Televisio ja elokuvat

  • 1766 Vastauksia
  • 264648 Lukukerrat
*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1750 : 30.08.19 - klo:21:29 »
Viime Illan elokuvana Quentin Tarantinon Once upon a time... in Hollywood. Näyttelijä Leonardo Di Caprion näyttelemän näyttelijähahmon ura on laskukiidossa, eikä tarjolla ole roolia kuin lastenohjelman viikon pahikselle. Onneksi sijaisnäyttelijä Brad Pitt on ystävänsä tukena niin valkokankaalla kuin kulisseissakin. Yhtä maanläheistä ja sympaattista parivaljakkoa ei Tarantinon hahmokaartissa ollakaan nähty. Samalla tilaa on myös vitun typärälle ja törkeen hauskalle sekoilulle. Tarantinon elokuvat ovatkin hyvin elämyspuistomaisia, joissa jokainen kohtaus on kuin oma tyyliltään irrallinen lyhytelokuvansa. Sellainen toimii, jos tarina on johdonmukainen ja kohtaukset laatua. Näin ei valitettavast yhdeksännen elokuvan kohdalla käynyt. Kun katsojan odotukset on tarkoitus rikkoa, jää käteen paljon lopputuloksen kannalta merkityksetöntä ja puuduttavaa tyhjäkäyntiä. Kaikki kohtaukset eivät ole yhtä hyviä, koska kaikissa kohtauksissa ei ole Al Pacinoa.

4/5 Nautin tästä hyvin paljon.
« Viimeksi muokattu: 31.08.19 - klo:07:07 kirjoittanut Tingle »
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1751 : 23.09.19 - klo:01:59 »
Tullut katsottua viime iltoina pari yliarvostettua klassikkoelokuvaa yliarvostetuilta klassikko-ohjaajilta.

Dial M for Murder eli Täydellinen murha eli Soita ämmälle murha. Alfred Hitchcock on väsännyt paljon omalaatuisia elokuvia, mutta Täydellinen murha on varsin perinteinen dekkatarina. Se pelaa kaikki korttinsa suoraan pöytään katsojan eteen, mutta silti jännitys ja mielenkiinto vain kasvavat juonilankojen kasvaessa. Mielenkiintoinen tarina ei kuitenkaan pidä loppuun saakka otteessaan: kun kupletin juoni on katsojalle selvä, ei lopulta kiinnosta millä nokkeluudella poliisimestarit sen selvittävät. 4/5.

Yojimbo - Onnensoturi. Sergio Leonen ohjaamassa länkkärissä samurai saapuu kahden keskenään nahistelevan porukan hallitsemaan kaupunkiin. Samurai pyrkii tuomaan rauhan pelaamalla vuoroin molempien leirien pussiin. Länkkäriukkelit kerääntyvät autiolle kadulle kaksintaistelua varten, minkä vuoksi elokuvaa onkin kritisoitu Kourallisen dollareita kopioksi, jonka on ohjannut Akira Kurosawa. Minä en edes osaa sanoa mitä eroa näillä kahdella leffalla on, mutta suosittelen katsomaan ne molemmat. 4/5.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1752 : 24.09.19 - klo:20:08 »
Nuo molemmat ovat tosi hyviä, mielestäni molempien klassikko-ohjaajien ehdotonta parhaimmistoa. Mun mielestä on aika hauskaa, että Kourallinen dollareita on periaatteessa sama elokuva kuin Yojimbo, ainoana erona oikeastaan se, että toinen on länkkäri ja toinen anime. Ovatko genret siis turhia!?!?! Onko hyvän elokuvan ytimessä siis vain hyvä tarina!??!?!

KAUHUKUU 2019
alkaa ensi kuussa! Ketä on messissä!? Aloitin eilen jo varaslähdön tähän vuoden odotetuimpaan tapahtumaan. Viime vuonna katsoin lokakuun aikoihin 40 kauhuelokuvaa, joten tänä vuonna täytyy päästä vähintäänkin samoihin lukemiin.
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1753 : 25.09.19 - klo:09:45 »
Olen mukana. Päätin tosin myös uhrata lokakuussa ison osan ajastani opiskeluille, joten voi olla, että en pysty osallistumaan samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Lähtökohtaisesti yritän kuitenkin katsoa keskimäärin yhden elokuvan per päivä, aivan kuin viimeksikin.

En ottanut varaslähtöä tähän upeaan spektaakkeliin. Lainasin kuitenkin kirjallisuutta, jonka avulla pystyn kenties taustoittamaan aihetta käsitteleviä viestejäni ja luomaan itsestäni entistäkin teennäisemmän ja ärsyttävämmän kuvan.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1754 : 30.09.19 - klo:00:18 »
Ei ole ihan hirveästi aikaa ollut leffoille, mutta voin ainakin yhden kauhuleffan katsoa jos Turjake jotain haluaa suositella.

Illan elokuvana Whiplash. 3/5 elokuva ryysyistä rikkauksiin rumpalin elämää ja arkaa rakkautta. Sitten opettaja J.K. Simmons vetää turpaan, veri lentää ja jazzi soi. 4/5.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1755 : 05.10.19 - klo:03:19 »
Ensi-illan elokuvana kävimme Tapzan kanssa katsomassa Jokerin. Yhteiskunta on hyljännyt mielisairaan koomikon, joka ainoastaan väkivallan kautta löytää paikkansa maailmasta ja saa luvan olla oma itsensä. Etukäteen elokuvaa verrattiin Martin Scorsesen mestariteoksiin Komedian kuningas ja Taksikuski, joihin on vaan päähenkilöksi (osuvasti) vaihdettu sarjakuvapahis. Minulla oli ennen näytöstä selkeä käsitys, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan, ja sain juurikin sen. Tavallaan olisin voinut jättää koko rainan näkemättä. Onneksi niin en tehnyt, sillä Jokeri on todella hyvä. Kopiohan tämä on, mutta ainakin se on hyvä kopio hyvistä elokuvista.

Hahmonkehitys on henkilökuvauksessa tärkeintä, ja siinä Jokeri onnistuu oikein hyvin. Välillä tapahtumissa on pakottamisen makua, kun lopputuloskin on ennalta säädetty. Gothamin kokoomusroopet ovat suoraviivaistetusti kusipäitä, ja aika usein Arthurin motiivit kuitataan mielenvikaisuudella. Se ei haittaa liikaa, koska Jokeri on hullu. Tyylitajua ei Scorsesen verran ole, ja tietyt kohtaukset ovat tuskastuttavan identtisiä lähdemateriaalin kanssa. Avauskohtauksessa huudellaan katujen saastaisuudesta, ja etusormi kohotetaan ohimolle pyssyksi turhan moneen kertaan. Onneksi mukana on myös ihan aito Robert De Niro.

Suosikkikohtauksessani Arthuria näyttelevä Joaquin Phoenix selittää KELAn tädille, kuinka hän vain puhuu ja puhuu ongelmistaan, mutta kukaan ei lopulta kuuntele. Se kohtaus olisi voinut sopia erinomaisesti myös Taksikuskille, joka kohtasi arjessaan paljon ihmisiä, mutta oli silti aina yksin, koska kukaan ei käynyt aitoa keskustelua hänen kanssaan. Tämä aspekti hahmoa tuntui jääneen monelta rivien välistä huomiotta.

4/5. Maailman paras supersankarielokuva Jokeri ei ole, sillä siinä ei ole mitään genren ominaisuuksia. Väkivalta ei ole viihdettä, eikä katsojaa piristetä irtovitseillä. Hahmot eivät ole ihmisiä superpuvuissa, vaan ainoastaan ihmisiä. Ehkä tätä voisi kuitenkin aasinsillan kautta pitää KAUHUKUUN 2019 avauksena.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1756 : 06.10.19 - klo:21:02 »


KAUHUKUU 2019 ON TÄÄLLÄ!!!
Nyt juhlistetaan kauhuelokuvia ja levitetään niiden ilosanomaa perinteeksi muodostuneella  Resetin Kauhukuulla!! Katso lokakuun aikana kauhuelokuvia niin monta kuin uskallat ja kerro mietteesi!!

Tässä omat ensimmäisen viikon setit:

Us (2019)
Lapsiperheen lomaa häiritsee joukko kaksoisolentoja.

Us on vallan mainio kauhuelokuva Oscareitakin kahmineen Get Outin tekijöiltä. Us tarjoilee Get Outin tapaan premissin, joka alkaa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta paisuu täysin naurettaviin mittasuhteisiin ja tilanteisiin. Se, ovatko elokuvan tapahtumat ns. uskottavia, on varmasti katsojasta itsestään kiinni. Elokuvan sisäistä logiikkaa ja realismia tuskin kannattaa hirveästi miettiä.

Koska elokuvan nimi on Us, se kertoo amerikkalaisista terveisin anal-yysimies. Us kuuluu sarjaamme elokuvat, joista voi nauttia sellaisenaan, tai ne voi nähdä jonkinlaisina kannanottoina. Väittäisin Usin olevan hyvin monitulkintainen elokuva, josta joku löytää jotain mitä toinen välttämättä ei. Ovatko tarinan kaksoisolennot viittaus ihmisen sisäiseen pahuuteen vai ovatko ne metafora yhteiskunnan hylkäämille? Niin en tiedä.

On mielestäni tosi hienoa, että viime vuosina on tullut aika kiva määrä jotenkin tosi piristäviä kauhuelokuvia. Siis omaperäisiä, idearikkaita ja hyvällä maulla ja otteella toteutettuja pläjäyksiä, juurikin kuten edellä mainittu Get Out taikka loistava It Follows. Us kuuluu tähän samaan poppooseen

Elokuvan käsikirjoitus on vallan mainio. Set up and payoff-menoa tarjoillaan lähes liiallisuuksiin asti, mutta taitavasti, yllättävästi ja lopulta hyvin tyydyttävästi. Elokuvan loppupuolella odotin kuumeisesti, että tässä täytyy tapahtua vielä jokin mieltäräjäyttävä juonenkäänne. Kun se lopulta saatiin, totesin hieman pettyneenä, että ok twisti on tässä, mutta entä sitten. Seuraavana päivänä halusinkin katsoa elokuvan uudestaan.


Climax (2018)
Tanssijaryhmä järjestää villit bileet, mutta joku on päättänyt terästää sangrian jollain vähän tujummalla tavaralla.

Aluksi tanssitaan, sitten puhutaan täysiä perseeseen panemisesta, sitten tanssitaan vähän lisää, sitten terästetty sangria potkaisee päähän ja loppuelokuva vietetäänkin hieman intensiivisemmissä merkeissä.

Elokuva alkaa pitkällä kohtauksella, jossa jokaista tarinan henkilöä haastatellaan lyhyesti. Taustalla nähdään rekvisiittoina VHS-kasetit Suspiriasta ja Andalusialaisesta koirasta, joten tiesin elokuvan olevan ainakin vaikutteiden osalta hyvissä käsissä. Osa taiteellisista ratkaisuista on sitä luokkaa, ettei sellaisia kovin moni pystyisi saamaan läpi perinteisessä Hollywood-tuotannossa. Tietynlainen tekotaiteellisuus ja omahyväisyys paistaa läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjaajan nimeä aletaan välkytellä ruudulla ilman sen suurempia syitä.

Elokuvanteon teknisen osaamisen kannalta Climax on yksi vakuuttavimpia teoksia, joita olen koskaan nähnyt, ja melkein uskaltaisin suositella sitä jo sen perusteella, mikäli tällaiset nörttiaspektit siis sattuvat kiinnostamaan. Tunnelmaa luodaan paljon pelkästään valoilla, väreillä ja taustalla pauhaavalla modernilla discomusiikilla. Giallo-elokuvien vaikutteet ovat selvästi läsnä. Mielenkiintoinen ratkaisu on se, ettei hahmojen hallusinaatioita ym. näytetä esimerkiksi CGI:n avustuksella, vaan niiden osalta mielikuvitus jätetään katsojan haltuun. Hienoa!

Itselleni vaikuttavinta antia olivat elokuvan pitkät otokset, joiden kohdalla ihmettelin, että miten hitossa tämä ja tämä on toteutettu, ja eikö tämä koskaan leikkaa toiseen otokseen. Elokuvan alkupuolella on yksi viitisen minuuttia kestävä äärimmäisen koreografioitu yhden otoksen joukkotanssikohtaus, jonka aikana pystyin vain miettimään sitä, millainen homma tämän aikaansaaminen on ollut. Leuka loksahti apposen auki, kun tämän tanssikohtauksen jälkeen siirryttiin seuraavaan kohtaukseen saman otoksen aikana. Käsittämättömin saavutus on jälkipuoliskolle sijoittuva 42 minuutin leikkaamaton otos. Vitun hullua sanon minä.

Jälkeenpäin luin internetistä, että elokuvan käsikirjoitus oli käytännössä viiden sivun mittainen ja suurin osa ruudulla nähtävästä tavarasta on improvisoitua. Tämän luettuani moni mietityttämään jäänyt asia, kuten karski dialogi tai paikoin hassu rytmitys tekivätkin yllättäen enemmän järkeä.

Tarinaa ei ole nimeksikään ja tietyllä tapaa hommasta puuttuu ehkä tietynlainen punainen lanka. Aika suuri osa elokuvasta vain seurataan sitä, mitä hahmot tekevät itselleen ja toisilleen sekavassa mielentilassa ja se oikeastaan siitä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva voisi mennä vielä pidemmälle, välillä se taas menee ehkä liian pitkälle. Tasapaino on vähän ehkä hakusessa. Se varsinainen, elokuvan nimessä lupailtu kliimaksi jää ehkä uupumaan? Tai sitten sen oli tarkoitus olla se edellä mainitut viimeiset kohtuullisen intensiiviset 42 minuuttia.

Jos haluaa nähdä persoonallisen, visuaalisesti huikean ja tekotaiteellisen kauhuelokuvan, niin Climax lienee siihen oikein mainio valinta. Perinteisen elokuvan konventioita ei tältä kannata odottaa. Kannattaa vain heittäytyä mukaan ja antaa tunnelman viedä mukanaan.


mother! (2017)
Pariskunnan arkea häiritsee alati kasvava kutsumattomien vieraiden litania.

Darren Aranofsky on mielenkiintoinen ohjaaja. Olen nähnyt neljä hänen ohjaamaansa elokuvaa, ja jokaisen kohdalla minulle on jäänyt paha mieli. Hänen elokuvissaan ihmiset kärsivät ja kokevat absurdeja elämyksiä, joiden jälkeen voi kärsiä ja itkeä vielä lisää. Tuntuu siltä, kuin Aranofsky vihaisi ihmisiä.

Jos tämän elokuvan setup/payoff-viritelmää vertaa vaikka edellä käsiteltyyn Usiin, niin aika paljon jäädään taakse. Usin tapauksessa setup tapahtuu esimerkiksi nopean kohtauksen kautta, jonka luulet ensin toimivan vain ohimenevänä vitsinä tai hahmonkehityksenä. Sitten kun se varsinainen payoff tapahtuu, niin katsojalle tulee tosi yllättynyt mutta myös tyydyttynyt tunne. mother! on elokuva, jossa kaikki on todella ennalta-arvattavaa. Javier Bardemilla on hieno jalokivi joka on ”erittäin hauras” ja ”kaikkein tärkein”, joten noh vittu arvatkaa vaan meneekö kivi rikki. Jennifer Lawrence turhautuu siihen kun ihmiset istuvat tiskialtaan päällä, joten arvatkaa vaan meneekö se rikki. Kellarista löytyy järkälemäinen bensavarasto, se ei ainakaan tule räjähtämään. Anteeksi jos spoilasin.

Jennifer Lawrence näyttelee vuoroin hämmästynyttä ja vuoroin ahdistunutta. Välillä hänen suorituksensa muistuttaa minua Mark Wahlbergista modernissa klassikossa The Happening. Michelle Pfeiffer piipahtaa ruudulla vähissä pukeissa, heteromiehet huomio.

Tajusin vasta aika myöhään, joskus viiden viimeisen minuutin aikana, että elokuva on ilmeisesti häiriintynyt tulkinta Raamatusta. Sinänsä on hauska idea tulkita koko Raamattu ja vielä kauhuelokuvan muodossa. Internetissä elokuvaa kehuttiin tästä. Mutta sitten minä mietin, että mitä sitten. Ei se tee mother!:merkistä hyvää.

Taisin vihata tätä elokuvaa.


Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)
Naamarimurhaaja jahtaa jälleen.

Netflixin tarjontaan oli sopivasti lokakuun aluksi lisätty ne Halloween-sarjan elokuvat, jotka itseltäni oli vielä näkemättä. Siispä tässä oiva tilaisuus paikata aukkoja ”sivistyksessä”. The Curse of Michael Myers on Halloween-sarjan kuudes osa. Olin onnistunut pyyhkimään viidennen osan tapahtumat mielestäni, mutta nopea Wikipedia-referaatti palautti jälleen ajan tasalle siitä, ettei millään ole mitään väliä, joten ei kun menoksi.

Halloween 6 on todella huono (parempi tosin kuin 5 ja Resurrection). Pääosassa loistaa ensiroolissaan (?) Paul Rudd, joka on tässä aivan hysteerisen hauska. Harmi, että tämä on kauhuelokuva. Mielenkiintoista tosin nähdä, mistä miehen ura on lähtenyt liikkeelle. Legendaarinen Donald Pleasance on edelleen mainio tohtori Loomis, mutta hänelle ei anneta oikein mitään tekemistä. Juoni on niin perus skeidaa kuin olla voi, hahmot ja tapahtumat pursuavat kliseitä. Jos tämä on jonkun ensimmäinen slasher, niin kai tästä jotain voi saada irti. Muille tämä on liian tylsä, ja se on pahinta mitä elokuvalle voi käydä.

Ohjaus on kuraa, leikkaus on kuraa, välillä on vaikeaa saada selvää mitä tapahtuu. Välillä kohtauksissa ei yksinkertaisesti ole järkeä. Sen voi toki jotenkin selittää, että miksi redneck juo kaljaa kaatosateessa, mutta kun Dr. Loomis sanoo dramaattisesti menevänsä viimeistelemään jotain, ja sitten sitä viimeistelyä ei näytetä ollenkaan, niin mitä vittua!?!!?!

Tässä vaiheessa sarjaa olen jo ihan fine sen kanssa, ettei tällä ole enää oikeastaan mitään tekemistä alkuperäisen Halloweenin kanssa. Michael Myers on pelle ja mitä pidemmälle hänen hahmoaan kehitetään, sitä vähemmän pelottavaksi meno muuttuu.

Elokuva päättyy lähes huutiksen väärtiin antikliimaksiin. Halloween 6 on omistettu Donald Pleasancen muistolle. Hän olisi ansainnut jotain parempaa.


Halloween H20: 20 Years Later (1998)
…Naamarimurhaaja jahtaa jälleen.

Nimihirviö Halloween H20: 20 Years Later on Halloween-sarjan seitsemäs osa, ja yllättäen yksi parhaista. Ilmeisesti elokuva teeskentelee, ettei sarjan osia 3-6 olisi koskaan tapahtunutkaan, ja hyvä näin. Michael Myers on jälleen ainakin teoriassa kuumottavampi kuin aikoihin. Koko homman jujuna on se, että osissa 1 ja 2 sankarittaren roolissa kiljunut Jamie Lee Curtis on lähes 20 vuoden tauon jälkeen taas mukana kuvioissa. Viime vuonna ilmestynyt Halloween ”reboot” on lähtökohdiltaan aika samanlainen elokuva kuin tämä, mutta H20 on uuteen Halloweeniin verrattuna aika paljon kevyempi tulkinta.

H20 ainakin teoriassa käsittelee traumatisoitumista. Laurie Stroden hahmo esittää menestyksekästä uranaista, mutta sisimmässään hän on alkoholisoitunut ja hänen vuosikausia kestänyt ahdistuksensa on jättänyt jälkensä myös hänen perheeseensä. Mitä ihmettä, eivätkö hahmot olekaan tällä kertaa pelkkää paperia…?

H20 on hauska, ja aika mainio rakkauskirje laadultaan epätasaiselle, mutta historiallisesti tärkeälle elokuvasarjalle. Hahmoja pohjustetaan aika hyvin, ja kun verellä läträäminen lopulta alkaa, niin se on hienoa se. Lopputaistelu Laurien ja Michaelin välillä on täyttä viihdettä - kuin aikuisten versio Tom & Jerrystä. Varsinainen loppu on uskomattoman tyydyttävä, ja melkein hävettää myöntää, että sain tätä katsoessa pari kertaa ihan kylmät väreet siitä, miten kikseissä olin ruudulla näkyvistä tapahtumista.

H20 ei ole mikään kauhuelokuvan merkkiteos, mutta se oli kuitenkin oikein nautittava ja superviihdyttävä, kunhan muistaa jättää aivot narikkaan.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin tässä vielä oma rankingini Halloween-sarjan elokuvista:

1 > 2018 > H20 > 4 > 2 > 3 > 6 > 5 > Resurrection


Critters (1986)
Pienet karvaiset avaruusolennot matkaavat avaruudesta maahan, ja syötävää tulisi löytää.

Critters on selvästi Gremlinsin suosion myötä kokoon laitettu projekti, josta tihkuu hyvää meininkiä ja lämpöä. Koko idea on aivan hölmö, mutta olkoon. Nakertavien hirviöiden töpeksimistä on hauska katsoa. Ja toisaalta mikään ei ole tyydyttävämpää kuin nähdä niiden räjähtävän veren ja liman peittämiksi karvamytyiksi. Pari kertaa nauroin ääneen.

Elokuva seuraa maalaistilan perheen elämää. Näitä hahmoja pohjustetaan kivasti, ja ainakin itseeni iski perheen lasten välinen pikku kiusiminen, mutta toisaalta tosipaikan tullen toisistaan välittäminen. Elokuvan sivujuonessa seurataan kahta avaruuden palkkasoturia, jotka niin ikään jahtaavat nakertajia. Näillä sotureilla on gimmickinä se, että he pystyvät muuttamaan muotoaan, mutta tällä ratkaisulla ei käytännössä tehdä kovinkaan paljon. Sivujuoni on sinänsä aivan turha, vaikkakin se on hyvä tekosyy saada loppuun vähän lisää blästäystä.

Critters on jälleen oivallinen aivot narikkaan-tason mättö, joka ei tee mitään erityisen hyvin, muttei erityisen huonostikaan. Hyvä mieli tästä jäi, perhana sentään, ja se on tärkeintä.


Aterrados (2017)
Aterrados eli jenkkien kesken Terrified ja suomalaisittain Kauhua Buenos Airesissa on argentiinalainen kauhuelokuva, jossa kyläpahasta ravistelee paranormaalit ilmiöt.

Olin kiinnittänyt huomioni tähän teokseen kun sitä näytettiin viime vuonna Night Visionseilla. Aikataulut eivät kuitenkaan sopineet yhteen, joten leffa jäi silloin katsomatta, mutta onnekseni tämä oli pärähtänyt Netflixin tarjontaan. Tarjolla on hidastempoista paranormaalia kauhua, tiivistä tunnelmaa ja muutamia aika hauskoja ideoita. Kerrassaan aika ok!

Elokuvan suurin ongelma on se, että mielenkiintoisin setti tapahtuu sen alkupäässä. Loppua kohden mennään paikoin ehkä naurettavuuksien puolelle, kun eläkerajan ylittäneet mummot ja papat kaivavat PKE-mittarit ja magneettivekottimet kaapeista, ja alkavat väijyä paranormaaleita ilmiöitä. Elokuvan päämörön design on mielestäni myös laimea.


The Burning (1981)
…Läjä seksinnälkäisiä kiimaisia nuoria saapuu järven rannalle viettämään kesäiltaa, mutta heidät tapetaan yksi kerrallaan.

Jos yllä lukemasi lyhyt juonikuvaus tuntuu tutulta, niin ei ihmekään. The Burning on käytännössä sama elokuva kuin Friday the 13th ja sen lukuisat jatko-osat. The Burning on julkaistu vajaa vuosi ensimmäisen Friday the 13thin jälkeen, mutta ilmeisesti sen käsikirjoitus on ollut olemassa kauemmin. En tiedä kuka kopioi ja ketä, mutta sillä nyt ei ole hirveästi väliä. Vertailukohdat ovat kuitenkin aika itsestäänselvät.

On huojentavaa ja hämmentävää huomata, että The Burning on parempi kuin kaikki Fridayt, lukuun ottamatta erinomaista kuudetta osaa. Pääpahiksen motiivi on hyvin tiedossa jo alkuunsa, hyvis-teinejä pohjustetaan vallan mainiosti elokuvan aikana, ja kirsikkana kakun päällä on legendaariset Tom Savinin loihtimat pöyristyttävät erikoistehosteet. Tissejä, verta, kiroilua, irtoraajoja ja tarpeetonta väkivaltaa siis tarjoillaan runsain määrin. Mitä muuta voi elokuvalta toivoa? Elokuvan suurin mysteeri on se, miksei sille tullut koskaan jatkoa.
« Viimeksi muokattu: 06.10.19 - klo:21:14 kirjoittanut Turjake »
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1757 : 08.10.19 - klo:15:50 »
Omasta kauhukuustani ei nyt tullut yhtään mitään, koska on vain ollut kaikkea muuta paskaa ajateltavana aina tyä honmista ihmissuhteisiin. Mutta luen mielelläni näitä viestejä. Turjakkeen mainitsemista elokuvista olen itse nähnyt Usin ja Crittersin, mutta en keksi kummastakaan kovin mielenkiintoista sanottavaa.

Jokerista olen pitkälti samaa mieltä Tinglen kanssa. Köyhän miehen tai babby's first Taksikuski, mutta noh, hyvin tehty ja inhimillisemmältä tuntuva kuin supersankarimytologiaan kytkeytyvät elokuvat keskimäärin. Arvostin sitä, että juuri nuo genren ominaisuudet loistivat poissaolollaan. Vaikka esimerkiksi Nolanin Dark Knight lähestyi jo vakavasti otettavaa rikoselokuvaa, se oli kuitenkin myös spektaakkelimainen toimintapläjäys. Jokeri on aidosti hahmovetoinen draamaelokuva, jonka vauhdikkaimmassa kohtauksessa yksi mies ampuu kolme muuta miestä metrossa. Kukaan ei tee voltteja, kiipeile seinillä tai tyhjennä raivokkaasti pyssyjen lippaita. Se on virkistävää.

Ei elokuva täydellinen ole, jo senkin takia, että se haiskahtaa liikaakin Scorsese-pastissilta, johon on isketty tuttu sarjakuvahahmo. Mutta hyvin tehdyksi ja tarinaltaan tyydyttäväksi yhden hahmon leffaksi sitä silti sanoisin.

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1758 : 13.10.19 - klo:22:37 »


Myöhästynyt kauhukuu lähtee käyntiin kolmella modernilla, eli tällä vuosikymmenellä ilmestyneellä kauhuelokuvalla.

The Autopsy of Jane Doe

Ruumishuoneelle tuodaan myöhään illalla nuoren naisen ruho, ja kahdelle työntekijälle annetaan tehtäväksi selvittää kuolinsyy seuraavaan aamuun mennessä. Netflixissä kriitikoiden ylistämäksi luokitellulla elokuvalla on kiinnostava premissi ja kestoa alle puolitoista tuntia, mikä on nykypäivänä harvinaista. Olin kiinnostunut, sillä aluksi tarjolla vaikuttaa olevan kompakti, yhteen paikkaan sijoittuva mysteeri, jolla ei ole kiire säikytellä katsojaa. Edetessään elokuva kuitenkin muuttuu rasittavaksi kummitusjunaksi, eli sellaiseksi jumpscarejen täyttämäksi humpuukiksi, jota paukkumaissia mussuttavat ja kolajuomaa ryystävät ihmiset katsovat elokuvateattereissa tai kotisohvillaan kun tekee mieli kattoa "vaikka joku kauhupätkä". Näytöksen loputtua elokuvalle ja säikyttelykohtauksille naureskellaan, sen sijaan että olo olisi oikeasti järkyttynyt tai kauhistunut.

No, ei siinä mitään, voi tällainen popcorn-kauhukin olla viihdyttävää. The Autopsy of Jane Doessa ei kuitenkaan ole mitään erityisen kekseliästä tai kiinnostavaa sen jälkeen, kun kupletin juoni paljastuu. Päähenkilöillä on olevinaan jotain taustatarinaa, mutta se jää pintaraapaisuksi, eikä kummankaan ukkelin kohtalo oikeastaan kiinnosta. Elokuva tuntuu myös yrittävän ohimennen puhua tuskasta, jota moni ihminen kantaa sisällään ilman, että se näkyy millään lailla ulospäin. Tätä teemaa ei kuitenkaan liitetä juoneen mitenkään merkityksellisesti tai kiinnostavasti. Lopulta käteen jää yhdentekevä säikyttelypätkä, joka tosin ei minua onnistunut edes säikyttämään. Kauhukuu ei ala järin lupaavasti.

Hereditary

No, kyllä hymy hyytyi, sillä tämä olikin sitten oikea kauhuelokuva. Alkupuolen muistettavin kohtaus, tai kohtausten sarja (kaikki elokuvan nähneet tietänevät, mistä puhun), on oikeasti kauhistuttava. Ei vain siksi, että ruudulla tapahtuu jotain shokeeraavaa, vaan siksi, että se saa ajattelemaan miten vitun kamalia asioita ihmisille voi tässä elämäksi kutsutussa painajaisessa sattua. Koin niin vahvaa empatiaa fiktiivisen tarinan hahmoja kohtaan, että oikean elämäni murheet alkoivat tuntua pieniltä. "Sattuu niin paljon, että haluan kuolla", eräs hahmo sanoo. Jeesus Kristus miten hirveää, mutta miten hienosti tehtyä.

Elokuva toi mieleeni muun muassa Hohdon ja Rosemaryn painajaisen. Tämä on ilmeinen kehu, sillä molemmat ovat tyylikkäitä kauhuklassikoita, jotka on yleisesti kelpuutettu myös oikeasti hyvien elokuvien tm joukkoon. Molemmat kertovat myös pohjimmiltaan jostain muusta kuin noidista ja kummituksista. Siksi olin aluksi hämmentynyt Hereditaryn loppupuolesta, jossa psykologinen perhedraama tuntuu vaihtuvan perinteiseksi ja vähän hölmöksikin kauhuelokuvaksi. Leffassa on useita elementtejä, enkä ole varma, tarvitsiko se niitä kaikkia. Lopputekstien vieriessä aloin miettiä näkemääni kokonaisuutena ja tulin siihen tulokseen, että elokuva oli hyvä ja että saatan saada siitä lisää irti uusilla katselukerroilla.

Hienoa nähdä 2010-luvulla hidastempoinen ja tunnelmallinen kauhuelokuva, jonka hahmot vieläpä tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Säikähdin elokuvan aikana kerran, vaikkei siinä kuulemma edes ollut jumpscareja. Voisi siis sanoa, että uskoni Kauhukuun mielekkyyteen palautui ensimmäisen leffan tuottaman pettymyksen jälkeen.

Errementari

Netflixistä löytyvä synkkä fantasiaelokuva, jossa sotavangiksi joutunut rujo seppä välttyy teloitukselta Helvetin voimien avustuksella. Paholaisen kanssa on tehty diili, mutta seppä ei ole tyytyväinen suunnasta, jonka hänen elämänsä ottaa. Niinpä hän kieltäytyy maksamasta velkojaan ja ottaa pikkupirun vangiksi. Baskien kansansatuihin perustuva elokuva on tunnelmallinen ja visuaalisesti tyylikäs, vaikka budjetti ei selvästikään ole ollut kovin suuri. Häkkiin lukittu demoni näyttää piirroshahmolta tai halloween-asuun sonnustautuneelta mieslapselta, ja olin ok asian kanssa. Helvetin olentoja vyörytetään ruudulle lisääkin eräässä loppupuolen kohtauksessa, joka on vitun pähee ja ylivoimainen suosikkihetkeni koko elokuvasta.

Muuten en keksi elokuvasta kauheasti sanottavaa. Tarina on sympaattisen satumainen, mutta olisin toivonut hahmoihin lisää syvyyttä tai edes jotain, mikä olisi tehnyt heistä kiinnostavampia. Kaiken kaikkiaan nautin näkemästäni, mutta Kauhukuun päättyessä muistan luultavasti lähinnä visuaalisen annin, erikoisen tunnelman ja sen, että tämä on toistaiseksi ainoa näkemäni baskinkielinen elokuva.

--

Tänään on täysikuu, joten ajattelin katsoa sen kunniaksi ihmissusielokuvan. En kuitenkaan nopealla etsinnällä löytänyt pitkään katsomislistallani ollutta The Howlingia mistään, joten saa nähdä, mitä keksin.
« Viimeksi muokattu: 13.10.19 - klo:22:39 kirjoittanut Tapza »

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1759 : 14.10.19 - klo:14:20 »
Myös minä katsoin The Autopsy of Jane Doen, mutta Tapzasta poiketen mä pidin siitä aivan sairaasti. Kiva lukea mielipiteitä itelleen tutuista elokuvista ja oivaltaa pitäneensä tai vihanneensa samoja asioita ja joidenkin juttujen kohdalla vaan olleen täysin eri mieltä. Mun mielestä elokuvan suurimpia vahvuuksia oli juurikin päähenkilökaksikon puuhailu, mikä Tapzalle ei ilmeisesti iskenyt yhtään. :D

Hereditary on tosiaan todella kova. Väittäisin, että ns. modernin kauhuelokuvan hienoimpia teoksia. Tuo mainitsemasi alkupään kohtausten sarja on täyttä kauhun masterclassia. Suru, kärsimys ja järkytys on käsin kosketeltavaa, sain jopa kylmiä väreitä.

The Autopsy of Jane Doe (2016)
Kuolinsyyntutkijoina toimivat isä ja poika suorittavat ruumiinavausta, mutta yksinkertaisesta operaatiosta kasvaakin isomman luokan mysteeri.

Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte jotain elokuvaa ja teille tulee sellainen olo, että katsoisitte jotain todella erityistä? The Autopsy of Jane Doe oli mulle sellainen leffa.

Käsikirjoitus on kertakaikkisen fantastinen. Olin ihan edge-of-my-seat jo ensimmäisen minuutin aikana, mikä on hämmentävän harvinaista. Koko mysteeri kasvaa alati hurjemmaksi ja kiehtovammaksi samalla kun päähenkilöiden suhde kehittyy. Mysteerin ratkaisemista ja isän ja pojan välistä dynamiikkaa on yksinkertaisesti ilo seurata. Hahmojen välinen suhde on kompleksi, mutta samaistuttava. Isää näyttelevä Brian Cox tekee yhden hienoimmista roolisuorituksista, joita olen kauhuelokuvissa koskaan nähnyt. Myönnän jopa liikuttuneeni parissa kohdassa, mikä on kauhuelokuvalle todella harvinaista.

Ottaen huomioon sen, kuinka elokuva pyörii ruumiinavauksen ympärillä, siinä on yllättävän vähän verellä splättäilyä. Toki aivoja leikataan ja sisälmyksiä kaiveskellaan, mutta lopulta aika maltillisesti, joten torture pornosta ollaan kaukana. Elokuva on älykäs, ja siinä on hyviä oivalluksia. Se ei kauhuelokuville tyypilliseen tapaan alennu tylsään ekspositioon, vaan kaikki katsojalle annettava tieto viestitään uskottavalla tavalla tai jätetään katsojan oman mielikuvituksen ja päättelyn varaan. Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä kuin ratkoisi mysteeriä yhdessä päähahmojen kanssa.
 
Olen Tapzan kanssa samaa mieltä siitä, että elokuvan jumpscaret ovat ärsyttäviä. Elokuva myös lahoaa loppumetreillä käsiin, mikä estää sitä nousemasta klassikoksi. Siitäkin huolimatta uskallan aika varauksetta suositella tätä, sillä tässä on tehty niin monta asiaa aivan nappiin. Kuluvan kauhukuun paras elokuva on tähän mennessä tässä.


Terrifier (2016)
Murhanhimoinen tappajaklovni jahtaa teinityttöjä.

Pienellä budjetilla rakennettu Terrifier on kaikkia kliseitä noudattava slasher, joka on toneltaan jotenkin todella kiusallinen. En tiedä onko sen tarkoitus olla ällö vai pelottava vai hauska. Tavallaan voisi kuvitella överin väkivallan vedettävän huumorin puolelle, mutta kun murhaajaklovni tekee yhdelle tytölle bonetomahawkit niin en oikein enää tiennyt mitä ja miten pitäisi ajatella. Olen puhunut tästä aiemminkin tässä ketjussa, mutta mielestäni jos överi väkivalta esitetään ruudulla naamat näkkärillä, niin hommassa pitäisi olla jonkinlainen pointti. Esimerkiksi American History X:n tunnettu curb stomp ei ole elokuvassa pelkän shokkiarvon takia. Terrifier on toista maata. Tapetaan vain koska tapetaan ja veri lentää. Homma tuntuu ontolta. Tuntuu siltä kuin se haluaisi antaa katsojalle vain pahan mielen, missä se kyllä onnistuu.

Lavasteet ja gore on toteutettu laadukkaasti ottaen huomioon pienen budjetin. Pidän myös pahiksen designista, vaikka hahmo itsessään tuntuu olevan yksi mysteeri sen suhteen, kuuluuko sen olla hauska vai ei.

”Tarina” etenee niin kliseisesti kuin tällaiselta elokuvalta voisi olettaa. Hahmoista ei osaa välittää. Elokuvan viimeistä kohtausta käsitellään kuin se olisi suuri paljastus ja juonenkäänne, vaikka minusta tilanne oli jo elokuvan alkusekunneista lähtien itsestäänselvyys. Mitä vittua.


Hellraiser (1987)
Naisen täytyy tappaa ihmisiä saadakseen verta, jolla elvyttää tämän edesmennyt rakas eloon ennen kuin toisen ulottuvuuden masokistimöröt pilaavat kaiken…?

Clive Barkerin ensimmäinen ohjaustyö on ollut watchlistilläni varmasti jo yli vuosikymmenen, joten odotukset olivat semisti korkealla. Ilokseni elokuva on selvästi tehty rakkaudella ja intohimolla. Elokuvan konsepti on mielestäni kekseliäs ja pelkästään sen voimin päästään jo aika pitkälle. Budjettia ei ole nimeksikään, mikä tekee kokonaisuudesta epätasaisen, erityisesti visuaalisuuden puolesta. Välillä tehosteet ovat top tier luokkaa, lähes The Thingin väärtiä mätinää, kun taas joskus huomaa aika selvästi, missä kohtaa rahat ovat loppuneet. Tapahtumapaikkoja on käytännössä yksi. Näyttely on kautta linjan hirveää paskaa.

Hellraiserin tunnetuinta antia on varmasti pahiksina härväävät cenobitet ja erityisesti Pinhead. Olen silti vähän sitä mieltä, että koko cenobitejen mukanaolo on vähän turhaa. Niiden design on aika siistiä terveisin Törö 12v, mutta se siitä oikeastaan sitten. Leffa olisi voinut toimia ihan hyvin ilman näitä otuksiakin, ja niiden läsnäolon vuoksi elokuva joutuu loppuhuipennuksessaan alentumaan hölmöilyn ja kornin blästäyksen tasolle.

Hellraiser oli kokonaisuudessaan ihan hyvä. Se ei ehkä ollut mielestäni kaikkien näiden vuosien odotuksen tai hypejen väärti, mutta kyllä minä tästä nautin. Jatko-osia tälle on tullut peräti yhdeksän kappaletta, joista en aio katsoa ainuttakaan.


Candyman (1992)
Nainen tekee tutkielmaa urbaanilegendaksi muodostuneesta koukkukätisestä murhaajasta.

Hellraiserin innoittamana päätin katsoa toisen Clive Barkerin raapusteluihin perustuvan elokuvan, Candymanin. Olin aina ennen luullut, että Candyman olisi perinteinen urbaaniin ympäristöön perustuva slasher, jossa typerät teinit houkuttelevat toisiaan herättämään Candymanin henkiin. Mutta ei, tämä olikin hyvin hidastempoinen ja melkein väittäisin, että fiksu?

Candyman on myös hyvin mielenkiintoinen siinä mielessä, että pahis ei oikeastaan halua edes tappaa tutkijaa, vaan sattuu vain tekemään tämän elämästä helvettiä. Tätä katsoessa mietin - ihan näin Trump-aikakauden kunniaksi – tarinankerronnan merkitystä yhteiskunnassa ja sen vaikutusta yksittäiseen ihmiseen. Mikä on totta ja mikä on valetta, johtaako valeuutisten uskominen hulluuteen!??!? Periaatteessa koko elokuva voisi olla vain kuvaus päähenkilömme sekoamisesta ja kuvitelmista, koska Candymanin olemassaoloa ei oikeastaan vahvisteta missään vaiheessa. Candyman on lopulta aika humaani tarina, ja se tekee siitä jännittävän ja mielenkiintoisen.

Menoa värittää fantastinen soundtrack. Ainoa suurempi valittamisen aihe on se, että leffan alkupuolella on aivan liikaa turhia jumpscarejä ja välkkyviä valoja, joista tosin luovutaan loppuun päin mentäessä.

Lopussa luulin, että meno muuttuu hölmöilyksi, ja ehkä niin käykin, mutta lopulta kaikki saadaan kasattua pakettiin sopivan tyydyttävästi. Tämä oli hiton hyvä.
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1760 : 14.10.19 - klo:15:40 »
The Autopsy of Jane Doe (2016)

Hiukan hankala tosiaan uskoa, että katsoin saman elokuvan. Pidin kyllä Brian Coxin roolisuorituksesta, mutta minusta hahmot ja heidän välinen suhteensa jäivät todella pinnallisiksi. Tiedossa on vain, että perheen äiti kuoli joskus ja että poika ei oikeastaan haluaisi työskennellä kuolinsyyntutkijana, vaan lähteä muualle (luonnostelun asteelle jätetyn) tyttöystävänsä kanssa. Näistä aineksista ei vielä saada väännettyä kiinnostavaa draamaa.

Kohtaus, jossa Cox avautuu kuolleesta vaimostaan tuntui laskelmoidulta hengähdystauolta, jossa hahmot jauhavat hetken paskaa epätoivoisena yrityksenä valaa itseensä jonkinlaista inhimillisyyttä, ennen kuin elokuva voi palata rasittavan ja epäkekseliään säikyttelyn pariin. Pyörittelin silmiäni sisäisesti, vaikka Cox varmaan yrittikin parhaansa. Vertaan elokuvaa jatkuvasti mielessäni Hereditaryyn, jossa hahmot tuntuivat oikeilta ihmisiltä ja jossa koin tuntevani jokaisen perheenjäsenen kokeman tuskan.

Mysteeri oli minusta alussa kiinnostava, mutta se muuttui merkityksettömäksi siinä vaiheessa, kun elokuva iski aggressiivisen kauhuvaihteen päälle. Eikä ratkaisussakaan ole mitään kutkuttavaa. Ehkä en keskittynyt kunnolla (se on ollut ongelma viime aikoina oikeastaan aina, kun yritän uppoutua elokuvaan), mutta mainittavia oivalluksia en ainakaan tarinassa tai käsikirjoituksessa huomannut. Mainittu eksposition puute kieltämättä on hyve, kuin myös se, että elokuva tajuaa loppua ajoissa. Enkä siis pitänyt elokuvaa mitenkään poikkeuksellisen huonona, lähinnä yhdentekevänä ja ajoittain ärsyttävänä. Pidin asetelmasta ja ensimmäisestä puolesta tunnista (?), mikä sitten vuorostaan tehosti pettymystä, kun elokuva muuttui edetessään jatkuvasti vähemmän mielenkiintoiseksi.

Candyman on hyvä, ja Hellraiserista minäkään en muistaakseni pitänyt niin paljon, kuin olin ajatellut pitäväni. Siitä on tosin ikuisuus, kun sen viimeksi katsoin, mutta muistan tarinan tuntuneen hiukan sotkuiselta ja tunnelman olleen yllättävän epäpelottava.

En eilen katsonut ihmissusielokuvaa, vaan Netflixistä löytyvän Apostlen. Taidolla tehty ja hienon näköinen elokuva kertoo miehestä, joka saapuu oudon kultin hallinnoimalle saarelle etsimään kidnapattua siskoaan. Leffa tuo mieleen The Wicker Manin, mutta tarina muotoutuu lopulta varsin erilaiseksi. Keskittymisvaikeudet vaivasivat minua tämänkin elokuvan aikana, ja myös heikko vireystilani saattoi vaikuttaa siihen, että koin hankalaksi päästä leffaan sisään. Loppupuolella kiinnostuin, mutta lopputekstien vieriessä en ollut varma, mistä elokuva lopulta kertoi. Mieleen nousi ajatuksia ihmisten kusipäisyydestä ja mielenvikaisuudesta sekä taipumuksesta valjastaa uskonto ja pyrkimys yhteiseen hyvään tavoilla, jotka oikeuttavat epäinhimillisten ja vastenmielisten asioiden tekemisen. Yksi tarinan elementti voisi myös olla tulkittavissa ihmisen tavaksi hyväksikäyttää luontoa ja oikeuttaa tämä pöyristyttävä toiminta juuri aiemmin mainituilla, uskonnollisesta ja yhteisöllisestä näkökulmasta näennäisen eettisillä pyrkimyksillä. Vaikka tarina ei täysin imaissutkaan minua mukaansa, arvostan sitä, että siinä on enemmän sisältöä ja siten myös pureskeltavaa kuin useimmissa kauhuelokuvissa. Kokonaisarvosanaksi annan "ihan hyvä".

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1761 : 14.10.19 - klo:21:54 »
Sain vähän pahan mielen Jane Doeen kohdistuneesta kiukuttelustani, kun ymmärsin nauttivani sellaisista kauhuelokuvista, joita useimmat muut pitänevät aivan vitun tylsinä. Vuonna 2011 ilmestynyt The Innkeepers menee juuri tähän kategoriaan. Etu- ja takakansissa mainitaan vaatimattomasti vertailukohdiksi muun muassa Hohto ja Roman Polanskin elokuvat, vaikka kuvamateriaali ja synopsis vievät ennakkokäsityksiä pikemminkin hoopon tusinakauhun suuntaan. Kiinnostuin kuitenkin riittävän paljon. Laitoin leffan pyörimään, ja kyllä hymy hyytyi, kun se olikin oikeasti hyvä?! Jos haluatte tietää, minkä tyylisistä kauhuelokuvista pidän ja toivotte esimerkin tältä vuosikymmeneltä, iskekää tämä leffa sisään. Elokuvan loputtua haluatte luultavasti jonkinlaisen rahallisen korvauksen, ettekä takuulla ole enää kiinnostuneita mistään kulttuurituotteita koskevista mielipiteistäni.

Tarina kertoo hotellista, joka on auki viimeisiä päiviä ennen toiminnan loppumista. Työntekijöitä on paikalla kaksi, ja he uskovat, että hotellissa kummittelee. Sitten he yrittävät selvittää, kummitteleeko oikeasti. Ajoittain tutkimustyötä häiritsevät vittumaiset vieraat.

Hyvin perinteinen kummitustarina ei riko mitään rajoja eikä oikeastaan yllätäkään, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tahti on miellyttävän rauhallinen ja tunnelmaa rakennetaan vähitellen, eli toisin sanoen mitään ei tapahdu pitkään aikaan. Innkeepers ei tunnu tämän vuosituhannen kauhuelokuvalta, vaan sellaiselta, joka olisi saatettu tehdä joskus 70-luvulla. Silloin yleisö olisi varmaan myös saattanut kestää elokuvan loppuun haukottelematta, nukahtelematta ja viskomatta suutuspäissään popcorneja.

Elokuva toden totta tuo mieleen Hohdon ja Roman Polanskin jännityselokuvat, etenkin juuri 70-luvulla ilmestyneen Vuokralaisen. Innkeepers ei kuitenkaan nouse genrensä, eli suoraviivaisen kummitusjännärin, yläpuolelle. Sen hahmot ovat yksinkertaisia, ne palvelevat tarinaa onnistuneesti ja tuntuvat riittävästi oikeilta ihmisiltä, mutta jos niillä oikeiden ihmisten huolia onkin, jätetään nuo huolet surutta pimentoon.

Ja juuri siinä on ratkaiseva ero. Hohto on elokuva, jossa jännitteisen ja yhä pahemmin hajoavan perheen dynamiikka on keskeinen osa kokonaisuutta. Rosemaryn Painajainen kertoo ennen kaikkea nuoresta äidistä, joka syntymätöntä vauvaansa suojellessaan joutuu alati kasvavan paranoian valtaan. The Innkeepers on elokuva hotellista, jossa kummittelee. Hyvin tehty, hyvin rytmitetty ja mukaansatempaava, jos minulta kysytään, mutta lopulta käteen ei jää niin paljon, kuin toivoisi. Hahmot ovat ennemmin toimivia kuin aidosti mieleenpainuvia, eikä tarinassa ole mitään kekseliästä. Loppukin on antiklimaattinen.

Tyylillisesti, ja etenkin rytmitykseltään elokuva kuitenkin on, kuten sanottua, minulle lähes napakymppi. Heikointa antia ovat varsinaiset kauhukohtaukset, mutta koska sellaiset eivät muutenkaan tavallisesti pelota tai kauhistuta minua, en tiedä miten hyvä olen arvioimaan niitä. En ole nähnyt tältä ohjaajalta mitään muuta, mutta tämän leffan perusteella olen kiinnostunut tutustumaan hänen töihinsä. Kekseliäämmästä ja vivahteikkaammasta käsikirjoituksesta hän saattaisi olla kykenevä taikomaan vaikka ihan tosi hyvän kauhuleffan.
« Viimeksi muokattu: 14.10.19 - klo:21:56 kirjoittanut Tapza »

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1762 : 18.10.19 - klo:03:14 »
Noh, jo riittävät uudet elokuvat, sanoin ja perehdyin menneiden vuosikymmenten antiin. Nyt Paavo kuulolle, sillä tässä viestissä puhutaan sekä Martin Scorsesesta että Robert De Nirosta.

Peeping Tom (1960)

Psykon kanssa ensimmäisen slasher-elokuvan tittelistä kisaava brittijännäri, jossa sosiaalisilta taidoiltaan puutteellinen nuorukainen tappaa naisia ja ikuistaa filmille näiden kuolinhetket. Ilmestymisvuonnaan kertakaikkisen pöyristyttäväksi roskaksi julistettu elokuva tuhosi ohjaaja Michael Powellin uran, mutta sittemmin pätkä on nostettu klassikon asemaan. Kyseessä on yksi Martin Scorsesen suosikeista, ja juuri hänen myötävaikutuksellaan elokuva saatiin aikoinaan uudelleen jakeluun.

Slasheriksi leffa on vähän liian sisältörikas. Aivan kuin Psykossa, päähenkilö ei ole ilkeä murhaaja, vaan traaginen hahmo, jonka poikkeuksellisen lapsuuden aiheuttamat mielenterveydelliset ongelmat ajavat hirvittäviin tekoihin. Ja kertoopa tarina vielä jostain muustakin kuin hahmoistaan, nimittäin katsomisesta ja katsotuksi tulemisesta. Tämän tematiikan kautta leffa pystyy myös tarkastelemaan sitä mitä se itsekin edustaa, eli elokuvaa. Pätkä lieneekin monen elokuvantekijän suosikkeja juuri tämän aspektin takia.

Nykypäivän katsojalle elokuva on odotetusti aika kesy, ja vaikka ymmärränkin, että tirkistelyn ja tappamisen yhdistäminen on aikoinaan järkyttänyt monia katsojia, on vähän hankala ymmärtää kaikkea sitä vihaa ja kuvotusta, jota leffa aikanaan herätti. Elokuva ei ole missään nimessä itsetarkoituksellisen vastenmielinen, mutta ehkä se antoi yleisölle liikaa sellaisia asioita, joita he eivät halunneet nähdä, ajatella tai tunnistaa itsessään. Peeping Tom ei nimittäin oikeastaan kerro tappamisesta, vaan ennemminkin ihmisten halusta tarkkailla muita ihmisiä. Sen voisikin näyttää tuplafeaturena erään toisenkin Hitchcock-klassikon kanssa.

Invaders from Mars (1953)

Pöhkö sci-fi-elokuva, jossa avaruusoliot ovat vihreisiin pyjamiin pukeutuneita ihmisiä, paitsi örkkien johtaja, joka on pelkkä vihreä ihmisen pää. No, tämän pää-henkilön sijasta tarinan päähenkilö on tähtitieteestä kiinnostunut poika, joka näkee avaruusaluksen laskeutuvan talonsa taakse. Pian marsilaiset jo aivopesevät ihmisiä ja yrittävät tuhota lajimme viimeisimmät teknologiset saavutukset. Tarina on juuri niin hölmö kuin nimi antaa olettaa. Pahiksilla tosin on yllättävän perusteltu motiivi, mutta arvoitukseksi jää, mikseivät nämä ilmeisen älykkäät olennot valitse neuvottelevaa lähestymistapaa väkivaltaisen sijaan.

Elokuvalla on tiettyä charmia, kuten aika monilla vanhoilla ja pöhköillä sci-fi-pätkillä on. Kliimaksi on ilahduttavan hoopoa kohellusta, mutta se jatkui niin pitkään, että ehdin hieman tylsistyä. Lopetus on muuhun elokuvaan nähden todella omituinen, mutta en voi kertoa enempää spoilaamatta, enkä halua käyttää spoiler-tageja, ja oikeastaan päätäni alkaa jo särkeä, joten lopetan kirjoittamisen nyt.

Mary Shelley's Frankenstein (1994)

90-luvulla joku, ehkä Francis Ford Coppola (siis Kummisetien ohjaaja, tämä unohtui mainita alussa, sori, Paavo), keksi, että kahdesta tosi hyvästä kauhugenren klassikkokirjasta voisi yrittää tehdä taas uudet elokuvasovitukset, mutta sellaisella twistillä, että lopputulokset muistuttaisivat edes vähän lähdemateriaaliaan. Tuloksena oli Bram Stokerin Dracula ja Mary Shelleyn Frankenstein. Noh, ihan putkeen ei mennyt, sillä näihinkin oli ilmeisesti pakko keksiä jotain omaa turhaa paskaa. Frankenstein on kuitenkin omien muistikuvieni mukaan näistä kahdesta uskollisempi. Siitä tosin on hyvin pitkä aika, kun olen kirjat lukenut, eli oikeastaan kannattaisi varmaan jättää seuraava teksti kirjoittamatta.

Nuori ja innokas lääketieteen opiskelija Victor Frankenstein pääsee elämän luomisen jäljille, mutta kauhistuu luomustaan ja joutuu kokemaan tekojensa seuraukset. Alkuperäinen Frankenstein on todella hieno tarina, eikä tunnetuimmilla valkokangassovituksilla ole sen kanssa paljonkaan yhteistä. Vaikka pyrkimyksenä on varmasti ollut myös kauhistuttaa lukijoita, kertomuksen sävy on kaiken kaikkiaan ennemmin traaginen kuin pelottava. Frankenstein ei luo murisevaa hirviötä, joka kuljeksii tietämättömänä ympäriinsä ja tappaa ihmisiä, vaan ajattelevan olennon, jota ihmiskunta hyljeksii ja joka hautoo kostoa luojalleen, koska tämä on hylännyt hänet. Hirviö ei ymmärrä itseään eikä maailmaa, koska hänen tekijänsä ei ole opettanut hänelle mitään. Hän kyllä oppii lukemaan, puhumaan ja ajattelemaan monimutkaisiakin asioita, mutta se on laiha lohtu, kun jokainen vastaan tuleva ihminen pelkää ja vihaa häntä.

Hirviön traagisuus on toki läsnä 1930-luvun sovituksissa (jatko-osa Frankensteinin morsian taitaa itse asiassa päästä lähemmäksi kirjaa kuin alkuperäinen elokuva), mutta rajusti yksinkertaistettuna, kuten kaikki muukin. Elokuviin verrattuna kirja tuntuu jopa kompleksiselta, vaikka tarina on hyvin suoraviivainen. Joka tapauksessa, yhtä lailla traaginen hahmo on myös itse Frankenstein, joka tekee itsensä ja läheistensä elämästä yhä hirveämpää koska ei kykene kantamaan vastuuta teoistaan, eikä myöhemmin suostumaan hirviön esittämiin, varsin ymmärrettäviin vaatimuksiin. Toisaalta hirviö tekee tarpeettoman kammottavia asioita sinänsä viattomille ihmisille, joten on hankala asettua vankasti kummankaan osapuolen leiriin.

Tätä versiota katsoessani ajattelin siis enemmänkin tarinaa, kuin elokuvasovitusta sinänsä. Taidan tosin pitää tästä elokuvanakin enemmän kuin useimmat, tai ainakin enemmän kuin aikalaiskriitikot. Hirviötä näyttelevä Robert De Niro tekee elokuvan parhaan ja hienovaraisimman roolisuorituksen. Kaikki muut ovat tarkoituksellisen teatraalisia ja yliampuvia. Tämä ei minua oikeastaan haitannut, sillä tarina kääntyy ihan luontevasti elämää suuremmaksi ja puitteiltaan koreaksi draamaksi. Leffan käsikirjoittanut Frank Darabont ei ilmeisesti ollut aivan samoilla linjoilla, koska hänen kerrotaan sanoneen, että kyseessä oli paras käsikirjoitus jonka hän on koskaan kirjoittanut ja huonoin elokuva, jonka hän on koskaan nähnyt.

No, kyllä minuakin häiritsi se vimma, jolla elokuva välillä kiirehti kohtauksesta ja leikkauksesta toiseen. Etenkin alkupuolella huomasin haluavani uppoutua rauhassa tarinaan, tutustua hahmoihin ja nauttia tunnelmasta, mutta elokuva ei antanut mihinkään näihin mahdollisuutta. Myös kohtausten sisällä meno on välillä kummallisen hätäistä: kohtauksessa, jossa Frankenstein koskee ensimmäistä kertaa luomaansa olentoa, leikataan jatkuvasti eri kuvakulmien välillä ilman mitään järkevää syytä.

Suosikkikohtauksessani kaksi hahmoa istuu luolassa ja juttelee. Kenellekään ei ole kiire mihinkään, vähiten itse elokuvalla. Tällaisia hetkiä olisin halunnut nähdä enemmän.

Suurin ero alkuperäisteokseen ilmenee vasta loppupuolella. Sinne on nimittäin isketty käänne, jota ei ollut kirjassa laisinkaan, mutta joka tavallaan toimii. Se ei ole ristiriidassa päähahmon luonteen tai motiivien kanssa, mutta toisaalta se ei tuo tarinaan mitään lisää, ainakaan mitään järin merkityksellistä. En siis ole varma, mitä mieltä olen lisäyksestä.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan suositeltava pätkä, jos haluaa nähdä kirjaa mukailevan Frankenstein-elokuvan. Minussa leffa herätti halun nähdä suurella budjetilla tehdyn sovituksen, jossa asiat käytäisiin läpi hieman kiireettömämmin. Ottaisin mielelläni vastaan esimerkiksi Netflixissä tai jossain muussa suoratoistopalvelussa esitettävän minisarjan. Draculasta voisi tehdä samanlaisen. Siitä puheen ollen...

Count Dracula (1977) ja Bram Stoker's Dracula (1992)

Näitä on väitetty alkuperäisteokselle uskollisimmiksi sovituksiksi. No, kuten jo aiemmin mainitsin, Francis Ford Coppolan (tai jonkun muun) ajatukset eivät aivan realisoituneet, sillä vuonna 1992 ilmestyneessä Bram Stoker's Draculassa on niin paljon omaa paskaa, että kirjailijan nimen liittäminen elokuvaan tuntuu vähän mauttomalta. Elokuva antaa Draculalle taustatarinan ja yhdistää hänet suoraan Valakian ruhtinaana toimineeseen Vlad Seivästäjään eli Vlad III Draculaan, siis oikeaan historialliseen henkilöön. Tämä tuntuu hieman kiusalliselta, kun nykytiedon valossa näyttää siltä, ettei Stoker tiennyt Vladista juuri muuta kuin nimen, jonka hän sitten lainasi vampyyrihahmolleen.

BBC:n tuottama, vuonna 1977 julkaistu tv-versio onkin varmasti versioista uskollisempi. Se on myös aivan helvetin tylsä. Vaikea sanoa täsmällisesti, mistä tämä johtuu, mutta asiaa selittänee pitkälti se, ettei televisio-ohjelmien tuotanto 1970-luvulla ollut ihan sitä mihin myöhemmin on totuttu. Onhan tämä versio ihan hyvin näytelty ja sinänsä asiallisesti tehty, mutta siinä ei ole mitään visuaalisesti tai elokuvateknisesti mielenkiintoista. Kohtauksista puuttuu energia, asioita vain tapahtuu, eikä mikään tunnu miltään. Erikoistehosteet ovat kammottavan huonoja, ja mukana on kiusallisia videoefektejä, joiden tarkoitusta voisin yrittää arvailla, mutta en nyt jaksa koska elämä on paskaa. Haluaisin myös lukea kirjan uudestaan varmistaakseni, olivatko hahmot lähdetekstissäkin näin kuivia. Renfield ja Van Helsing ovat tästä joukosta ainoita, joita jaksaa katsoa.

Coppolan Dracula sentään näyttää hienolta ja viihdyttää, vaikka sävy on välillä kiusallisen eroottinen ja lisäykset tarinaan vievät kokonaisuutta kauemmas kauhusta ja lähemmäs siirappista rakkaustarinaa. Hahmot jäävät tässäkin sovituksessa aika yhdentekeviksi. Anthony Hopkinsin esittämä Van Helsing on joukon viihdyttävin, mutta välillä hän laukoo vitsejä, jotka eivät tunnu sopivan elokuvaan ollenkaan. 90-luvun Frankensteinia määrittänyt yliampuvuus on vahvasti läsnä tässäkin. Joissain kohtauksissa se häiritsee enemmän kuin toisissa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis ihan katsomisen arvoinen pätkä, vaikka hukattu potentiaali hiukan haiseekin. Rehellisyyden nimissä yksikään näkemäni Dracula-leffa ei ole tehnyt minuun suunnattoman suurta vaikutusta, vaikka monen parissa olenkin viihtynyt.

Suosittelen katsomaan aiheeseen liittyvän Cinemassacre-videon, jossa vertaillaan kirjaa eli elokuvaversioiden kanssa. Se on viihdyttävä ja valaiseva. Vaikkakin
(click to show/hide)

Nyt sitten jaksoinkin käyttää spoiler-tageja. Mutta enää en jaksa kirjoittaa mitään.
« Viimeksi muokattu: 18.10.19 - klo:11:20 kirjoittanut Tapza »

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1763 : 20.10.19 - klo:03:15 »
Mikä on teidän mielestä paras kauhuelokuva? Erityisesti hakisin jotain sellaista, joka on aivan oikeasti pelottava ilman, että se turvautuu jump scareihin tai siihen, että epämiellyttävät fiilikset haetaan sitä kautta, että hei, nyt joku hahmo syö paskaa -tasoisella normeista poikkeavuudella.

Siitä on pitkä aika, kun olen kyseisen elokuvan nähnyt, ja saattaa olla, että nykyisin en pitäisi elokuvasta kovin paljoa ja näkisin siinä paljon haittapuolia, mutta jostain syystä muistan parhaimpana näkemänäni kauhuelokuvana The Skeleton Keyn. Siinä kyllä saattoi olla joitain jump scareja. ja varmaan muitakin paskoja juttuja. Se oli vaan jotenkin mukavasti ahdistava ja pelottava ihan jo juoneltaan ilman niitä äkillisiä ruudulle pomppaavia mörköjäkin.

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1764 : 20.10.19 - klo:15:20 »
Minusta paras kauhuelokuva on Evil Dead 2, mutta se tuskin uppoaa tuohon "oikeasti pelottavan" alle, kun kyseessä on puoliksi komedia. Klassikoista varmaan Hohto on edelleen se kaikista pelottavin. Jos saa suositella jotain groteskeja scifimörköhommia, niin The Thingin ja The Flyn kasariversiot on aivan vitun kovia, sekä tietysti Alien. Slashereistä alkuperäiset Halloween, Black Christmas ja A Nightmare on Elm Street ovat parhaita. Zombihommista Romeron ensimmäinen trilogia on lyömätön.

Modernimmista lähtisin ensimmäisenä suosittelemaan The VVitchiä, Hereditarya ja Suspirian remakea. Myös Get Out on erittäin hyvä, mutta siinä on ehkä mukana enemmän komediaa kuin mitä olet hakemassa.
« Viimeksi muokattu: 20.10.19 - klo:15:22 kirjoittanut Turjake »
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1765 : eilen kello 18:09 »
Kauhukuu jatkuu...

The Void (2016)
Huppupäiden kultti herättää toisen ulottuvuuden möröt henkiin.

The Void on kunnianosoitus kasarikauhun klassikoille, kuten The Thingille ja muille mörkörainoille. Efektit on tehty perinteiseen tyyliin ilman tietokoneita ja meno on ainakin teoriassa jokseenkin lovecraftmainen. Tarina on paperinohut ja hahmot kliseetynnyreitä. Koska elokuva sijoittuu suljetulle alueelle, täytyy mukana olla ainakin yksi vanhus, yksi poliisi, yksi raskaana oleva nainen, yksi sekopää joka tietää enemmän kuin muut, yksi outolintu ja yksi vähemmistön edustaja. Koska tietysti.

Selviä vaikutteita löytyy vaikka mistä, mikä johtaa siihen, ettei The Void tee oikeastaan mitään omaa. Pointsit annan elokuvalle siitä, että mörködesign oli oikeasti ihan siisti, ja on hienoa, että perinteiset erikoistehosteet voivat vielä hyvin ainakin näin pienemmän budjetin elokuvissa. Visuaalisesti The Void on lopun green screeniä lukuun ottamatta oikein näyttävä, ottaen huomioon sen, että elokuva on crowdfundattu projekti.

Tietynasteista visiota tästä kyllä löytyy, ja kasarimeno on aina plussaa. Tympeän tarinan ja heikkojen hahmojen johdosta elokuva kallistuu miinuksen puolelle, mutta aion kyllä pitää silmällä tekijäporukan seuraavia projekteja.


Opera (1987)
Sairas perverssi riivaa oopperalaulajaa.

Opera on Dario Argenton elokuva, eli se on välillä ratkaisuineen kummallinen, tarinallisesti vähän kökkö, mutta lopulta mieleenpainuva ja visuaalisesti aivan hiton tyylikäs. Kamera pyörii, hyörii ja heiluu samalla kun veri lentää ja hevirokki pauhaa. Argento osaa tehdä vaikka tuolista tai katukiveyksestä kauniin. Hahmojen nimiä en muista, mutta luonteenpiirteet ja ulkonäön sitäkin paremmin. Väkivalta on pöyristyttävää ja se jää mieleen kummittelemaan. Ihan pahaa tekee.

Tarinan lähtökohtia ei ole omaperäisyydellä pilattu (murhaajan henkilöllisyys on ilmiselvä ennen kuin verta on lentänyt pisaraakaan), mutta tavanomaisen slasher-menon ympärille on onnistuttu keksimään välillä jopa oivaltavia kohtauksia ja tilanteita, jotka pitävät menon virkistävänä ja katsojan kiinnostuneena loppuun saakka. Katsoisin vaikka heti uudelleen.


Freaks (1932)
Sekalaisista kummajaisista koostuvan sirkusporukan elämän koettelemuksia.

Valtaosa elokuvasta seurataan sirkusporukan touhuilua, ja aikaa käytetään paljon hahmojen ja juonenkäänteiden pohjustamiseen. Tätä on oikeastaan aika ilo seurata. Suurempia trikkejä ei elokuvassa ole käytetty, vaan näyttelijät ovat ymmärtääkseni ihan oikeita ”friikkejä”, eli mukana on aitoja sekasikiöitä, epämuodostumia, parrakkaita naisia, kääpiöitä, ym. ym. Elokuvassa on kohtaus, jossa raajaton mies sytyttää tupakan. Se oli villiä.

Pohdin pitkään, onko Freaks oikeasti kauhuelokuva, koska se ei sellaiseksi muutu kuin vasta loppumetreillä. Sitten kun skeida osuu tuulettimeen, niin se osuu kovaa. Elokuvan loppu on vuoden ’32 teokseksi melkoinen. Tosin, kuulemma tästä on leikattu useampi minuutti pois, ja nämä pätkät on sitten onnistuttu hävittämään lopullisesti. Ainakin internetin juorujen perusteella nämä kadonneet kohtaukset olisivat tuoneet tähän vielä ekstrapotkua ja pöyristyttävyyttä. Terveiseni tuottajille: vitun idiootit! 

Freaks tuo mieleen klassiset sadut, joita luettuaan hölmöt lapset oppivat käyttäytymään pelottelun voimalla. Tematiikka on niin yksinkertaista, että kaltaiseni savipääkin sen ainakin luulee ymmärtävänsä. Kun pituuttakin on vain reilu tunti, niin tätä on erittäin helppo suositella.


Mary Shelley’s Frankenstein
Tapzan tarinoiden innoittamana päätin itsekin katsoa tämän Frankenstein-tulkinnan. Vertailukohdat itselleni ovat lähinnä Karloffin tähdittämä Frankenstein ja loistava Young Frankenstein, sekä Francis Ford Coppolan monsteri cinematic universen ensimmäinen teos, eli Bram Stoker’s Dracula. Alkuperäismateriaalista minulla ei ole mitään käsitystä, ja mikäli tämä on oikeasti sitä lähimpänä oleva tulkinta, niin ok.

Coppolan Draculasta haluan sanoa sen verran, että siitä on liian pitkä aika kuin olen sen viimeksi nähnyt. Muistan pitäneeni sen perversseille soveltuvasta yleisvibasta, ja muistan olleeni legit kauhuissani muutamassa kohdassa. Tästä tosin on kauan aikaa, ja myöhemmin videopelit ja porno ovat turruttaneet mieleni niin pahasti, että elokuva herättäisi kohdallani nykyisin ehkä enemmän hymyilyä kuin kauhua. Vaikka Coppolan Dracula onkin osaltaan ongelmallinen, on se tähän Frankensteiniin verrattuna mesteriteos.

Ohjaaja Kenneth Branagh ja elokuvan leikkaaja pitäisi molemmat heivata uuniin. Kuten Tapza sanoi, elokuvan suurimpia ongelmia on se, ettei se osaa hengittää yhtään. Etenkin alkupäässä elokuvalla on aivan hirveä kiire edetä, mikä johtaa siihen, ettei hahmoja oikein ymmärrä. Mielestäni erityisesti Victor Frankensteinin hahmoa olisi pitänyt avata merkittävästi enemmän, koska tavallaan hänen motivaationsa ja maailmankatsomuksensa tuntuu tulevan tyhjästä. Ilmeisesti kaikki pohjautuu hänen äitinsä kuolemaan (tai niin ainakin luulen), ja se on ihan fine ajatuksena, mutta toteutuksen puolesta asiat hoidetaan olankohautuksella. Frankenstein rakastuu siskoonsa ja panee sitä – PÖYRISTYTTÄVÄÄ - mutta mitä sitten.

Periaatteessa elokuvassa on aika paljon hyviä elementtejä, kunhan niihin ei liity Kenneth Branagh. Näyttelijät ovat Branaghia lukuun ottamatta oikein hyviä. Maskeeraukseen ja lavasteisiin on selvästi nähty paljon vaivaa, ja käsikirjoituksessakin on jotain hauskoja juttuja. Ohjaus ja leikkaus pilaa kaiken.

En ymmärrä, mitä elokuva haluaa olla. Homma perustuu ilmeisesti kauhukirjallisuuteen, mutta sen kuvauksesta ja estetiikasta tulee mieleen enemmänkin joku 90-luvun alun seikkailupätkä? Elokuva vaatisi ja ansaitsisi paljon ronskimman visionäärin, jolla on oikeasti jotain sanottavaa ja näkemystä. (Kuten vaikka joku hmm, emt, Francis Ford Coppola…?!?!) Toteutus on yleisellä tasolla tyylitajuton ja kiusallinen. Mietin monesti, että mitä vittua minä oikein tässä olen katsovinani. Frankensteinin mörkö repii brutaalisti naiselta sydämen rinnasta ja sitten pomppaa hidastettuna ulos ikkunan läpi kuin joku vitun Batman.

Lopputulos on se, että tämä Frankenstein-tulkinta jää unholaan, minne muuan Kenneth Branaghkin voitaisiin sijoittaa. Jonnekin tähän on piilotettu hyvä elokuva, mutta ei ... Young Frankenstein pysyy edelleen kiistattomana suosikkinani Frankensteinin adaptaatioista.


The Curse of Frankenstein (1957)
Pyyhkiäkseni edellisen Frankenstein-elokuvan paskan maun suustani, korkkasin kaljan ja katsoin vaihteeksi laadukkaan tulkinnan tästä vuosikymmeniä vanhasta tarinasta. Muistelin Tapzan kehaisseen tätä viime vuonna, ja kun satuin itse pitämään tekijäporukan Draculasta, niin tämän katsomiseen oli helppo ryhtyä.

Pidin tästä tosi paljon. Tohtori Frankenstein on pelottavampi kuin hänen luomansa mörkö. Legendaarinen Peter Cushing taltioi erinomaisesti hahmon pakkomielteisyyden ja matkan hulluuteen. Möröstä ei edes yritetä (?) tehdä sympaattista hahmoa, vaan otus toimii lähinnä Frankensteinin hulluuden manifestoitumana. Se on mielestäni elokuvan parhaita ratkaisuja, vaikkakin ilmeisesti poikkeaa alkuperäismateriaalista. Ainakin elokuva tietää about mitä se tekee, mihin sen kannattaa keskittyä, ja missä sen vahvuudet ovat.

Olivatkohan nämä Hammerin leffat aikoinaan jotenkin megapöyristyttäviä? Sekä Draculassa että tässä on muutama tosi pahan näkönen kohtaus vielä nykypäivän turtunein silmin.

Kovaa shittiä. Lisää tällaista!


Event Horizon (1997)
Vuonna 2047 pelastusretkikunta saa hätäsignaalin kadonneeksi luullulta tähtilaivalta.

Event Horizon on äänekäs ja ärsyttävä scifiä ja kauhua sekoitteleva elokuva, jollaiseksi se on itse asiassa aika mainio. Rakastin elokuvan lavasteita, designia ja yleistä ilmapiiriä. Mukana on myös muutama oikein kekseliäästi aseteltu otos, joten olisi melkein rikos väittää tämän olevan tusinakauhua.

On ilo katsella Laurence Fishburnen ja Sam Neillin yhteisiä kohtauksia. Näiden kahden dynamiikkaa luo oikein ytimekästä jännitettä jo muutenkin ahdistavaan tilanteeseen. Muut hahmot ovat lähinnä statisteja. Elokuvassa noin yleisesti jauhetaan liikaa paskaa, mikä rikkoo klaustrofobisen ja aution tapahtumapaikan tunnelmaa.

Elokuvan alkupuolisko on mielestäni erittäin onnistunut ja mielenkiintoinen. Asetelma on kiehtova ja tarpeeksi erilainen erottuakseen joukosta, vaikka kyllähän tämä on aivan hitokseen velkaa esimerkiksi Alienille. Kauhuelokuville uskollisesti myös Event Horizon sortuu loppupuolella tarpeettomaan hölmöilyyn, jota korostetaan kiusaantunutta hymyilyä aiheuttavilla äänisampleilla. 

<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1766 : eilen kello 21:46 »
En kyllä itse muista kehuneeni Hammerin Frankensteinia. Näkemistäni tarinan tulkinnoista taidan pitää siitä vähiten. Peter Cushingista saatoin sanella kauniita sanoja, mutta oikeastaan pidän hänestä kaikessa. Ehkä minulla on tiettyjä ennakko-odotuksia Frankensteinin nimeä kantavaa elokuvaa kohtaan, mutta itse en pitänyt siitä, että hirviö oli muutettu hahmosta MacGuffiniksi (kuten itse asian koin) tai hulluuden symboliksi (joka on varmaan osuvampi tulkinta). Ihan hyvin tehty elokuva se kuitenkin varmaan oli. Vaikea sanoa, koska en osaa arvioida elokuvia, enkä tiedä mitään niiden tekemisestä.

Minä katsoin tänään The Last Man on Earthin ja vuoden 2018 Suspirian. Kummastakaan en jaksa kirjoittaa mitään, enkä niistä varmaan mitään järkevää osaisi kertoakaan.

Aiemmin katsoin myös Attack of the Killer Tomatoesin.

Huomenna en aio katsoa mitään.