaukaa haettuja omat ajatukseni ovat. Se toki on selvää, että elokuva kertoo luonnon ja ihmisen suhteesta. Ensin on metsää ja eläimiä, sitten keskivaiheen nopeasti leikattu ja ääniraidaltaan voimakas osio, jossa kuvataan kaupungissa kävelevää ihmistä, ja sitten taas metsää. Ok.
Jälkikäteen elokuva alkoi muotoutua mielessäni kuvaukseksi eläimen matkasta tien yli. Alku on rauhallinen, mutta sitten seuraa tien pauhu: kymmenittäin autoja ja ihmisiä, muusta luonnosta irrottautuneita eläimiä äänekkäine ja pelottavine kulkupeleineen. Sitten eläin palaa metsään. Kovat äänet haihtuvat, tie ja ihminen jäävät taakse. Runollinen elokuva.
DulceFestareiden pääpalkinnon voittanut leffa on yllättävän koruton ja suoraviivainen dokumentti. Se kertoo Kolumbian mangrovesoilla asuvasta yhteisöstä, johon kuuluva pieni tyttö opettelee uimaan. Ilmastonmuutoksen takia vuorovesivaihtelut ovat muuttuneet aiempaa rajummiksi, joten uimataidon oppiminen on elintärkeää. Vahvin asia elokuvassa onkin sen sanoma: ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat todellisia, ja niiden hillitsemiseksi vaaditaan lisää ponnisteluita.
Pieni tyttö itkee, kun äiti yrittää opettaa häntä uimaan. Hän ei halua oppia. Lopulta hän kuitenkin ymmärtää, miten vakavasta asiasta on kysymys. Samalla tavalla kaikkien ihmisten toivoisi tajuavan mitä ympärillämme tapahtuu. Sisäistävän, millaisessa maailmassa elämme. Ja ryhtyvän sitten hommiin.
Vaikka se tuntuisi epämiellyttävältä.