Televisio ja elokuvat

  • 1825 Vastauksia
  • 298707 Lukukerrat
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1800 : 06.03.20 - klo:14:07 »
Rädättättää, Castlevanian kolmoskausi tapitettu loppuun. Helposti paras tähän mennessä, sanoisin. Ensimmäinen jäi tyngäksi, toisessa hyvikset ja pahikset pönöttivät tahoillaan koko kauden jankaten samoja asioita. Tällä kertaa seurataan neljän eri joukkion edesottamuksia. Trevor ja Sypha kohtaavat uusia kasvoja ja tutkivat outoa luostaria, Isaac mörköarmeijoineen tutustuu ihmisluonnon ääripäihin, Hector rakentaa luottamusta vampyyrivangitsijaansa ja Alucard on niin masentunut ja yksinäinen, että ventovieraidenkin seura kelpaa. Jokainen tarina toimii hyvin. Pienimmän roolin saa onneksi Carmillan ja tämän vamppikavereiden sotasuunnittelu, joka on kauden tylsintä antia ja muistutti liikaa edellisestä.

Sarja on edelleen animoitu pääosin hyvin ja toimintakohtaukset ovat kaunista katseltavaa. Muulloin liikeradat ovat silti aika ajoin tönkköjä ja in-between frameja toivoisi lisää. Ääninäyttely oli hyvää. Tulokkaista Bill Nighy ja Jason Isaacs hoitivat roolinsa erityisen hyvin. Annan kolmoskaudelle arvosanaksi viisi särkynyttä viinilasia.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1801 : 27.03.20 - klo:22:01 »
Illan elokuvana Breakfast at Tiffany's. Tyylikäs elokuva, jossa soi Moon River. 5/5.

« Viimeksi muokattu: 28.03.20 - klo:11:12 kirjoittanut Tingle »
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1802 : 28.03.20 - klo:11:26 »
Tämä on kaunis kappale, ja elokuvakin taisi olla ihan jees. Oma suosikkini Audrey Hepburnilta on epäuskottava ja lälly Roman Holiday, jossa olennoista alhaisin eli sanomalehden toimittaja löytää inhimillisyyden rakastuttuaan kauniiseen prinsessaan. Kyseessä on myös parhaita näkemiäni romanttisia komedioita. Eli jos paska maistuu, suosittelen.

Myös Sabrina on kiva.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1803 : 01.04.20 - klo:23:45 »
Illan elokuvana Viattomuuden aika. Tämän Martin Scorsesen draamaklassikon olin ostanut leffahyllyäni koristamaan. Nyt se on saapunut Netflixiin, joten katsoin sen.

Edith Whartonin romaanin perustuvassa tarinassa 1870-luvun New Yorkin kuohuvissa kermapiireissä ihmissuhteista puhutaan kuin Harry Potterin karkotusloitsuista tai Zeldan aikajanasta. Kulisseihinsa kahlittu elämä on tarpeettoman hankalaa ja lopulta kaikki harmittaa. Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer ja Winona Ryder ovat ok.

3/5
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1804 : 29.04.20 - klo:23:48 »
Illan elokuvana BlacKkKlansman. Musta kyttä ja juutalaiskyttä soluttautuvat Klu Klux Klaaniin. Elokuva rinnastaa oivallisesti rasistisen salaseuran mustien oikeuksien puolustamiseen. Lopulta katsoja saa itse päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin? Pidän elokuvassa siitä, että hahmot eivät ole vain tahroja käsikirjoituksessa, vaan heitä esittämään on palkattu näyttelijöitä.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1805 : 02.05.20 - klo:21:53 »
Uusi James Bond -elokuva No Time to Die julkaistaan marraskuussa, joten päätin ottaa pieneksi projektiksi katsoa kaikki ilmestyneet Bond-elokuvat julkaisujärjestyksessä. Kuten varmaan moni tietää, sarja on itselleni hyvin hyvin tuttu. Olen nähnyt sen kaikki osat useimpia kertoja ja sarja on noin muutenkin luultavasti kaikkien aikojen suosikkini. Osan Bondeista olen katsonut viimeksi valehtelematta about 15 vuotta sitten, joten odotan niitä sarjan elokuvia eniten. Muistan kuitenkin jokaisesta elokuvasta jotain… toisista enemmän ja toisista vähemmän, mutta mikään elokuvista ei ole kadonnut täydellisesti muistin syövereistä.

Tässä postauksessa ajatuksiani sarjan ensimmäisestä viidestä osasta. Saa nähdä, jaksanko kirjoittaa seuraavista ollenkaan, mutta katsotaan, katsotaan…

Dr. No (1962)



Bond lähtee Jamaikalle tutkimaan toisen brittiagentin katoamista.

Dr. No on sarjan myöhempiin osiin verrattuna aika realistinen ja vaatimaton. Tässä vaiheessa sarjaa on turha odottaa älytöntä määrää nyymien blästäystä ja räjähdyksiä. Q:n vehkeistä (!) ei ole tietoakaan, vaan vastoinkäymisistä selvitään puhtaasti älyllä ja improvisoinnilla tai väkivallalla.

Pidän siitä, kuinka hyvin hahmot on tässä toteutettu. Bond on Bond, karismaattinen ja älykäs, hyvän ja kalliin maun omaava perverssi, joka kellistää naisen kuin naisen, vaikka hän tietäisi näiden työskentelevän pahisten piikkiin. Tappamista seuraa usein jokin kuiva letkautus. James Bond on hieno hahmo. Sellainen, jollainen miehet haluavat olla, ja jollaisen kanssa naiset haluavat olla. Myöhempiin sarjan osiin verrattuna James Bond tuntuu tässä ennemminkin salapoliisilta kuin superagentilta. Se on aika virkistävää. Lienee sanomattakin selvää, että Sean Connery on roolissa elementissään. Hän ei ole suosikki-Bondini, mutta arvostan hänen roolisuoritustaan paljon.

Sivuhahmoista saa paljon irti pelkällä hienovaraisella vihjailulla ja dialogilla ilman, että vaivaannutaan johonkin tylsään ja minuutteja kestävään ekspositioon. En muistanut ollenkaan, ettei Honey Rider ole mikään yksinkertainen bimbo, vaan (tyhmän)rohkea opportunisti, jonka tietämys Jamaikan luonnosta osoittautuu pääsankariparin eduksi.

Elokuvan nimikkopahis Dr. No nähdään vasta, kun elokuvaa on jäljellä 20 minuuttia. Tämä on sinänsä pettymys, koska hahmo on mielestäni aika mielenkiintoinen. Rajattu aika on tosin käytetty tehokkaasti hyödyksi, sillä hahmoa ja ympäröivää maailmaa pohjustetaan hyvin ja ennen kaikkea nopeasti. Esimerkki hyvästä hahmonkehityksestä tällaisessa nopeassa ratkaisussa on No’n repliikki siitä, kuinka hän menetti kätensä tutkiessaan säteilyä. Irrallisen oloinen repliikki ei suinkaan ole turha, sillä se viestii katsojalle, kuinka periksiantamaton ja ehkä vähän sekaisin hahmo on. Tai jotain, tässä esitän analysoivani 60-luvun roskaelokuvan dialogia. Bond-elokuvien kliseeksi muodostunut pahisten ruumiinosien epämuodostuminen on hauska gimmick, joka saa hahmoista jos ei mielenkiintoisempia niin ainakin mieleenpainuvia. Elokuvan parhaassa kohtauksessa Bond vittuilee No’lle tämän suuruudenhulluudesta ja raajattomuudesta. Hienoa!

Dr. No etenee melkoisella sykkeellä, välillä jopa liian nopeasti. Ottaen huomioon sen, että elokuvan keskivaihe koostuu lähinnä Bondin liikkumisesta paikasta toiseen, elokuva pysyy yllättävän mielenkiintoisena. Vasta loppupuolen ilmastointikanavissa ryömimiset saavat haukotuttamaan.

Toteutus noin yleisesti on onnistunutta, ottaen huomioon elokuvan vaatimattoman budjetin. Pieniä ajan mukaisia kömpelyyksiä löytyy toki sieltä täältä, lähinnä leikkaus/kuvaus -akselistolta mutta mitenkään suuremmin nämä erheet eivät haittaa. Ehkä suurin kulmakarvoja nostattava piirre oli musiikin käyttö. James Bond -tunnari on tosi hyvä klassikkobiisi, mutta sen käyttö tuntuu jotenkin tilannetajuttomalta tässä. Kaikki elokuvasarjan osat nähneenä yhdistän tunnarin ensisijaisesti tilanteisiin, joissa tapahtuu jotain jännää ja siistiä blästäystä, mutta Dr. No’n tapauksessa biisiä kuullaan esimerkiksi niinkin jännässä tilanteessa kuin Bondin asioidessa hotellivirkailijan kanssa.

Pientä opetteluahan Dr. No on, mutta tästä on erittäin hyvä jatkaa.


From Russia With Love (1963)



Bond lähetetään Istanbuliin hakemaan koodinpurkulaitetta. Se on ansa.

Ennakkoon muistan mieltäneeni From Russia With Loven yhdeksi sarjan parhaista elokuvista, ja tämän uusimman katselukerran jälkeen olen entistä varmempi asiasta. Elokuva on edeltäjäänsä verrattuna paljon itsevarmempi ja suuremmalla taidolla ja visiolla toteutettu. Kuvaus on paikoin aivan erinomaista ja toimintakohtausten määrää ja kokoluokkaa on kasvatettu hurjasti. Myös kuivaa ja seksististä huumoria on mukana aiempaa enemmän, ja nauroinpahan tätä katsoessa pari kertaa ihan ääneenkin. Sarja alkaa löytää muotonsa.

Juoni on täynnä salaliittoja, juonittelua ja yllätyksiä. Dr. No’ssa Bond tuntui olevan lähes koko ajan askeleen edellä muita, mutta tässä juonta ratkotaan aika pitkälti samaa matkaa katsojan kanssa, minkä myötä lopputulos on jännittävämpi. Liikkuvia osia on paljon, eikä oikein koskaan voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuka koijaa ja ketä. Onhan tämä kieltämättä paikoin hieman sarjakuvamaisen hölmö elokuva, mutta se kuulunee asiaan. Vielä ei kuitenkaan olla päästy lasersäteiden ja tappavien hattujen maailmaan, sen vuoro on vasta seuraavassa elokuvassa.

From Russia With Loven parasta antia on sen jälkimmäinen puolisko. Reilun puolen tunnin sisään ahdetaan juonittelukuvion ratkaisun lisäksi kolme kivikovaa toimintakohtausta. Näistä suosikkini on legendaarinen tappelukohtaus junan hytissä. North By Northwestistä kopioitu (?) oikeasti aika vaarallisen näköinen helikopterin väistely ja bensatynnyreiden räjäyttely merellä kruunaavat kokonaisuuden täydellisesti.


Goldfinger (1964)



Bond tutkii kullan salakuljetusta, mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää.

Goldfinger on se elokuva, jossa - vastaajasta riippuen - sarja pääsee kunnolla raiteille tai tipahtaa niiltä kokonaan. Käytännössä 99% Goldfingeriä seuranneista Bond-elokuvista perustuu nimenomaan sen asettamaan muottiin ja lainalaisuuksiin. Pidän kahta edeltänyttä elokuvaa jokseenkin realistisina, mutta Goldfinger menee täysillä hölmöilyn puolelle. Aston Martinissa on heittoistuin ja konekiväärit, pahiksen kätyri ei ota lämää millään ja tappaa jengiä hatulla, on lasereita, ym. ym. Ja se on oikeastaan todella hauskaa.

Goldfinger on näin jälkiviisastellen ehkäpä sarjan tärkein osa. Tunnetuin ja ikonisin se on aika varmasti, ja veikkaan sen olevan monen kohdalla myös ensikosketuksia sarjan pariin. Tai ainakin itselleni tämä oli kolmas Bond, jonka aikoinaan näin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi sarjan paras osa, ja voin jo tässä vaiheessa sanoa pitäneeni esimerkiksi edeltävästä From Russia With Lovesta aika paljonkin enemmän. Goldfinger häviää mielestäni From Russia With Lovelle oikeastaan lähes kaikilla osa-alueilla paitsi siinä tärkeimmässä: viihdyttävyydessä. Goldfinger paahtaa eteenpäin kuin höyryjuna.

Kiinnitin tällä kertaa huomiota sellaiseen ominaispiirteeseen, että Bond tuntuu olevan melkoinen kovan onnen kundi. Äijä joutuu jatkuvalla syötöllä melkoisiin ongelmiin, mikä johtuu yleensä hahmon loputtomasta uteliaisuudesta… useimmiten naisia kohtaan. Se on aika hauskaa, tosin jossain vaiheessa tuntuu vähän hölmöltä, kuinka usein Bond vangitaan tai kuinka usein hän pyörtyy pelkästään tämän elokuvan aikana. On tässä kaikkea muutakin ”kritisoitavaa”, kuten se miten pahiksille annetaan käytännössä tarjottimella useita mahdollisuuksia listiä Bond, mutta syystä tai toisesta hänet jätetään henkiin. Ehkä lienee kuitenkin tärkeintä kääntää aivot jonkinlaiseen nollaustilaan tällaisten elokuvien aikana, ja niin minä myös teen.

Elokuva sisältää sarjan legendaarisimpia letkautuksia. Yksi kaikkien aikojen suosikkikohtauksiani näissä elokuvissa on se, jossa Bond on sidottuna pöytään ja tämän haaraväliä lähestyy hitaasti liikkuva lasersäde. Se huipentuu seuraavaan dialogiin:

Bond: ”Do you expect me to talk?”
Goldfinger: ”No, Mr. Bond, I expect you to die!”

Yhdessä kohtauksessa Bond esittelee itseään tuttuun tyyliinsä (”Bond. James Bond.”), mutta nainen keskeyttää hänet tylysti, ja sankarimme jää kiusaantuneena hiljaiseksi. Tuntuu siltä, kuin elokuva tiedostaisi jo tässä vaiheessa sarjansa kliseet ja vähän naureskelisi itsekin niille.

Elokuvan naispäähahmon nimi on muuten Pussy Galore, jonka merkitystä en 10-vuotiaana tätä ensi kertaa katsoessani osannut oikein ymmärtää. Näin vuosia myöhemmin nimi on vähän kiusallinen, mutta vielä kiusallisempaa on se, kuinka Bond käytännössä väkisinmakaa Pussyn puolelleen. Ja vielä kiusallisemmalle tasolle päästään, mikäli otetaan huomioon se, että lähdemateriaalissa Pussy on lesbo. Eli Bond väkisinmakaa lesbosta heteron. Pöyristyttävää vuonna 2020, ehkä bileiden väärtiä 1964.

Goldfinger on ensisijaisesti äärimmäisen viihdyttävä pläjäys, jota ei kannata katsoa ihan tosikkolasit päällä. Tosin ei kannata mitään muutakaan sarjan osaa. Se on erityisesti aikaansa nähden mallisuoritus taidokkaasti toteutetusta, jännittävästä, kekseliäästä ja hauskasta toimintaseikkailusta. Tästä minä pidän.


Thunderball (1965)



SPECTRE varastaa kaksi atomipommia ja vaatii lunnaita.

Thunderball on elokuva, joka ei mielestäni ihan toimi. Perusasiat ovat kunnossa: tekninen puoli on ok, näyttelijät ovat hyviä, elokuva on perus viihdyttävä, jne. Thunderballin suurin ongelma on se, että se ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen tai tavanomaisesta poikkeava. Premissi on liiankin perinteinen, eikä juoni oikeastaan kehity tai kääntyile sen kummemmin. Elokuva kestää kaksi tuntia, joista ensimmäinen puoli tuntia on käytännössä turhaa. Elokuvassa ei oikein ole sellaista jännitystä tai vetoa, jota Bond-elokuvilta sopisi odottaa. Myös tylsä pahis on yksi syy tähän. En osaa kuvailla häntä kuin toteamalla, että hänellä on silmälappu.

Elokuva tunnetaan sen lukuisista veden alla kuvatuista kohtauksista, ja nämä ovatkin aikaansa nähden hyvin vakuuttavia. Internet tietää kertoa, että Thunderball palkittiin aikoinaan parhaiden erikoistehosteiden Oscarilla, mikä on toki hieno saavutus. Näillä vedenalaisilla kohtauksilla kyllä sitten mehustellaan oikein kunnolla. Sanoisin, että liiallisuuksiin asti. Elokuvan loppuhuipennuksessa kymmeniä miehiä sotii toisiaan vastaan veden alla, mutta kohtaus on jotenkin todella ontto ja kömpelö. Luulen, että vedenalaisuus aiheuttaa sen verran rajoitteita luovuudelle, liikkeelle ja nopeudelle, ettei taisteluihin saada oikein potkua. Kun olet nähnyt yhden veitseniskun tai katkaistun happiletkun, olet nähnyt ne kaikki.

Huutiksen väärti on aivan lopussa tapahtuva nyrkkimatsi veneen kyydissä. Vene kulkee tuhatta ja sataa nopeutusefektien korostamana ja hahmot törmäilevät ja heittelehtivät kuin parodiassa konsanaan. Kohtaus ei ole ikääntynyt hyvin.

Olen joskus lukenut Thunderballin kirjana, mutta en rehellisesti muista, kuinka lähellä elokuvan tarinaa alkuperäisteos lopulta on. Muutaman kohtauksen kyllä muistan kirjasta, kuten elokuvan alussa tahattoman koomisesti toteutetun ”piinapenkin” ja Felixin kanssa seikkailut helikopterilla.

Tuntuu sinänsä kurjalta todeta näin, mutta Thunderball ei ole mielestäni kovinkaan hyvä Bond-elokuva. Se hoitaa perusasiat sinänsä huolella, mutta tämän sarjan kohdalla se ei oikein tunnu riittävän. Tuntuu siltä, kuin elokuva olisi tehty kiireessä. Kokonaisuus jää keskiverroksi.


You Only Live Twice (1967)



Neuvostoliitto ja Yhdysvallat syyttävät toisiaan avaruussukkulan katoamisesta, millä on vaarana eskaloitua kolmanneksi maailmansodaksi.

You Only Live Twice nostaa panoksia. Elokuvan on käsikirjoittanut paremmin lastenkirjoistaan tunnettu Roald Dahl, minkä kyllä huomaa. Tapahtumapaikka on Japani, jo itsessään eksoottinen ja piristävä lokaatio agenttitoiminnalle. Elokuvassa nähdään takaa-ajoja helikoptereilla, tukikohtia tulivuoren sisällä ja kymmenittäin ninjoja. Näin sitä pitää!

Myös Thunderballin tylsästä pahiksesta on otettu oppia. You Only Live Twice esittelee maailmalle yhden legendaarisimmista Bond-pahiksista, eli legendaarisen Donald Pleasancen näyttelemän Blofeldin. Paljon parodioitu hahmo on toki hölmö, mutta olkoon. Häntä nähdään hädin tuskin kymmentä minuuttia koko elokuvassa, mutta Pleasance onnistuu karismallaan nostamaan hahmon yhdeksi populaarikulttuurin tunnetuimmista pahiksista.

Harmillisesti Bond-tytöille ei anneta oikein minkäänlaista tekemistä. Tytöntylleröitä on elokuvassa yhteensä kolme, joista viimeisenä Bondin kanssa sänkyyn päätyvälle ei anneta edes nimeä. Mitä vittua.

Elokuvan erikoistehosteet ovat aika vanhentuneet. On tietysti vaikea saada vuonna 1967 hyvän näköisiä avaruuskohtauksia aikaan. Lavasteet ja tuotantosuunnittelu ovat sitten taas aivan erinomaisia. Huipuksi osoittautuu massiivinen pahisten tukikohta, jonka sisältä löytyy helikopterin laskeutumisalustaa ja raketinlaukaisutelinettä sun muuta. Setti on aivan järjettömän kokoinen, ja on jokseenkin sairasta, että se on oikeasti rakennettu eikä mikään pienoismalli. Myös elokuvan keskivaiheilla nähtävä helikopterikohtaus on vakuuttava.

Sarjan aiempina vuosina nähtiin ties mitä nykyisin kyseenalaistettavia kohtauksia eikä You Only Live Twice säästy niiltä. Bond-san maskeerataan japanilaisen näköiseksi, eli silmiä vähän venytellään ja päähän heitetään nolo peruukki. Lopulta Connery ei näytä japanilaiselta vaan tomppelilta. Tällä ei ole oikeastaan juonenkaan kannalta juuri sen suurempaa merkitystä, vaan se on "hauskaa" paitsi että ei ole.

You Only Live Twicen kuvausten aikana Connery kertoi kyllästyneensä Bondin rooliin, ja ehkä tiettyä väsymystä on jo havaittavissa ihan ruudullakin. Viiden Bond-elokuvan jälkeen mies sanoi hyvästit hahmolle, joten oli aika kääntää uusi sivu sarjan historiassa........
« Viimeksi muokattu: 02.05.20 - klo:22:02 kirjoittanut Turjake »
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1806 : 02.05.20 - klo:22:24 »
Ai että, mainio katsaus elokuvasarjan juurille. Tohtori Ei ja Kultasormi olivatkin suosikkieni joukossa, kiva verestää muistoja näistä seikkailuista. Olisi mukava kuulla tekstissä myös elokuvien suomenkieliset nimet, sillä olen tyhmä enkä osaa yhdistää näitä toisiinsa.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1807 : 03.05.20 - klo:00:33 »
Kiinnostavaa! Olin itsekin pyöritellyt päässäni ajatusta katsoa kaikki sarjan elokuvat julkaisujärjestyksessä, mutta saapa nähdä realisoituuko tämä suunnitelma koskaan. Olen nähnyt suurimman osan Bondeista, mutta joistain osista en muista juuri mitään. Esimerkiksi tämän katsauksen viimeinen elokuva tuntuu aivan vieraalta, vaikka olen sen uskoakseni joskus lapsena katsonutkin.

Henkilökohtaisesti Bondit ilmentävät minulle eräänlaista siirtymää lastemviihteestä aikuisten elokuviin. Kun minä olin nuori, en juuri muuta katsonutkaan kuin Disneyn piirrettyjä. Kun sitten lopulta ymmärsin miten hirvittävän häpeällistä oli vielä ala-asteen kolmannella tai neljännellä luokalla katsoa lapsille suunnattuja leffoja, päätin hieman ryhdistäytyä. Muistaakseni se oli äitini, joka ensimmäiseksi suositteli minulle Bondeja. Ihan hyvä valinta, näin jälkeenpäin ajatellen. Agentti 007:n seikkailut olivat sopivan lapsellisia, jotta niiden parissa viihtyi 10-vuotias nassikkakin, mutta kuitenkin riittävän... aikuismaisia (?), jotta niitä katsoessa tunsi seuraavansa ronskimpaa kulttuuria varttuneeseen makuun eikä mitään noloa ja tyhmää vauvaviihdykettä!

Nykyään katson aika vähän toimintaelokuvia, vaikka en genreä varsinaisesti paheksukaan. En vain yleensä välitä toimintakohtauksista niin paljon kuin hahmoista ja draamasta, ja toimintaelokuvista vain parhaissa on niin hyviä hahmoja ja draamaa, että blästäystä jaksaa seurata. Bonditkin ovat jääneet enimmäkseen sivuun, enkä ole varma miten paljon niistä nykyään nauttisin. Ehkä kuitenkin kohtalaisesti, onhan niissä tavallisesti karismaattinen ja hyvää läppää heittävä päähahmo ja joskus persoonallisia pahiksiakin. Pöyristyttävä seksistinen ja rasistinen huumorikin varmaan menisi... no, huumorina.

Vaikka en jaksaisikaan virkistää omia Bond-muistojani, voin ainakin luvata, että jään mielenkiinnolla seuraamaan tätä projektia.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1808 : 03.05.20 - klo:23:11 »
Yle Areenassa on paljon kiinnostavia elokuvia klassikko-ohjaajilta:

Taksikuski
https://areena.yle.fi/1-50375387

Keskustelu
https://areena.yle.fi/1-4478403

Seitsemäs Sinetti
https://areena.yle.fi/1-4438966



Itse katsoin tänään Francis Ford Coppolan Keskustelun. Elokuvan alku on oudon tuttu, en kai suinkaan ole joskus katsonut tätä aiemmin, mutta lopettanut kesken? Tarina kertoo salakuuntelun ammattilaisesta, joka omistaa elämänsä tirkistelylle, mutta on siinä samassa häivyttänyt oman elämänsä kulissien taakse. Asetelma tuokin mieleen Hitchcockin Takaikkunan. Myös moraalidilemmat askarruttavat. Vaikka salakuuntelija on sinänsä "viaton" osa koneistoa, ei hän saa nukuttua öisin tietämättä, mihin kammottaviin tarkoitusperiin hänen nauhoituksiaan lopulta käytetään. 4/5 kannattaa kattoo nopee :D

Sivurooleista voit bongata mm. seuraavat klassikkohahmot:
John Cazale
Robert Duvall
Harrison Ford
ei sisällä lisättyä sokeria

Kiitos Tapzalle The Conversationin suosittelemisesta, onhan kyseessä klassikko-ohjaajan elokuvaklassikko. Viikonloppuna ei kuitenkaan ollut aikaa sellaisella, joten väsyneenää laitoin sunnuntai-iltana pätkän pöyrimään. Juoni vaikutti oikein mainiolta, mutta olin liian väsynyt sen seuraamiselle. Puolivälissä elokuvaa Yle Areena kadotti tekstitykset ja painoin F5, katseluaika oli loppunut. Se oli siinä sitten <_>
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1809 : 09.05.20 - klo:23:13 »
Illan elokuvana Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti. Ristiretkiltä palaavan ritarin matka kotiin on täynnä kekseliäitä ja hassunhauskoja kommelluksia, kun Musta surma kylvää tuhoa yhtä matkaa sankareiden rinnalla. Tavallaan Muumipeikon ja pyrstötähden vaellus on vain löyhä eteenpäin kävely, mutta kun kaikki käänteet pohjustetaan ja viedään tyydyttävään päätökseen on pakko olla tyytyväinen. Myös kuolevaisuuden ja ruumiillisuuden teemat kutovat Ilmestyskirjan sivut yhteen. Huumori ja hahmokatras ovat sitä luokkaa, että elokuva vaikuttaa Resettisarjakuvien esikuvalta. Zoomereille elokuva etenee liian verkkaisesti, mutta onhan tämä nyt 5/5
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1810 : 09.05.20 - klo:23:59 »
Katsoin viime vuonna paljon Ingmar Bergmanin elokuvia, kun satuin löytämään niitä paitsi Yle Areenasta myös paikallisesta kirjastosta. En muista kirjoitinko tänne yhdestäkään, mutta pidin melkeinpä jokaisesta. Niissä on paljon ihmisiä, joilla on ongelmia. Enimmäkseen ihmiset katsovat toisiaan ja suoltavat runollisia monologeja, mutta usein myös vaikenevat. Toimintaa sen yleisimmässä merkityksessä (ainakin kun puhutaan toiminnasta elokuvissa) on hyvin vähän, mutta aina riittävästi. Tunnelma on enimmäkseen kaihoisa ja melankolinen. Elokuvat tiedostavat ihmiselämän moninaisen luonteen, myös sen synkkyyden ja epätoivon, ja yrittävät löytää kokonaisuudesta kauneutta.

Erityisen positiivisina mieleeni ovat jääneet ainakin Mansikkapaikka (Smultronstället), Kuiskauksia ja huutoja (Viskningar och rop), Talven valoa (Nattvardsgästerna), Syyssonaatti (Höstsonaten) ja Persona. Fannyn ja Alexanderin viisituntinen tv-versio tietysti myös. Siitä taisin jokusen rivin kirjoittaakin.

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1811 : 10.05.20 - klo:16:11 »
Henkilökohtaisesti Bondit ilmentävät minulle eräänlaista siirtymää lastemviihteestä aikuisten elokuviin.

Tein hyvin samanlaisen havainnon itsestäni hieman ennen kuin aloitin tämän maratooniprojektin. Tavallaan hassua, että luultavasti nuoruuteni tärkeimpiin elokuviin noin jälkikäteen katsellen kuuluu Terminator 2:n ja Raiders of the Lost Arkin kaltaisten klassikoiden lisäksi muuan GoldenEye. Tämän projektin aikana on ollut mielenkiintoista huomata se, kuinka nämä elokuvat tosiaan sopivat aika hyvin erilaisille yleisöille ja ikäryhmille. Nuorempana parasta näissä oli väkivalta ja huumori, nykyisin uskottelen itselleni arvostani eniten käsikirjoituksellisia ja tuotannollisia aspekteja. Esimerkiksi elokuvien stuntit ovat mielestäni edelleenkin aivan käsittämättömän siistejä.

Nykyään katson aika vähän toimintaelokuvia, vaikka en genreä varsinaisesti paheksukaan. En vain yleensä välitä toimintakohtauksista niin paljon kuin hahmoista ja draamasta, ja toimintaelokuvista vain parhaissa on niin hyviä hahmoja ja draamaa, että blästäystä jaksaa seurata.

Tämä on tosi hyvä pointti, jota pohdin toimintaelokuvien suurkuluttajana aika usein. Periaatteessa kaiken toiminnan pitäisi olla jotenkin kytköksissä draaman kaareen, ja juuri Bondeissa ollaan tämän suhteen aika usein hakoteillä. Toinen vaihtoehto on olla jotenkin super kekseliäs koreografioinnissa ja setpieceissä, missä Bondit taas yleensä onnistuvat tosi hyvin. Myös Mission Impossible -sarjassa ollaan muutaman viime osan kanssa tehty mielestäni erinomaista työtä. Stuntit on ensinnäkin tehty "oikeesti", joten aluksi mietit, että miten hitossa nämäkin on tehty, mutta samalla ne on käsikirjoitettu täyteen yllätyksiä. Esimerkiksi Ghost Protocolissa monen toimintakohtauksen kohdalla katsojalle tulee sellainen fiilis, että okei seuraava kohtaus tulee menemään näin ja näin, mutta yhtäkkiä agenttivimpaimet alkavatkin kärähdellä tai homma menee muuten vaan pieleen, jolloin jää jännityksellä odottamaan, miten tilanteesta lopulta selvitäänkään.

Parastahan on sellaiset toimintakohtaukset, joissa yhdistetään draaman kaari, kekseliäät setpiecet ja yllätyksellisyys saumattomasti yhteen. Kuten vaikkapa Spider-Man 2:n junakohtauksessa.

Bond-maratooni jatkuu. Tässä 60-luvun loppu ja 70-luku paketissa:

On Her Majesty’s Secret Service (1969)



Bond jahtaa Blofeldiä Sveitsin Alpeilla.

OHMSS on sarjan musta lammas. Se on sarjan ainoa osa, jossa Bondia näyttelee George Lazenby, ja ainut, jonka on ohjannut aiemmin sarjan leikkausvaiheessa vaikuttanut Peter Hunt. Tunnelmaltaan ja skaalaltaan elokuva palaa astetta realistisempiin tunnelmiin. Esimerkiksi Q nähdään vasta elokuvan viimeisten minuuttien aikana, eikä hänen vimpaimista ole tietoakaan.

Juonijatkumon osana OHMSS ei toimi ollenkaan. Elokuvassa viitataan hyvin suoraan Bondin aiempiin seikkailuihin, jopa suoria klippejä näyttämällä, mutta kokonaisuudessa ei ole järkeä. You Only Live Twicessa Bond kohtasi Blofeldin ensimmäistä kertaa, mutta OHMSS:ssä Blofeld ei tunnista Bondia laisinkaan. Ilmeisesti taustalla tässä on se, että kirjoissa OHMSS sijoittuu ennen You Only Live Twicea, ja ohjaaja Hunt halusi seurata alkuperäisteosta mahdollisimman tarkasti. Periaatteessa OHMSS:ää voisi pitää Bond-jatkumossa itsenäisenä teoksena, mutta ei kuitenkaan, koska se viittaa sarjan aiempiin elokuviin, mutta myös useissa sarjan myöhemmissä osissa viitataan siihen. Crazy shit.

Blofeldia näyttelee tällä kertaa Telly Savalas, jonka Blofeld on Pleasancen vastaavaan verrattuna hyvinkin erilainen. Huomattavinta on ehkä se, että Savalasin Blofeld on myös fyysisesti uhka Bondille.

Lazenby ei ole mielestäni hyvä Bond, mutta elokuvan muut osa-alueet on hoidettu sen verran nappiin, että OHMSS on jälleen yksi ehdokas parhaiden Bond-elokuvien joukkoon. Soundtrack on sarjan kärkeä. Alpeille sijoittuvat toimintakohtaukset ovat loistavia. Löytyy erinomaisesti kuvattua laskettelua, lumivyöryjä, romurallia ja vaikka mitä. Lähitaisteluissa on aiempaa enemmän voimaa ja fyysisyyttä. Aiempien elokuvien lyönnit ja potkut tuntuvat tähän verrattuna läpsyttelyltä. Toiminta on ensiluokkaista, mutta elokuva on parhaimmillaan niissä kohtauksissa, joissa se pysähtyy paikoilleen mehustelemaan ihmissuhteilla ja draamalla.

OHMSS sisältää nimittäin tarinankerronnallisia elementtejä, joiden väittäisin ylitetyn vasta Craigin Bondien myötä. Se kertoo siitä, miten taidokas elokuva OHMSS oikeastaan onkaan Bond-elokuvien saagassa. Nyky-yleisölle parhaiten Game of Thronesista tuttu Diana Rigg näyttelee Bond-tyttö Tracya, yhtä koko sarjan parhaista hahmoista. Hahmo muodostaa elokuvan emotionaalisen ytimen, jonka vertaista ei sarjassa nähdä lähes 40 vuoteen. Elokuvassa on tällä kertaa ihan kunnon romanssi, joka on vieläpä uskottava. Samoin loppukohtaus on ehkäpä sarjan paras.

Aikanaan OHMSS sai osakseen aika paljonkin kritiikkiä, mutta ajan myötä arvostus sitä kohtaan on kasvanut merkittävästi. Hyvä niin. OHMSS on nappiosuma.


Diamonds Are Forever (1971)



Bond tutkii timanttien salakuljetusta.

Cheekin biisin mukaan nimetty Diamonds Are Forever on ensimmäinen Bond-leffa, jota sanoisin huonoksi. Alkuasetelmat ovat herkulliset, sillä Sean Connery on palannut Bondiksi. Vaikka mies näyttääkin elokuvassa jo lähemmäs kuusikymppiseltä, hän hoitaa tonttinsa tuttuun tyyliinsä. Ohjaajan pallilla istuu Goldfingerin ohjannut Guy Hamilton.

Elokuvan alussa palataan OHMSS:n jälkipyykkiin, ja ensimmäiset viisi minuuttia ovatkin kokonaisuuden parhaat. Sitten alkaa alamäki, ja voi pojat se on jyrkkä. Realistisuudesta ja uskottavuudesta ollaan palattu jälleen hölmöilyn pariin. Juoni on aivan toissijainen, tärkeintä on se, että kaikkea hupsua tapahtuu. Elokuvan alkupuolisko on tylsää salakuljetusjuonen selvittämistä, joten lienee sanomattakin selvää, että se on liian tavanomaista Bond-elokuvalle. Toki salakuljetuksen taustalta paljastuu jotain paljon suurempaa, mutta liian myöhään ja liian epäuskottavalla tasolla.

Bond joutuu jos minkälaiseen liemeen elokuvan aikana, mutta tuntuu siltä kuin hän pääsisi pälkähästä lähinnä pahisten epäpätevyyden johdosta, eikä suinkaan siksi, että hän olisi älykäs tai kekseliäs. Elokuvan keskivaiheilla on kohtaus, jossa Bond ajaa kuuautolla pahiksia pakoon, mutta pahikset vain ajavat ojaan tai jyrkänteeltä alas. Typerää. Elokuva sijoittuu suurimmilta osin Las Vegasiin, joka ei ole tapahtumapaikkana tarpeeksi eksoottinen tai mielenkiintoinen. Kasinoita on nähty Bond-elokuvissa aiemminkin ja aavikko nyt on aavikkoa.

Bond-tyttö Tiffany Case (heh heh) on yhtä tyhjän kanssa. Bond-elokuvien suurimpia kritisoinnin aiheita noin yleisesti on Bond-tyttöjen turhuus ja Tiffany on tästä malliesimerkki. Todellinen bimbo, joka ei saa aikaan yhtään mitään muuta kuin veren pakkautumisen katsojien nivusiin. Mukana on myös tappajaparivaljakko Mr. Kidd ja Mr. Wint, joiden gimmick on keksiä tarpeettoman monimutkaisia tapoja tappaa jengiä, puujalkavitsit ja homous.

Blofeld tekee jälleen paluun ja tällä kertaa roolissa nähdään Charles Gray -niminen herrasmies. Pienenä triviatietona kerrottakoon, että hän esiintyi myös You Only Live Twicessa pienessä sivuroolissa. Grayn Blofeld on huono hahmo, josta on kadonnut täysin Pleasancen kylmyys tai Savalasin karisma. Yksi elokuvan campeimmistä juonikuvioista on se, kuinka Blofeld teettää plastiikkakirurgialla itsestään klooneja. Jossain on mentävä raja, olkoon se tässä. Eräässä kohtauksessa tämä kaikkien pelkäämä terroristinero pukeutuu naiseksi. Noloa.

Diamonds Are Forever jäi Conneryn viimeiseksi (?) Bondiksi. Ehkä toisaalta hyvä niin. Seuraavaksi lähdemme jo edesmenneen Roger Mooren matkaan.


Live and Let Die (1973)



Bond matkustaa New Orleansiin selvittämään toisten brittiagenttien kuolemia.

Roger Mooren ensimmäinen Bond on ihan hyvä. Olin aika pettynyt, sillä muistin Live and Let Dien olleen top tieriä Bond-leffojen joukossa, mutta väärässä olin. Mielenkiintoisen elokuvasta tekee sen, että se on sarjan ainoa osa, jossa on yliluonnollisia elementtejä. Ei niitäkään hirveästi ole, mutta voodoo ym. taikuusjutut tuovat vaihtelevuutta ja piristettä elokuvasarjan kaavoihin. Muksuna pidin elokuvaa paikoin jopa aika pelottavana. Ehkä se selittää, miksi minulla oli tästä niin hyvät muistikuvat.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei Live and Let Die mikään katastrofi ole. Ensinnäkin sen teemabiisi on täyttä timanttia, mutta mitä muuta voisi odottaa, kun kappaleen säveltäjänä on maailmanhistorian menestynein muusikko. Roger Moore on hyvä Bond. Pienempänä hän oli suosikkini, sillä hän tuo rooliin hyvää pilkettä silmäkulmassa ja merkittävästi aiempaa enemmän huumoria. Conneryn karismasta ja äijyydestä ollaan kaukana, mutta toisaalta olen tyytyväinen siitä, että jokainen Bondin näyttelijä tuo rooliin jotain omaansa. Pidän myös paljon Bond-tyttö Solitairesta, joka on super söpö.

Elokuvan alkupuolisko on sen jälkipuoliskoa merkittävästi mielenkiintoisempi, lähinnä siksi, että se kosiskelee blaxploitaatio-ilmiön faneja. On virkistävää nähdä Bond uusissa ympäristöissä, ja kuten sanottua, kaiken maailman voodoo-hommelit ja mysteerit ovat siistejä. Tavallaan toivoisin elokuvan ottavan enemmän riskejä ja menevän täysillä mukaan kaikkeen yliluonnolliseen hömppään.

Luulen elokuvan olevan hieman rasistinen, mutta mistäs minä valkoisena heteromiehenä mitään tiedän.

Elokuva on Coconuut-henkilön suosikki-Bondi, sillä tässä on paljon krokotiilejä. Keskivaiheilla nähdään Bond-historian aliarvostetuin stuntti, jossa Bond ylittää lammikon juosten useiden krokotiilien päältä. Mitä helvettiä.

Jälkipuoliskolla elokuva vaipuu tylsyyteen ja mauttomuuteen. Tämä korostuu ikuisuuden kestävässä takaa-ajossa veneillä. Bondia jahtaa pahisten lisäksi ylipainoinen ja epäpätevä poliisi, ja tämä kohtaus on ihan kuin jostain toisen luokan komediasta. Kaikenlaista typerää keksitään pitkittämään ja hauskuttamaan kohtausta. Bond ajaa veneellä, koukaten maan päältä hääseremonian keskeltä ja pahis törmää hääkakkuun. Morsian itkee. Tämän pitäisi olla hauskaa.

Onneksi elokuvan loppu huipentuu pahiksen kuolemaan, joka on sarjan legendaarisimpia. Huutikset ovat taatut.


The Man With the Golden Gun (1974)



Salamurhaaja haluaa tappaa Bondin.

The Man With the Golden Gun on aika heikko esitys. Ensimmäistä kertaa Bond-elokuvan katseleminen tuntui ärsyttävältä ja turhauttavalta. Ongelmia on vaikka kuinka, lähtien hukatusta potentiaalista vajaaseen käsikirjoitukseen tai näyttelijäsuorituksista ristiriitaiseen ilmaisuun. Pahinta on se, että elokuva on tylsä. Mikään ei tunnu miltään, koska elokuva tekee niin harvoin mitään erikoista tai mielenkiintoista. Tai jos tekee, niin se loikkaa kontekstissa jotenkin epäuskottavuuden puolelle. Tästä tuli mieleen 60-luvun Batman. Mutta silleen huonolla tavalla.

Elokuvan asetelmassa ja pahiksessa on paljon hukattua potentiaalia. Christopher Leen valinta kolminännisen Scaramangan rooliin on nerokas idea, mutta hahmolla ei oikeastaan tehdä hirveästi mitään. Christopher Lee tekee huikean roolisuorituksen sillä vähällä, mikä hänelle on annettu. (Pienenä triviatietona kerrottakoon, että Lee oli James Bondin luojan Ian Flemingin pikkuserkku.) Bondin ja Scaramangan välienselvittely on lopulta yksi antikliimaksi. Elokuva olisi kaivannut lisää yhteenottoja näiden kahden välillä, jotta sitä katsoessa kehittyisi oikeasti jonkinlainen fiilis, että tässä taistelee nyt keskenään kaksi maailman taitavinta murhamiestä.

Salamurhajuonen lisäksi mukaan on heitetty ihan oikean elämän esimerkki, nimittäin 70-luvun energiakriisi. Se ei sovi elokuvaan oikein yhtään ja tuntuu todella toissijaiselta kaiken ympärillä. Tuntuu siltä, ettei elokuva osaisi luottaa siihen, että kahden miehen välinen murhaleikki riittäisi kiinnostavan elokuvan ytimeksi. Pakko olla ”ajankohtainen” ja pakko päättää elokuva isoon räjähdykseen.

Moore on tässä todella huono. Hän ääntää lauseet ärsyttävästi ja nostaa kulmakarvojaan joka repliikin jälkeen. Jokainen hänen suustaan kuultu lause on jonkinlainen vitsi tai sanaleikki. Jokainen. Moore myös näyttää jo nyt liian vanhalta rooliin. Elokuvan alussa Bond luettelee Scaramangan Wikipedia-artikkelin ulkoa pienintä yksityiskohtaa myöten. Loppupuolella hahmo muuttuu aurinkovoiman ja alkuaineiden kemiallisten reaktioiden, mutta myös viinin ja ruoan asiantuntijaksi. Jossain vaiheessa huomasin kannustavani Scaramangaa Bondin sijaan, sillä Bond tuntuu ylivertaiselta ja ylimieliseltä, paitsi silloin kun hänet asetetaan noloihin tilanteisiin. Yhdessä kohtauksessa Bond tappelee sumopainijaa vastaan. Aluksi Bond tarttuu vahingossa sumopainojan pakaroihin ja lopulta päihittää tämän kiristämällä painijan housuja niin paljon, että pippeliin sattuu. Toisessa kohtauksessa Bond suutelee naisen vatsaa ja vahingossa nielaisee tämän napakorun, joutuen lähtemään apteekin kautta kotiin. Oliko tämä James Bond vai Austin Powers?


The Spy Who Loved Me (1977)



Bond lyöttäytyy yhteen neuvostoliittolaisen naisagentin kanssa selvittääkseen kadonneiden ydinsukellusveneiden kohtalon.

The Spy Who Loved Me'llä ei ole oikeastaan alkuperäismateriaalin kanssa juuri mitään tekemistä teoksen nimen lisäksi. Olen joskus nuorempana lukenut kyseisen kirjan, ja vaikka olisikin mielenkiintoista nähdä sille uskollisempi elokuvatulkinta, olen hyvin tyytyväinen siihen, mihin elokuvan suhteen on päädytty. Käsikirjoittajille on annettu vapaat kädet tehdä juuri sellainen Bond-elokuva, kuin he ovat itse halunneet. Käsikirjoitus saa ihastumaan ja hymähtelemään jo alkumetreillä. Elokuva tuo jatkuvasti eteen yllätyksiä, uusia, kekseliäitä ja alati kasvavia ideoita, jotka pitävät katsojan varpaillaan. Lopputulos on tähän astisista elokuvasarjan osista kokoluokaltaan massiivisin, yllätyksellisin ja hauskin. Ja paras.

You Only Live Twicen ohjannut Lewis Gilbert palaa takaisin ohjaajan puikkoihin. Mielenkiintoista on se, kuinka elokuva on asetelmaltaan ja osittain myös setpieceiltään hyvinkin samankaltainen kuin ohjaajan edellinen Bond-elokuva, mutta kaikki on tehty paremmin, isommalla budjetilla ja paremmalla osaamisella. Koko elokuvaa kantaa letkeä ja leikkisä tunnelma. Bondin ja tämän aisaparin välistä kilvoittelua ja yhteistyötä on ilo seurata ja heidän välinen kemia toimii hiton hyvin. Ennen kaikkea elokuva on aivan törkeän hauska ja viihdyttävä. Luulin katsoneeni elokuvaa 20 minuuttia, kun oikeasti olin katsonut sitä jo yli tuplasti pidempään. Lopputekstien rullatessa olisin ollut valmis katsomaan pätkän vaikka heti uudelleen.

Bondin hahmoa on tuotu kohti parempaa suuntaa. Hahmo tuntuu olevan jälleen kiipelissä milloin missäkin, mutta tilanteista selvitään viekkaudella. Golden Guniin verrattuna tässä on vähemmän vitsejä, ja ne toimivat paljon paremmin. Ensisijaisesti varmaan siksi, ettei The Spy Who Loved Me ole tonaalisesti yksi vitun sekamelska, vaan yksinkertaisesti rennon letkeä ja toiminnallinen agenttiseikkailu. Venäläisagentti Amasova on parhaita Bond-tyttöjä, koska hän on aidosti Bondin veroinen sankaritar. Hänen ja Bondin suhteeseen liittyy myös eräs mielenkiintoinen pieni sivujuonne, jota en halua tässä spoilata. Maininnan väärti lienee myös Bond-elokuvien legendaarisin kätyri, rautahampainen Jaws. Hahmo on toki absurdi, mutta en voi kieltää sen fyysisen ylivertaisuuden lisänneen jännitystä ja dynamiikkaa kokonaisuuteen.

Elokuvan skaala on suurempi kuin koskaan. Jos You Only Live Twicen tuotantosuunnittelu oli pöyristyttävän upeaa, niin The Spy Who Loved Me tekee kaiken vielä hienommin. Kuvauksen puolella on kuulemma auttanut muuan Stanley Kubrick, mikä kyllä näkyy erityisesti alkupuolen Egyptiin sijoittuvista kohtauksista. Pienoismallit ja erikoistehosteet ovat erittäin vakuuttavia ja setpiecet eeppisiä. Huipuiksi osoittautuu pahiksen valtava vedenalainen tukikohta ja mielettömän blästäysareenan tarjoileva supertankkeri. Elokuvan alussa tehdään elokuvahistorian hienoimpia laskettelustuntteja ja keskivaiheilla nähdään loputtoman kekseliäs ja jatkuvasti uusia elementtejä puskeva takaa-ajo, jossa siirrytään sulavasti vuoristoreiteiltä vedenalaisiin mittelöihin.

Loppuhuipennuksessa Bond ampuu pahista kulliin. Mitä muuta elokuvalta sopii vielä toivoa?


Moonraker (1979)



Bond lyöttäytyy yhteen amerikkalaisen naisagentin kanssa selvittääkseen kadonneiden avaruussukkuloiden kohtalon.

Moonraker on se elokuva, jossa mennään lievästi sanottuna yli. James Bond matkustaa avaruuteen. Pahis on kirjaimellisesti avaruusnatsi ja viimeisen puolen tunnin aikana kaivetaan laserpyssytkin kaapista. Ihmeellisintä on se, kuinka Moonraker ei kaikesta huolimatta vie edes hölmöimmän Bond-elokuvan titteliä. Sinne päästään vasta 2000-luvun puolella.

Avaruusblästäyksen ja muutaman vaikuttavan yksittäiskohtauksen lisäksi Moonraker ei oikein erotu joukosta. Elokuva on ilmeisesti laitettu kasaan pienellä kiireellä, sillä jokin supersuosittu ja käänteentekevä George Lucasin ohjaama scifi-elokuva osoittautui vuonna 1977 suureksi menestykseksi lipputuloilla, joten myös James Bondin piti päästä osaksi uutta avaruusbuumia. (The Spy Who Loved Me'n lopputeksteissä lupailtiin seuraavaksi seikkailuksi For Your Eyes Onlya, toisin kävi) Tämä johtaa tietysti siihen, ettei elokuvalle ole annettu ihan hirveästi aikaa. Käsikirjoitus ei ole kerennyt hautua tarpeeksi kauan, joten hahmot, tapahtumat ja juonenkuljetus jäävät hyvin pinnallisiksi. Tämä tekee elokuvasta lopulta vähän tylsän.

Kiireen näkee myös siinä, kuinka tarina on käytännössä on toisinto The Spy Who Loved Me'stä. En nyt ala käymään tässä läpi jokaista näitä elokuvia yhdistävää tekijää, sillä niistä voisi melkein tehdä oman juomapelin. Mainittakoon ehkä kuitenkin se, että tarinan lähtökohdat ovat samat, kuin myös pahiksen suunnitelma ja motivaatio. Myös Jaws on palannut takaisin esittelemään purukalustoaan, tosin tällä kertaa hahmon rooli on paljon aiempaa koomisempi. Samankaltaisuus johtaa siihen, että Moonrakeria tulee verrattua oikeastaan vähän turhan paljon sen edeltäjään, joka on kaikin puolin ylivertaisempi kokonaisuus. Pientä myötähäpeää aiheuttaa myös suoraan Star Warsista pöllitty kohtaus, jossa Bond ei luota avaruuspyssyn automaattitähtäykseen, vaan hoitaa ampumisen itse.

Elokuvan huippuhetkiä tarjoilee sama poppoo, joka niistä on vastannut aina ennenkin. Moonraker alkaa jälleen erinomaisella ja mielettömän työn vaatineella laskuvarjostuntilla. Internet tietää kertoa, että tätä kahden minuutin kohtausta kuvattiin viisi viikkoa yli 80 hypyn verran. Samoin tuotantosuunnittelun puolella ollaan huippuluokassa. Avaruussukkulat, pienoismallit ym. näyttävät edelleen hyviltä, ja saipa elokuva aikoinaan Oscar-ehdokkuuden erikoistehosteistaan.

Moonraker on kaiken hölmöilynsä myötä saanut maineen yhtenä Bond-elokuvien huonoimpana teoksena. En ole asiasta samaa mieltä, sillä elokuva ei missään vaiheessa ole vittumainen tai täysin unohdettava. Alun laskuvarjostuntti ja lopun lasersota nostavat tämän omissa kirjoissani esimerkiksi Thunderballin yläpuolelle. Siitä elokuvasta en muista enää mitään, vaikka katsoin sen vasta viikko sitten.
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1812 : 10.05.20 - klo:18:01 »
Näitä on kyllä mielenkiintoista lukea, kiitos törö.

Huomasin jossain vaiheessa, että en muista puolista 70-80-luvun bondeista tarpeeksi osatakseni yhdistää niiden nimet ja juonet. Joissain nimi muistuttaa tarpeeksi pääjuonesta, mutta sittenkään ei muista tapahtuiko kohtaus x leffassa y vai z. Samaten takaraivoon kiipii epäluulo siitä, että muistanko hyvänä pitämäni elokuvan vain ajan kultaamina muistoina, vai onko Turjake-henkilö pahasti väärässä elokuvi(/a)a haukkuessaan. Pitäisi katsoa rainat uudelleen, jotta tähän saisi varmuuden.

En malta odottaa Brosnanin Bondin ruoskimista, vaikka niihin elokuviin onkin nyt vielä reippaasti aikaa.

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1813 : 10.05.20 - klo:18:46 »
Moonraker on kaiken hölmöilynsä myötä saanut maineen yhtenä Bond-elokuvien huonoimpana teoksena. En ole asiasta samaa mieltä, sillä elokuva ei missään vaiheessa ole vittumainen tai täysin unohdettava. Alun laskuvarjostuntti ja lopun lasersota nostavat tämän omissa kirjoissani esimerkiksi Thunderballin yläpuolelle. Siitä elokuvasta en muista enää mitään, vaikka katsoin sen vasta viikko sitten.
Musta tuntuu tosi usein Bondeja katsellessa, etten enää puolivälissä muista elokuvasta mitään :D Kuka oli tyttö ja mikä oli rikos. Noh ainakin auto menee lujaa ja räjähtää pums.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1814 : 14.05.20 - klo:01:13 »
Illan elokuvana The Goldfinch. Omaelämäkertamainen tarina pojasta, joka menettää äitinsä taidemuseon räjähtäessä. Tämän jälkeen elämä riepottelee sijaisperheestä toiseen ja samalla sotkeudutaan huumeisiin ja ihmissuhteisiin. Elämä on paskaa -genren ominaisuudet käydään muodon vuoksi kaikki läpi, mutta otteessa ei oikein ole särmää ja hahmot jäävät pliisuiksi kiiltokuviksi. Tarina ei perustu tositapahtumiin, koska lopulta kaikki palat sopivat liian näsäviisaasti yhteen. 3/5.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1815 : 18.05.20 - klo:15:06 »
Portait of a Lady on Fire (Nuoren naisen muotokuva) on hyvä elokuva. Tämä arvio perustuu siihen, että mielestäni hyvä elokuva saa katsojan kokemaan useita eri tunteita kestonsa ajan.

Tämä elokuva hymyilytti, nauratti ja itketti. Lisäksi se on 95% ajasta todella kaunis katsoa.

4/5, yksi vuoden 2019 parhaista elokuvista.
« Viimeksi muokattu: 18.05.20 - klo:15:11 kirjoittanut Ingoo »

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1816 : 23.05.20 - klo:12:12 »
Tässä ajatuksiani 80-luvun Bondeista. Päätin skipata Never Say Never Againin.

For Your Eyes Only (1981)



Bond etsii kadonnutta sukellusveneiden ohjausjärjestelmää.

Aivan kreisin Moonrakerin jälkeen Bond palaa niin sanotusti maan pinnalle. For Your Eyes Only luulee olevansa astetta vakavampi Bond-seikkailu, ja teoriassa se onkin. Esikuvina on lukuisten yhteneväisyyksien perusteella ne realistisimmat Bond-seikkailut eli From Russia With Love ja On Her Majesty’s Secret Service. Bond potkii pahiksia kylmästi jyrkänteeltä alas eikä gadgeteja juuri näy. Toisaalta elokuvassa on kohtaus, jossa papukaija kertoo Bondille pahiksen piilopaikan.

For Your Eyes Onlyn on ohjannut John Glen, joka toimi muutamien aiempien Bondien taustatiimeissä. Glenin ote Bondiin on piristävän erilainen. Tuntuu siltä, kuin hän osaisi ohjata toimintaa aiempaa paremmin, sillä toimintakohtaukset sisältävät merkittävästi enemmän kamera-ajoja ja nopeita leikkauksia. Glen suosii myös musiikin käyttöä aikaisempaa enemmän (elokuvan teemabiisi on huikea), ja se tekee toiminnasta jännempää ja draamasta koskettavampaa. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on noin keskivaiheille sijoittuva takaa-ajo talviurheilukeskuksessa, jossa tapahtumapaikasta ja olosuhteista revitään melkoisen paljon irti, kokonaisuuden tuntuessa kuitenkin ehjältä.

Välillä jouduin hetkeksi pysähtymään ja miettimään, että mikä se Bondin tehtävä tässä elokuvassa oikein olikaan. Juoni rönsyilee vähän liikaa, sillä alussa etsitään ohjausjärjestelmiä, sitten puhutaankin heroiinin salakuljettamisesta, väliin tungetaan jotain juttua talviolympialaisista…? Hahmot ovat harmillisen onttoja, sillä potentiaalia olisi paljon enempäänkin. Bond-tyttö Melina erottuu edukseen siksi, että hänellä on motivaatio ja Bond panee häntä vasta aivan lopussa. Elokuvassa esitellään myös kahden sivuhahmon välinen vastakkainasettelu, jota pohjustetaan implikoimalla, että näiden taustalla olisi jokin pieleen mennyt kaverisuhde, mutta lopulta kuviolla ei tehdä yhtikäs mitään. Pahin turhake on taitoluistelija Bibi, jonka ainoa funktio on herättää kiusaantunutta huumoria hahmon yrittäessä alaikäisenä päästä väkisin vällyjen väliin viisikymppisen James Bondin kanssa. Elokuva tuntuu ahtaavan aika paljon kaikenlaista kahden tunnin kestoonsa, mutta kysymykseksi jää, kuinka suuri osa siitä on lopputuloksen kannalta tarpeellista.

Siitäkin huolimatta, että For Your Eyes Only on Mooren Bondeista kirkasta parhaimmistoa, on kokonaisuus silti harmillisen epätasainen. Jokaista yksittäistä huippukohtaa, kuten edellä mainittua takaa-ajoa, vuoristokiipeilystuntteja tai vedenalaista kidutuskohtaa vastaa muutama lössähdys, joista pahimpia ovat tylsät sukelluskohtaukset ja sarjan ehkä antiklimaattisin loppu.


Octopussy (1983)



Bond tutkii jalokivien salakuljetusta.

Octopussy (tirsk) on aika kamala elokuva. Se on sääli, koska sen alussa on mielestäni aika hyvää potentiaalia. Olen aika varma, että Indiana Jones on ollut iso vaikuttaja Delhiin sijoittuvalle takaa-ajolle. Tunnelma on hyvinkin leppoisa ja leikkisä, ja myönnän nauraneeni pari kertaa ääneenkin muutamalle hauskalle tilanteelle. Aika nopeasti käy tosin niin, että meno latistuu. Ja latistuu. Lopulta meininki on pahimmillaan liian hölmöä, tosi halvalla ja kiireellä tuotetun näköistä, mikä on todella valitettavaa ottaen huomioon, millaisen statuksen elokuvasarjasta on kyse. Iso skaala ja hyvän näköinen tuotanto on ollut Bond-elokuvien vakiokamaa jo ensimmäisistä osista lähtien, mutta Octopussyn kohdalla lähinnä hävettää katsoa niin selvästi studiossa kuvattua lopputaistelua.

Bondit ovat aina olleet hupsuja ja hölmöjä elokuvia, mutta Octopussy menee hölmöilyssään nolouden puolelle. Ikäloppu Moore kömpii viidakon läpi pahiksia pakoon ja törmää saman kohtauksen aikana kaikkiin mahdollisiin vitsauksiin aina tiikereistä norsuihin ja krokotiileistä iilimatoihin. Kohtauksen kruunaa pätkä, jossa Bond heiluu liaanien varassa ja huutaa kuin Tarzan. Loppupuolella Bond piiloutuu pahiksilta pukeutumalla ensin gorillapukuun ja sitten sirkuspelleksi. Noloa.

Mielestäni Bondit saavat ollakin hölmöjä ja huumorintäytteisiä elokuvia, mutta kaikelle on oma hiuksenhieno rajansa. Esimerkiksi The Spy Who Loved Me on aivan naurettavan överi toimintaseikkailu, mutta sen letkeä tunnelma, setpiecet ja huumori ovat tonaalisesti synkassa keskenään. Octopussy on rakenteeltaan, ideoiltaan, tarinankerronnaltaan, hahmoiltaan ja käsikirjoitukseltaan muuten hiton tylsä, joten kaikki perseilyt menevät niin yli, että heilahtaa. Hahmot ovat roskaa ja käsikirjoitus on täynnä noloja ideoita.

Luin tätä maratoonia varten ennakkoon Octopussy-novellin, johon liittyy oikeastaan elokuvan mielenkiintoisimmat aspektit. Tällä kertaa novelli toimii nimittäin jonkinlaisena prologina elokuvalle. Yhteys jää lopulta ohueksi, mutta idea on mielestäni aika jännä.

Mutta joo, tämä elokuva on skeidaa. Hyi.


A View to a Kill (1985)



Hullu liikemies uhkaa tuhota Piilaakson.

A View to a Kill on ymmärtääkseni yksi sarjan vähiten pidettyjä osia, mutta tämän uusintakatselun myötä olin vähän hämilläni tästä maineesta. Ei elokuva mikään kovin hyvä ole, mutta kuitenkin valovuosia edellä esimerkiksi Octopussya ja The Man With the Golden Gunia.

Olen valittanut Bond-elokuvien kohdalla sitä, kuinka ne lähtevät käyntiin nopeasti, mutta väsyvät loppua kohden. A View to a Killillä on päinvastainen ongelma, sillä alkupuoli on rehellisesti sanoen aika tylsä. Elokuvan suurin virhe on sen tavanomaisuus. Käsikirjoitus on aika merkittävästi velkaa Goldfingerille, mutta samanlaista kekseliäisyyttä ja seikkailun tunnetta ei saavuteta millään. Onneksi lopussa petrataan oikein kunnolla, kun päästään ihailemaan räjähdyksiä ja tulvimista upeissa kaivoslavasteissa. Loppuhuipennus on kaikessa överiydessään Bond-elokuvien legendaarisimpia: kaksintaistelu Golden Gaten päällä.

Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä, kuin ohjaaja John Glen alkaisi löytää oman äänensä. Elokuva on hieman väkivaltaisempi ja rankempi kuin aikaisemmat Bondit, mikä korostuu Christopher Walkenin esittämän pahiksen käyttäytymisessä. Loppupuolella hahmo lahtaa uzilla viattomia ihmisiä samalla nauraen kuin mikäkin psykopaatti. Walken on luonnollisesti elokuvan suurimpia valopilkkuja. Tuntuu siltä kuin mies nauttisi överistä roolistaan täysin rinnoin. Sen verran kuin siitä voi nauttia.

Muillakin tekijöillä tuntuu olevan hauskaa tai muuten vain hyvä meininki päällä. Ensinnäkin elokuva näyttää taas pienen tauon jälkeen hieman arvokkaammalta, erityisesti juuri edellä mainittujen kaivoksiin ja Golden Gatelle sijoittuvien kohtausten osalta. Elokuva ei mielestäni tee mitään erityisen noloja ratkaisuja, enkä ainakaan muista tunteneeni hirveästi myötähäpeää tätä katsoessa. Suurin ongelma, kuten todettua, on luultavasti elokuvan yleinen tavanomaisuus.

Roger Moore oli tätä tehdessä jo 58, ja se kyllä näkyy niin miehen naamasta kuin tämän fysiikastakin. Stunttimiehiä on jouduttu käyttämään paljon, joskus ihan perus nyrkkitappeluissakin. Harmillisesti näistä kohtauksista huomaa usein todella selvästi, kun stunttimiehiä on käytetty. A View to a Kill on myös yli 20 vuotta Moneypennyä näytelleen Lois Maxwellin viimeinen Bond-elokuva. Hänenkin ikänsä alkaa jo näkyä, mutta on tavallaan haikeaa ajatella, kuinka hän oli tässä vaiheessa sarjan ainoa alusta alkaen mukana ollut näyttelijä. Tunnusbiisistä vastaa kasarimusiikin kuningas Duran Duran, joten paremmaksi ei ihan helposti päästä (paitsi että heti seuraavassa elokuvassa päästään). Triviapläjäykseksi kerrottakoon, että Dolph Lundgren tekee ensimmäisen roolisuorituksensa hyvin pienessä roolissa. Blink and you’ll miss it.

Mooren aikakausi Bond-elokuvien parissa oli siis siinä. Seitsemän elokuvan putki on ansiokas ja mieleenpainuva, joskin laadullisesti hirvittävän epätasainen. Sinänsä traagista, että The Spy Who Loved Me ja For Your Eyes Only ovat näistä ainoat, joita voisin oikeasti suositella varauksetta ja lämmöllä. Loput tuotoksista vaihtelevat ihan hyvistä puhtaaseen skeidaan.


The Living Daylights (1987)



Bond auttaa neuvostoliittolaista kenraalia loikkaamaan länteen.

Jos minulta olisi kysytty ennen tämän maratoonin aloittamista sitä, mikä on suosikkini James Bond -elokuvista, olisi vastaukseni ollut The Living Daylights. Mikäli suurempia yllätyksiä ei seuraavien elokuvien kohdalla nähdä, tulee vastakseni olemaan edelleen sama.

The Living Daylights on täynnä erinomaisia hetkiä. Juoni alkaa tuttuun tapaan hyvin yksinkertaisista lähtökohdista, mutta kasvaa hiljalleen isompiin ja kiehtovampiin mittasuhteisiin. Juonenkäänteitä ja selkäänpuukotuksia löytyy kuin ns. vanhoina hyvä aikoina, mutta vahvimmillaan elokuva on kuitenkin silloin, kun se keskittyy hahmoihin.

Timothy Dalton on paras James Bond. Hän tuo Bondiin roiman annoksen inhimillisyyttä ja intensiivisyyttä. Daltonin Bond on toki kylmäverinen tappaja, mutta hahmossa on paljon samaistuttavia piirteitä. Hän ei ole mikään täydellinen supersotilas tai supermies, vaan virheitä tekevä jannu, joka kokee elokuvan aikana laajastikin tunteita turhautumisesta iloon, surusta vihaan ja halveksunnasta pelkoon. Elokuvassa on useita loistavia hetkiä, joissa nimenomaan Bondin hahmo ja hänen sisäinen konfliktinsa on kaiken keskipisteenä. Tuntuu siltä, kuin Daltonin myötä näissä elokuvissa kerrottaisiin ensisijaisesti Bondista ihmisenä, ja kaikki maailmanvalloitussuunnitelmat ja räjähtelevät toimintakohtaukset olisivat toissijaisia.

Bond-tyttö Kara on sarjan parhaita, koska tuntuu siltä kuin hänellä olisi ihan oikea hahmoarkki naiivista ja hyväksikäytetystä tylleröstä vahvaksi ja unelmiaan toteuttavaksi neidoksi. Mielenkiintoisena piirteenä yli puolet elokuvasta Bond uskottelee Karalle olevansa joku aivan muu, mutta näiden kahden välille syntyy silti romanssi. Se on oikeastaan aika uskottava ja huomasin pitäväni paljon sellaisista kohtauksista, joissa hahmot yksinkertaisesti viettävät aikaa keskenään, hymyilevät ja pitävät toisiaan kädestä. Kohtaukset ovat sympaattisia ja ihania, mutta niiden alla piilee aina se pieni konfliktin fiilis. Onko Bond oikeasti rakastunut, vai onko kaikki vain tehtävää varten rakennettua kulissia???

Elokuva on aika huomattavasti aiempia väkivaltaisempi ja edgympi, joskin mihinkään synkistelyyn ei vielä mennä. Se tapahtuu vasta seuraavassa elokuvassa. Huumoriakin kyllä riittää ja se toimii paremmin kuin koskaan. Pari kertaa naurahdin ääneen. Mukana on toki kaikenlaista hassua ja hölmöä, kuten asiaan kuuluukin. Suosikkikohtauksiani on se, jossa Bond ja Kara pakenevat pahiksilta laskemalla mäkeä sellokotelon kyydissä. Hölmöä, mutta jotenkin sympaattisesti toteutettu.

Mainittakoon myös, että The Living Daylightsissa on sarjan paras soundtrack. Se jäi myös viimeiseksi John Barryn Bond-elokuvaksi. Barry oli säveltäjänä kaikissa aiemmissa Bondeissa ja tähän hän on tehnyt aivan loistavia sävellyksiä, jotka korostavat tapahtumien voimaa. Elokuvan teemabiisi on vitun siisti.

Ihana, ihana elokuva.


Licence to Kill (1989)



Huumeparoni lähes tappaa Bondin parhaan ystävän. On aika kostaa.

Licence to Kill on hyvin poikkeuksellinen Bond-elokuva. Se luottaa Daltonin vahvuuksiin synkempänä Bondin tulkitsijana ja nostaa väkivallan ja synkkyyden tasoa entisestään. Aiemmissa seikkailuissa tehtävät tulevat Bondin luokse, mutta tällä kertaa seikkailun lähtökohdat perustuvat täysin Bondin janoamaan kostonkierteeseen. Tunnelmaltaan Licence to Kill ei muistuta oikein mitään muuta Bond-elokuvaa. Se on todella virkistävää, varsinkin kun ottaa huomioon sen olevan sarjan 16. osa.

Elokuvan nimestä poiketen Bondilla ei ole tässä lupaa tappaa, mikä on sinänsä mielenkiintoinen konfliktin aihe, mutta käytännössä tämäkin kuvio unohdetaan yhden kohtauksen jälkeen. Bond lahtaa jengiä melkeinpä enemmän kuin koskaan aiemmin eikä lopussa miehen käytöstä toruta sanallakaan. Bond ei saa tässä elokuvassa tukea MI6:lta, mutta saa kuitenkin, koska Q liittyy mukaan kostoretkeen omaa hulluuttaan. Joku voisi sanoa, ettei hupsu Q oikein sovi muun elokuvan tummanpuhuvaan kokonaisuuteen, mutta minusta hahmo toi tähän kaivattua keveyttä ja semmoista lämmintä setämäisyyttä ja järjen ääntä.

Elokuva yrittää pohjustaa jonkinlaista kolmiodraamaa Bondin ja kahden kaunottaren välille, mutta tällä ei oikeastaan aivan loppua lukuun ottamatta tehdä juuri mitään. The Living Daylightsiin verrattuna Bondin ja naisoletettujen välinen suhde on taas astetta epäuskottavampi, mutta noh, minkäs teet. Eivät rakkaustarinat ole tämän elokuvan kiintopiste, vaikka aivan loppuun jätetyt hyväilyt ja pusuttelut ja saivatkin kaltaiseni nössön heltymään.

Elokuvassa on kohtaus, jossa tytöntyllerö sanoo Bondille, että tässä on nyt muutakin pelissä kuin lapsellinen kostoretki. Tässä kohtaa pelkäsin elokuvan harhailevan liian kauas pois kostojuonesta ja siihen sidotusta emotionaalisesta kiintopisteestä, mutta onneksi olin väärässä. Kosto ulottuu pahiksen listimisen lisäksi tämän kätyreiden tappamiseen, bisneksen kirjaimelliseen tuhoamiseen ja nöyryytykseen. On lopulta äärimmäisen tyydyttävää seurata, kun rähjääntynyt, veren, mustelmien ja pölyn peittämä Bond lopulta päästää pahiksen päiviltä. Niin sairasta kuin se onkin. Täytyy myös nostaa hattua pahista näyttelevälle Robert Daville, joka on Bond-historian karismaattisimpia pahiksia. Hänen roolisuorituksensa myötä pahiksen imperiumin tuhoa on niin mielekästä seurata.

Daltonin aikakausi Bondien parissa on oma suosikkini. Tykkään hänen otteestaan ja siitä, kuinka elokuvat alkoivat ottaa itseään jälleen astetta vakavammin. Vaikka pohjimmiltaan nämäkin ovat hupsuja agenttiseikkailuja kaikki. Suurempi yleisö ei ihan heti diggaillut Daltonin synkistelyä Roger Mooren sekoilujen jälkeen, mutta internetin keskustelupalstoja selatessani huomaan jengin myöhemmin lämmenneen aika paljonkin sekä The Living Daylightsille että Licence to Killille. Omasta mielestäni ne ovat molemmat sen verran kovaa kamaa, että näin jälkikäteen harmittaa Daltonin uran jääneen Bondin parissa näinkin lyhyeksi.
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1817 : 24.05.20 - klo:00:58 »
Minun Kaksi Senttiä.

The Living Daylights (1987) eli "007 vaaran vyöhykkeellä" on yks omista suosikeistani. Elokuvan heikkous on pääpahis, alunperin Koskovin roolin oli tarkoitettu Kenraali Gogol mutta Gogolin näytteliä Walter Gotell oli liian kipeä suureen rooliin. Uskoisin elokuvan pahis olisi iskevämpi jos se olisi ollut Gogol varsinkin ku elokuvassa on toinenkin pahis, Whitaker, tarkoittaen että kummallakin on vähemmän aikaa kehittyä ruudulla. Toinen aisa joka heikentää pahiksen "ikonistumista" on että "pahis suunitelma" ei ole kovinkaan erikoinen, ja olisi hyvin voinut olla generiselle vakoja leffalle 80-luvulla. Toisaalta elokuvassa on juonittelua, huiputtelua ja muuta vakojlia toimintaa joka taas pitää asiat kiinostavina. Mutta se tarkoittaa että loppupuolisko jossa aletaan selvittämään soppaa hieman laimenee. Elokuvasta onneksi leikattiin pari Mooremaista komedia kohtausta jotka ei olisi sovinnut leffaan, mm. yhdessä kohtauksessa Bondin piti liukua matolla kuivaus naruja pitkin ja silminäkijät olisivat nähneet hänet lentävän matolla. Bondtyttö Karan suurin kritiikki on se että hän on liian karkatyyri ja se heikentää hahmoa mielstäni. Hahmo olisi myös voinut olla hieman vähemmän incompetenti. Elokuva onnisuu hyvin kaappaamaan kylmänsodan tunnelman ja on hyvin mukaansatempaiseva. Niinkuin Törö jo mainitsi Dalton tekee elokuvasta paljon intensiivisemmän ja inhimillisemmän. Toimintakohtauksetkin ovat paljon parempia verratuna aikasempiin Bondeihin todenäkösesti koska Dalton itse teki paljon stunteista.

Suosikki kohtaukseni

Licence to Kill (1989) eli "007 ja lupa tappaa" jakaa paljon katsojia. Kyseessä on Bond-elokuva joka kuten Törö jo mainitsi hyvin poikkeuksellinen. Elokuvan vahvuus on että panokset ovat henkilökohtaiset joten Daltonin erinomaisuus korostuu. Myös pääpahis on parempi tässä, Sanchez ja hänen Iguanansa ovat paljon paremmin mieleenpainuva kuin Koskov ja Whitaker. Sanchezilla ei ole mitään suurta "pahis suunitelma" mutta mielestäni elokuva ei semmoista tarvitse koska henkilökohtaiset panokset on jo luotu elokuvan alussa ja sen olemassa olo olisi todenäköisemmin vain tiellä. Tosin Bond-tyttö Pam on tässä paljon heikompi, en edes muista häntä tosin muistan kyllä mainitun "kolmiodraaman" joka ehdottomasti on epäonnistunut idea. Se olis ehkä voinut toimia toisessa Bondissa mutta ei tässä. Elokuva on parhaimillaan ku se keskittyy kostonretkeen. Myös pääpahiksen organisaation sisäinen valtakamppailu on kiinostava ja miten brutaalia kohtelua lojaalisuudesta huolimatta. Pidän myös siitä että elokuvassa on hieman Miami Vice viboja, mikä on yksi suosikki sarjoistani, tosin en muista elokuvan käyttäneen sarjan elementejä kuvauksesta, leikkausksesta jne.  Mielestäni on hyvä että elokuvasta on kitketty huumoria vielä enemmän pois, mielestäni sävy ja tunnelma olisi pilalla jos elokuvassa olisi enemmän komedia kohtauksia. Rekkakohtaus olisi varmaan yks mun suosikeissani jos siinä ei olisi ollut sitä keulimis juttua mutta sekään ei täysin oo komediakohtaus... enemmän jtn siin välissä. Loppu on pettymys.

(click to show/hide)

Suosikki kohtaukseni

Muistan ku näin elokuvan ensimäisen kerran pidin nimeä tyhmänä ja olin että "Bondilla ei ole edes lupaa tässä" mutta ääliöhänkin sen voi ymmärtää että nimi on nimenomaa koska hänellä ei ole lupaa. Toki nimen uudelleen nimeäminen oli esillä vasta jälkituotannossa koska "Licence Revoked" muutettiin suht myöhän. Tämä taas aiheutti ongelmia elokuvan markkinoimisen kanssa. Itse olisin varmaa nuorempana ymmärtänyt "007 ilman lupaa" paljon paremmin.

Olen samaa mieltä että Timothy Dalton on paras James Bond. On mielenkintoista että hän ei koskaan saanut samallailla huomiota ku Daniel Craig vaikka Daltoni kantaa Bondissaan samoja piirteitä joista Craigiä kehuttiin vallankumoukselliseksi. Harmi että hänellä on vain kaksi elokuvaa, toisaalta jos hänellä olisi vaikka neljä ja ne kaks toista leffaa olisi surkeita en tiedä kuinka harmissani olisin. Tosin George Lazenby (mielestäni heikoin Bond) on takana ainostaan yks Bondi, ja se on hyvä, mutten kaipaisi toista Bondia häneltä eli kaikki ei ainaa ole helposti hahmottavissa. Tarkoitan sitä että minulla on vaikea hahmottaa Daltonia huonona Bondina mutta kai se on mahdollista onnistua kirjoittamaan sellaisen elokuvan.

Itse asiassa Daltonia jo kysyttiin 60-luvulla rooliin korvaamaan Sean Conneryn mutta totesi silloin olevansa liian nuori Bondiksi. Lopulta hän teki "kolmen" Bond-elokuvan pituisen sopimuksen MGM:n kanssa joka jäi lyhyeemäksi koska viimeinen elokuva oli useamman vuoden kehitys helvetissä. Vanhat ideat (The Property of a Lady) heittettiin romukoppaan ja uutta Bondia (Goldeneye) oli tarkoitus väsää elokuvateattereihin 1994 kesäksi. Tuotantoa ei kuitenkaa saatu alkamaan ajoissa. Lopulta Daltonin sopimus loppui vuonna 1993 ja sopimuskiistojen takia osapuolet eivät uusineet sitä. Tuotantoyhtiön on huhuttu halunneen erottaa Dalton, tämän voi myös lukea rivien välistä koska vuonna 1989 Dalton sanoi itse että hänellä oli tunne että sopimusta ei uudistettaisi ja että seuraava Bond jäisi hänen viimeismmäksi. Tämä tekee asian enemmän traagisemmaksi koska "007 ja lupa tappaa" ei floppanut Daltonin takia vaan markkinoinin ja studion takia. Virallisesti Dalton irtautui Bond-roolistaan vuonna 1994 ja samaan aikaan studio huomasi Pierce Brosnaniin vapautuneen NBC:ltä markkinoille jolloin he pystyivät nappaamaan näyttelijän johon he olivat aina kiinostuneet sitten Roger Mooren (Brosnanin Remington Steele sopimus jatketettiin viimeisenä päivänä mikä tarkoitti että MGM ei saanut Borsnanina Mooren korvaajaksi) . Tuotanto käynistyi uudelleen kesällä 1994 jolloin Daltonin olisi jo pitänyt olla neljä elokuvaa jos ei olisi ollut mitään viivähdyksiä tuotannossa. Olisi kyllä ollut mielenkinoista nähdä Daltonin seuraavassa Bond elokuvassa
(click to show/hide)
ja odotan innolla mitä Bondeja 90-luku tarjoaa...
« Viimeksi muokattu: 24.05.20 - klo:01:13 kirjoittanut 8mir Vice »

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1818 : 30.05.20 - klo:15:34 »
Bond-maratooni jatkuu Pierce Brosnanin matkassa.

GoldenEye (1995)



Bondin täytyy estää EMP-aseen laukaisu.

Heti aluksi täytyy varmaan todeta, että GoldenEye on itselleni aika tärkeä elokuva. Ikää taisi olla plakkarissa runsaat 10, kun sain luvan tuutata GoldenEyen VHS-kasetin soittimen uumeniin ja nauttia oikeasta aikuisten elokuvasta. Tosiaan, kuten tuossa aiemmin puitiin Tapzan kanssa, tämä on kohdallani niitä ensimmäisiä, ellei jopa ensimmäinen näkemäni elokuva, jonka kohdeyleisönä ei ole vaahtosammuttimen kokoiset kuolanvuodattajat. Enhän minä tietenkään pienenä tajunnut puoliakaan siitä, mitä tässä tapahtuu, mutta väkivaltaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti.

Ehkä näiden kokemusten myötä mielikuvani James Bondista henkilöityi hyvin pitkäksi aikaa Pierce Brosnaniin. Ajatellessani James Bondia hahmona, mieleeni tuli ensimmäisenä Brosnanin näköinen henkilö. Tätä kesti vuosia. Nykyisin, Bond-romaaneja lukiessani huomaan kuvittelevani Bondiksi jonkin Sean Conneryn näköisen, mutta Timothy Daltonin lailla käyttäytyvän henkilön. Brosnan on roolissa aika hyvä, jonkinlainen sekoitus Connerya ja Moorea. Harmi, että hän ei oikein pääse tekemään roolissa ihan hirveästi, puhumattakaan siitä seikasta, että GoldenEyeta lukuun ottamatta hänen tähdittämät Bond-seikkailut ovat skeidaa.

GoldenEye päivittää Bondin aika tyylikkäästi 90-luvulle. Elokuva näyttää tietysti paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Skaala on isompi ja tunnelma on ehkä hieman enemmän vakavasti otettava, tosin sarjalle uskollisesti hyvinkin leikkimielinen. Kylmä sota on loppunut ja teknologia edistyy, internet on arkipäivää. Edellisestä Bond-elokuvasta on kulunut peräti kuusi vuotta, minkä aikana vallitseva maailmantilanne on muuttunut sen verran paljon, että se asettaa sekä uusia rajoituksia että mahdollisuuksia seikkailujen käsikirjoittamiselle.

En usko tämän olevan iso spoileri, kun tämä lukee aiheesta kertovan Wikipedia-artikkelin ingressissäkin, mutta elokuvan pahis on Bondin vanha kollega. Leukaa loksautteleva idis on ennen kaikkea virkistävän erilainen vanhoihin kuvioihin verrattuna. Naisia hyväksikäyttävä, herjaa heittelevä ja kaikki Bondin agenttitemput tietävä 006 tuntuu siltä, kuin Bond kohtaisi pimeän puolensa. Hienoa! Lisäksi Sean Bean on roolissa yliveto.

Daltonin aikakauden rippeitä on muutama yksittäinen astetta filosofisempi kohtaus, joiden pohdiskelu James Bondin hahmosta jää pinnalliseksi (onko tappaminen helppoa, ovatko ystävät tehtävää tärkempiä ym., ym.), mutta tervetulleeksi. Elokuvan parhaassa kohtauksessa loistavan Judi Denchin esittämä M höykyttää Bondia metatasolla ja haukkuu tätä naisia vihaavaksi Kylmän sodan muinaisjäänteeksi. Tough shit.

Jos jotain negatiivista pitää tästä väkisin keksiä, niin tällä katselukerralla kiinnitin huomiota siihen, että ideoita on ollut ehkä vähän liikaa ja elokuva tuntuu välillä hyppelevän setpiecestä toiseen ilman sen suurempaa rakennetta tai logiikkaa. Keskivaiheilla nähdään kohtaus, jossa Bond ensin tainnutetaan ja sitten sidotaan kiinni helikopteriin, joka on räjähtämäisillään. Kohtaus ja asetelma on niin jännittävä, ettei katsoja edes huomaa kuinka hölmö se on. Pahikset sitovat Bondin niin, että heittoistuinpainike on Bondin käden (tai tässä otsan) ulottuvilla. Miksi nähdä vaivaa päästä tyypistä niin vaikealla tavalla eroon? Kuula kalloon ja se olisi siinä? Toisessa omituisessa kohtauksessa pahiksen naispuolinen kätyri haluaa tappaa Bondin, mutta Bond haluaa vain nussia. Se on tosi outoa ja siitä jää jotenkin kiusallinen olo.

GoldenEye on joka tapauksessa ihan heittämällä Brosnanin paras Bond ja kyllä se koko elokuvasarjan mittapuullakin kärkipäähän kipuaa. Olen tosin nähnyt tämän elokuvan valehtelematta lähemmäs 20 kertaa ja muistan tässä vaiheessa elokuvan repliikeistäkin valtaosan ulkoa, joten ehkä en ole se jäävein henkilö arvioimaan elokuvan onnistumisia.  GoldenEye ei osaa enää tietenkään yllättää tai viihdyttää ihan samalla teholla kuin vuosia aikaisemmin, mutta ketähän tässä oikein yritän kusettaa? Juoni on freesi ja yllättävä, hahmot mieleenpainuvia, stuntit upeita, toimintakohtaukset kekseliäitä ja ikimuistettavia. Tämä on Bond-elokuvaa ytimekkäimmillään ja tämä elokuva rokkaa.


Tomorrow Never Dies (1997)



Mediamoguli yrittää aloittaa kolmannen maailmansodan.

Tomorrow Never Dies on James Bondin tiistai. Uutta ja hyvää meininkiä tarjoilleen GoldenEyen jälkeen harmaa arki nostaa päätään. GoldenEyen jymymenestyksen myötä uutta elokuvaa piti saada eetteriin mahdollisimman nopeasti, mikä näkyy alikehittyneiden ja tylsien ideoiden kavalkadina. Hahmot ovat tylsiä, tapahtumapaikat mitäänsanomattomia, jopa Bondin auto on tällä kertaa joku perustylsä harmaa Bemari, mitä helvettiä?

Juoni on näin fake news -aikakaudella yllättävänkin ajankohtainen. Pahis tehtailee terroritekoja päästäkseen tekemään niiden pohjalta uutisia. Luulen, että tässä on haluttu ottaa jotenkin kantaa median valta-asemaan ja juurikin valeuutisiin, mutta käytännössä aiheella mehustelu jää hyvin pintapuoliseksi. ”There’s no news like bad news” toteaa pahis ja hymyilee omahyväisesti, siinäpä se. Asetelmasta olisi voinut repiä enemmänkin irti, ja nyt tai ei koskaan olisi ollut aika kunnon kusettamisjuonille ja selkäänpuukotuksille, mutta ei.

Elokuvan katsottuani luin internetin kammioista, että ilmeisesti käsikirjoitus ei ollut valmis kuvausten alkaessa, mikä kyllä näkyy lopputuloksessa. Ehkä suurin ongelma on se, että elokuva on rakennettu niin, että katsoja tietää asioita, joita Bond ei tiedä vielä aikoihin, mikä tekee kokonaisuudesta turhauttavan ja tylsän. Koko kupletin juoni selviää elokuvan ensimmäisen 10 minuutin aikana, ja se ei siitä kasva tai muutu. Katsoja vain odottaa Bondin pääsevän maaliin. Sarjalle ominaiset juonenkäänteet ja salajuonittelut puuttuvat täysin. Elokuva kärsii myös aivan turhasta ekspositiosta. Varsinkin loppupuolella tuntuu siltä kuin pahis selittäisi suunnitelmiaan ja motivaatiotaan uudelleen ja uudelleen, pahimmassa tapauksessa kätyreilleen, missä ei ole tietysti järjen hiventäkään.

Muutamaa edellistä elokuvaa koristanut hahmokeskeisempi ote on unohdettu. Bond tulittaa pahiksia yhdellä kädellä tähtäämättä laisinkaan ja ilmekään värähtämättä, kuin Arska Commandossa. Hahmon inhimillisyys on kadonnut ja meno alkaa muistuttaa pahemman kerran sarjan hölmöimpiä osia. Elokuvan typerimmässä kohtauksessa Bond menee pahiksen järjestämiin bileisiin ja mokaa ruhtinaallisesti paljastaen vittuilullaan ja typerillä sanaleikeillään olevansa salainen agentti. Myöhemmin Bond panee varoituksista huolimatta pahiksen vaimoa, mikä johtaa tämän kuolemaan. Noh, ainakin M:n edellisessä elokuvassa heittämä kommentti pitää edelleen paikkansa.

Muuan Anthony Hopkinsin oli määrä olla alun perin pahiksen roolissa, mutta mies kyllästyi jatkuvaan käsikirjoituspelleilyyn muutaman kuvauspäivän jälkeen ja hänen tilalleen valittiin Jonathan Pryce. Hän on mielestäni noin yleisesti hyvä näyttelijä, mutta tässä hän on liian sarjakuvamainen ja camp, olematta silti kovinkaan hauska. Kenties mies ei kerennyt hioa hahmoaan ennakkoon tarpeeksi ja keskustella esimerkiksi ohjaajan kanssa, että mitä tässä nyt haetaan. En tiedä. Elokuvassa on kaksi Bond-tyttöä, joista kumpikaan ei saavuta minkäänlaista kemiaa Brosnanin kanssa. Toinen näistä tytöistä on vielä mukamas Bondin vanha rakas, mutta sitä katsojan on vaikea uskoa.

Loistavan GoldenEyen jälkeen Tomorrow Never Dies on melkoinen mahalasku ja iso pettymys. Kiire näkyy ruudulla vahvasti, eikä elokuvan epäonnistumisista osattu oikein ottaa oppia vielä seuraaviinkaan elokuviin.
 

The World Is Not Enough (1999)



Bond vartioi miljonäärin tytärtä sieppaajilta.

The World Is Not Enough on luultavasti koko sarjansa turhauttavin elokuva, sillä siinä on melkoinen määrä todella hyviä ideita, joita ei lopulta onnistuta viemään maaliin tyydyttävästi. Kerrottakoon, että pidin tätä muksuna toiseksi huonoimpana Bond-elokuvana (se huonoin on vasta tulossa…), mutta ajan saatossa olen oppinut arvostamaan tätä aavistuksen verran enemmän. Ei The World Is Not Enough mikään hyvä elokuva ole, mutta kuten aiemmin sanoin, tässä on hyviä elementtejä, joita en ehkä sitten nuorena osannut juurikaan arvostaa.

Aivan ensiksi täytyy todeta, kuinka elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia ovat aivan erinomaiset. MI6:n tukikohtaan hyökätään, mikä asettaa päähahmot jännittävään ja uuteen tilanteeseen. Tästä käynnistyy luonnollisesti eeppinen takaa-ajo, joka on täyttä viihdettä ja jättää tarinan jännittävään pisteeseen ennen alkutekstejä. Varsinainen juonikupletti miljonääritytyn henkivartioinnista ei ehkä ole erityisen mielenkiintoinen, mutta uudehkon tuntuinen se ainakin on. Lopulta juoni monimutkaistuu ja rönsyilee tarpeettoman paljon, mikä johtaa siihen, ettei touhuun oikein enää usko tai tapahtumista osaa välittää. Käsikirjoitus olisi pitänyt käydä vielä pari kertaa läpi ja rankalla kädellä vain karsia ideoita. Elokuvassa on kyllä ainakin edeltäjäänsä verrattuna merkittävästi enemmän muistettavia kohtauksia, mutta niiden konteksti jää kaipaamaan lihaa luiden ympärille. Elokuva tuntuu siltä kuin se haluaisi yrittää aika paljonkin uutta, mutta sarjan konventiot pakottavat sen lopulta taantumaan tuttuun ja turvalliseen.

Muistan, kuinka tätä ensi kertaa katsoessa eniten närästystä aiheutti pahiksen typerä gimmick. Elokuvan alussa pohjustetaan, että Renard sai aikoinaan kuulan kalloonsa, jonne se myös jäi, ja on ilmeisesti matkaamassa kohti aivojen ydintä tai jotain. Seurauksena hahmo ei tunne mitään, siis fyysisellä tasolla, ja ennen pitkää luoti tulee tappamaan hänet. Idea on niin typerä, etten huolisi sitä edes Marvel-sarjakuviini, eikä idealla tehdä yhtikäs mitään. Pahis pitelee tulikuumaa kiveään kädessään ja toteaa lakonisesti kuinka mikään ei tunnu miltään. Koska elokuva pohjustaa, että hahmo tulee ennemmin tai myöhemmin kuolemaan päänsä sisällä olevaan luotiin, katsoja jotenkin odottaisi jotain Blade Runneriin verrattavissa olevaa monologia elämästä. Sen sijaan Bond lävistää Renardin plutoniumsauvalla ja heittää perään halvan letkautuksen. Se siitä runollisuudesta.

Bond-tyttöjä on myös tällä kertaa kaksi. Näistä ensimmäinen, Elektra, paljastuu myöhemmin pahikseksi, mikä on jälleen hyvä idea, mutta huonosti toteutettu. Hahmo muuttuu silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi kuin aikaisemmin, ja konfliktin ongelma jää teennäiseksi. ”Et voi tappaa minua Bond, olemmehan nussineet ainakin kerran aikaisemmin!”, hän huutaa ja saa maistaa luotia. Elokuvassa on ärsyttävä kohtaus, jossa Bond paljastaa Elektralle tietävänsä tämän olevan pahis, sitten kertoo siitä vielä M:lle, eikä kukaan tee asialle mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Tätä seuraa se, että M kidnapataan, voi luoja. Yritys saada elokuvasta jännittävämpi keksimällä väkisin epäuskottavia sivujuonia johti henkilökohtaisella tunnetasollani lähinnä silmien pyörittelyyn.

Toinen Bond-tyttö Christmas Jones on sarjan huonoin Bond-tyttö, joka on tarinan kannalta aivan turha hahmo. Hänen funktionsa on käytännössä hengailla mukana, koska tuottajat ja käsikirjoittajat eivät uskaltaneet jättää Bondia ilman vakipanoa. Tosin, Christmas Jonesia näyttelee upea Denise Richards, joten en kai saisi valittaa kun saan katsoa ihania kasvoja, kookkaita rintoja, treenattuja sääriä ja vielä kuunnella kuinka Bond heittää naisen nimestä herjaa. ”I thought Christmas only comes once a year”…

Juuh.


Die Another Day (2002)



…Mikä tässä olikaan se juoni…?

Die Another Day on äänekäs ja ärsyttävä 2000-luvun alun toimintaelokuva, jossa mennään yli niin, että heilahtaa. Jos luulit Moonrakerin olevan överi, think again.

Die Another Day on se elokuva, jossa jääpalatsissa majaileva sähköshokkeja ampuvaan metallihaarniskaan pukeutuva pohjoiskorealainen pahis muuttaa ulkonäkönsä valkoiseksi länsimaiseksi heteromieheksi, minkä myötä hän alkaa myös puhua täydellistä brittiaksenttia. Se on elokuva, jossa avaruuslaserin jahtaama Bond surffaa CGI-aallokolla. Se on elokuva, jossa Bondilla on näkymätön auto. Se on elokuva, jossa pahiksen kätyrillä on kasvoissa timantteja. Se on elokuva, jossa Bond pysäyttää sydämensä tahdonvoimalla. Se on elokuva, jossa tapellaan huonetta ympäri ämpäri poukkoilevien lasersäteiden keskellä.

Tämä elokuva on mielipuolinen.

Elokuvan tekninen toteutus on aika ajoin aivan vitun kamalaa. Koska Die Another Day on 2000-luvun alun toimintaelokuva, siinä on miljardi tsiljardi leikkausta, nopeita kuvakulmanvaihteluita, musiikkivideoille tyypillisiä hidastuksia ja nopeutuksia, ynnä muuta ajalle ominaista vittumaista ärsykettä koko kehon aisteille. Varsinkin alkupäässä on välillä ihan mahdotonta saada selvää siitä, että mitä tässä oikein edes tapahtuu. Pahinta on huono, siis HUONO CGI ja green screenaus, mikä on elokuvasarjan historian tuntien aivan käsittämätöntä. Siis ensinnäkin siksi, että miten niin huonoja efektejä on päästetty läpi minkään filtterin kautta, ja toisekseen siksi, että sarja tunnetaan nimenomaan sen aitoudesta. Stuntit tehdään oikeasti, tapahtumapaikat ovat aitoja. Paitsi, että tässä ei tehdä niin.

Pierce Brosnania käy tässä sääliksi, sillä tuntui siltä kuin mies tekisi ehkä parhaan suorituksensa sarjan parissa ja lopputulos on kuitenkin skeidaa. Elokuvan ”totisemmassa” alkupäässä Brosnan pääsee näyttelemään astetta enemmän. Toivoisin hänen päässeen astetta normaalimpiin ja parempiin Bond-elokuviin. Halle Berry on huono näyttelijä noin yleisestikin, mutta, noh, voin myöntää Törö 11v:n aikoinaan tuijotellen hänen muotojaan kovinkin tarkkaavaisesti. Gustav Graves -niminen pahis on aivan hirveä ja liian camp sopiakseen mihinkään. En ole varma, meneekö sarjan huonoimman pahiksen titteli hänelle vai Tomorrow Never Diesin Carverille. Käsikirjoituksessa on useampi dialoginpätkä, joita kuunnellessani alkoi oikeasti hävettää.

Die Another Day on Bond-sarjan 20. elokuva, ja sen julkaisu juhlisti myös elokuvasarjan 40. ikävuotta. Ihan hauskana yksityiskohtana – juhlan kunniaksi - elokuvaan on lisätty melkoinen läjä enemmän tai vähemmän hienovaraisia viittauksia aiempiin sarjan elokuviin. Nämä ulottuvat pienistä ohimenevistä heitoista kohtausten kopiointiin ja joihinkin trivialäppiin, jotka vain truu hc Bond-fanit huomaavat. Hauskimpana esimerkkinä pidän kohtausta, jossa vieraillaan Q:n varastolla ihailemassa aiemmista elokuvista tuttuja härpäkkeitä, kuten Thunderballin jetpackiä ja From Russia With Loven piikkikenkää. Näin 20 sarjan osaa maratoonattuna viittausten bongailu oli ihan hauskaa sivupuuhaa, joka ei kuitenkaan häirinnyt varsinaisesta elokuvasta nauttimista. Toisaalta, en tiedä oliko tämä hyvä vai huono juttu.

Die Another Day on vahva ehdokas sarjan huonoimmaksi elokuvaksi. Tavallaan tämä on paljon muistettavampi kuin esimerkiksi Tomorrow Never Dies, mutta siinä sentään ei upottu huonoimmillaan vastaavanlaisiin syvyyksiin. Die Another Day tuntuu siltä kuin läjästä 10-vuotiaita nulikoita olisi rakennettu focus group, jonka tehtäväksi olisi annettu laatia uusi Bond-elokuvaa sen perusteella, mitä he ovat mediasta ja vanhemmiltaan sarjasta kuulleet. Omena on pudonnut kauas puusta, tämän rinnalla Dr. No näyttää dokumentilta.

Die Another Day on niin paska elokuva, että koko 40-vuotinen sarja rebootattiin tämän jälkeen.

Brosnanin Bondit on sitten tällä erää nähty, ja ehkäpä parempi niin. Die Another Dayta katsoessa tuntui siltä, kuin Brosnan olisi halunnut siirtyä aika reippaastikin takaisin maan pinnalle kaikesta hölmöilystä. Tavallaan käy miestä sääliksi, sillä hänen elokuvansa ovat suurimmilta osin sarjan paskimpia, vaikkei hän siihen mikään syypää ollutkaan. Jollain perverssillä tavalla olisin halunnut nähdä vielä yhden Brosnanin tähdittämän seikkailun, ja oikeastaan sellainen saatiinkin videopelin Everything Or Nothing muodossa. Tämä nyt menee sivuraiteille, mutta se on oikeasti aika hyvä Bond-lisenssipeli, jossa ns. taiteelliset aspektit käsikirjoituksesta näyttelijäsuorituksiin on vedetty elokuvista tuttujen nimien toimesta kasaan. Suosittelen.

Seuraavaksi viimeinen setti Bondeja!
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

*

Poissa Tapza

  • Luuseri
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1819 : 02.06.20 - klo:18:40 »
Katsoin Netflixistä elokuvan 13th eli 13. lisäys. Päätökseeni katsoa elokuva vaikutti eräs viimeaikainen, huomattavaa medianäkyvyyttä saanut tapahtuma, josta pöyristyin. Tulin siitä myös surulliseksi. Tämä dokumentti auttoi ymmärtämään, että tapahtumassa ei ole mitään uutta ja että tämä on asia, joka on jatkuvasti ajankohtainen.

Ennen elokuvan katsomista en ollut kovin hyvin perillä Yhdysvaltojen rakenteellisesta rasismista ja sen historiasta. Tiesin jotain orjuudesta, jotain ihmisryhmien välisistä jännitteistä, jotain poliisien harjoittamasta syrjinnästä ja väkivallasta. Nyt tuntuu siltä, että tiedän paljon aiempaa enemmän. Uskaltaisin siis luonnehtia tätä dokumenttia oikein hyväksi johdatukseksi aiheeseen.

Elokuva sai minut myös minut ottamaan asian aiempaa vakavammin ja miettimään, millä tavalla rasismi ilmenee Suomessa. Historia ja olosuhteet ovat erilaiset kuin Yhdysvalloissa, mutta yhtä lailla epätasa-arvon tahraamia. Tämän vuoksi tässäkään viestissä ei ole huonoja vitsejä ja mautonta hassuttelua, joita tavallisesti postauksiini injektoin.

Suosittelen elokuvaa kaikille.

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1820 : 03.06.20 - klo:23:09 »
Katsoin Netflixistä elokuvan 13th eli 13. lisäys.
Suosittelen elokuvaa kaikille.

Katsastin tämän juuri itse, kiitokset suosittelusta. Paljon hyvää ja mielenkiintoista juttua, joskin narratiivin ja faktojen vääntely on aika pitkälti sitä mitä kuukausi ennen 2016 presidentin vaaleja tulleelta dokumentilta voisikin odottaa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia olin täysin messissä, mutta google alkoi avautua aktiivisemmin mitä pidemmälle pätkässä pääsin. Loppupuolella pyörittelin jo pariin otteeseen päätäni selkeän epärehdille editoinnille ja internetissä vastaan tulleille faktoille ja luvuille jotka eivät vastanneet elokuvan antamia.

Pikaisena suurempien linjojen katsauksena nykyhetken turhautumisiin pätkä oli kuitenkin toimiva ja mielenkiintoinen. Katsomisen aikana tuli myös polttava tarve tarttua hyllyssä komeilevaan Chasing the Screamiin, jossa paneudutaan dokkarissakin mainittuun huumeiden vastaiseen sotaan ja sen pöyristyttävyyksiin.
Viesti saattaa sisältää paloja sarkasmia tai pähkinää.

*

Poissa Turjake

  • Törö
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1821 : 09.06.20 - klo:23:13 »
Casino Royale (2006)



Bondin täytyy päihittää terroristeja rahoittava pankkiiri pokeriturnauksessa.

Die Another Dayn jälkeen elokuvasarja oli ongelmallisessa tilanteessa. Muut agenttiseikkailut, kuten Bourne ja Mission Impossible olivat ajamassa Bondin ohi, joten radikaaleja toimenpiteitä tarvittiin, ja niitä myös tehtiin. Koko sarja rebootattiin, eli kaikki aikaisemmat elokuvat unohdettiin täysin ja inspiraatiota haettiin aivan sarjan alkulähteiltä. Casino Royale perustuu kaikkien aikojen ensimmäiseen James Bond -romaaniin vuodelta 1952. Toki, elokuva tuo kirjan tarinan modernisoituna ruudulle, mutta muistaakseni elokuva noin pääpiirteittäin noudattaa romaania yllättävän uskollisesti. Ohjaajaksi pestattiin aiemmin GoldenEyen tehnyt Martin Campbell. Ainoa paluun tekevä näyttelijä on Judi Dench, M:n roolissa.

Casino Royale on tarina ensisijaisesti James Bondista hahmona, eikä tulkinta ole mitenkään erityisen romantisoitu. Bond esitetään kylmänä, impulsiivisena ja ihmisistä vähät välittävänä, joskin karismaattisena hahmona, johon Daniel Craig tuo mukaan paljon kaivattua rujoutta ja hienoja nyansseja. Tulkinta on aikaisempaa inhimillisempi, ja tämä kehityssuunta jatkuu aika lailla läpi Craigin aikakauden. Käytännössä homma muistuttaa Daltonin aikaisia puuhia, mutta Casino Royalen tapauksessa hahmonkehityksen osalta mennään myös käsikirjoituksen osalta aika pitkälle, siinä missä Daltonin aikakautta kuvaava inhimillisyys rakentui aika pitkälti hänen tulkintansa varaan.

Tarinan lähtökohta Casino Royalessa on se, että Bond on vasta aloittamassa hommat 00-agenttina. Q:sta ja Monepennystä ei ole tietoakaan, maailmanvalloitusta havittelevista pahiksista puhumattakaan. Bond ja hänen maailmansa tuodaan nätisti maan tasalle, ja Casino Royale onkin lopulta sarjan realistisin osa, mutta ehkä se on juuri siksi myös jännittävin. Suurin osa tarinan tapahtumista keskittyy 2000-luvun alun hengen mukaisesti Texas Hold Emin ympärille. En ymmärrä korttipeleistä hevon helvettiä, ja silti pelin seuraaminen toi hien otsalle. Casino Royale on älyttömän fiksusti kirjoitettu elokuva monellakin tapaa, mutta arvostan todella paljon sitä, kuinka elokuva onnistuu viestimään hyvin yksinkertaisilla tempuilla korttipelin etenemistä myös niille, jotka pelistä eivät mitään tiedä.

Toki, mukana on myös toimintakohtauksia, joskin tällä kertaa suurin osa niistä sijoittuu elokuvan alkupuolelle, ennen pokeriturnausta. Näistä hienoin on alun takaa-ajo, jossa Bond jahtaa parkour-mestaria. Eipä jäänyt Die Another Dayn CGI-temppuiluja ikävä näitä aidosti tehtyjä stuntteja katsellessa.

Tarinan parasta antia on kuitenkin Bondin ja sankaritar Vesperin romanssi, joka on älyttömän uskottava. Bondin ja Vesperin ensitapaaminen junamatkalla kohti pokeriturnausta on ehkäpä koko elokuvasarjan paras kohtaus. Se on yksinkertaisimmillaan kahden henkilön välistä dialogitulitusta, jonka aikana katsoja oppii Bondin hahmosta enemmän kuin koko 20 edellisen elokuvan aikana yhteensä. Kylmästä ja välinpitämättömästä suhteesta kehittyy lopulta aivan ihana romanssi. Craigin ja Vesperiä näyttelevän Eva Greenin välinen kemia on aivan korvaamatonta, eikä elokuva toimisi lainkaan niin hyvin ilman sitä.

Kun Daniel Craig sitten elokuvan viimeisillä sekunneilla lausuu ne tutut sanat ”Bond. James Bond” ja elokuvasarjan ikoninen tunnari pauhaa kajareista, olin sanaton. Olen nähnyt Casino Royalen ainakin neljästi aikaisemmin, mutta lopputekstien rullaillessa huomasin jälleen tuijottavani tyhjyyteen ja epäuskoisena miettivän, että miten helvetissä tässä on onnistuttu näin hyvin. Bond is back baby, ja millaisella rytinällä! Arvostan tätä leffaa suunnattomasti.


Quantum of Solace (2008)



Bond janoo kostoa.

Quantum of Solacesta huomaa sen, että elokuva on laitettu TAAS kiireellä kasaan. Taustatiedoksi kerrottakoon, että näihin aikoihin Hollywoodissa tapahtui muuan käsikirjoittajien lakko. Lopulta esimerkiksi ohjaaja Marc Forster ja Craig osallistuivat elokuvan käsikirjoittamiseen. Tämä lienee se suurin syyllinen sille, ettei Quantum oikein ole sieltä Bond-elokuvien onnistuneimmasta päästä. 

Heikko käsikirjoitus ei silti ole elokuvan suurin ongelma, vaan uskomattoman huono leikkaus. Heti elokuvan ensimetreillä aisteja koettelee aivan järkyttävä useiden leikkausten sekamelska, josta ei saa yhtään mitään selvää. Meno on pahempaa kuin Die Another Dayssa, joskin onneksi kaikki hidastukset ja nopeutukset on jätetty unholaan. Ohjaaja Forster on sanonut haastattelussa halunneensa tehdä luodin lailla kulkevan toimintaseikkailun. Se on ihan rohkea tavoite, joka kuitenkin osoittautuu virheeksi. Toimintakohtaukset ovat tylsiä, jos niistä ei saa mitään selvää, ja jos hahmoillekaan ei anneta mitään tekemistä, on kaikesta vaikea välittää. Quantum of 45 minuuttia lyhyempi elokuva kuin Casino Royale, mutta sen tahmea kulku saa sen tuntumaan rutkasti edeltäjäänsä pidemmältä.

Quantum of Solace on vähän sellainen elokuva, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään mielenkiintoista tai jännittävää. Se on todella tavanomainen, mikä korostuu siinä, kuinka poikkeuksellisen upea ja rohkea elokuva Casino Royale oli.

On elokuvalla toki hetkensäkin. Craig on edelleen aivan loistava, ja saadaan tässä elokuvassa Bondille pieni hahmoarkkikin, tai ainakin luulen niin. Alkupäässä nähdään oikeastaan aika hauska ja vekkuli oopperakohtaus, jossa Bond pääsee vittuilun ja psykologisen temppuilun avulla pahisten niskan päälle. Löytyy Quantumista myös pari aika selvää kunnianosoitusta aikaisemmillekin elokuville, eritoten Goldfingerille ja The Spy Who Loved Me’lle, mikä on sinänsä outoa, koska ohjaaja Forster on kertonut olevansa hyvin välinpitämätön sarjan aikaisempia osia kohtaan.

Lopulta Quantum of Solace on hyvinkin turhanpäiväinen elokuva, joka ehkä vittuilee aisteille, mutta ei loukkaa aivotoimintaa ainakaan hirveästi. Mielestäni se on mainettaan  parempi, mutta lopulta sen paikka Bond-kaanonissa jää valitettavan väliinputoajan asemaan. Ei pelkästään siksi, että se on keskiverto Bond-elokuva, vaan siksi, että sitä edeltää ja seuraa kaksi sarjan kirkkaasti parhaimmistoon kuuluvaa teosta.


Skyfall (2012)



Bondin täytyy suojella M:ää kostonhimoiselta ex-agentilta.

Skyfall poikkeaa aika paljonkin sarjansa konventioista. Ei ole perinteistä Bond-tyttöä, ei ole vimpaimia, ei ole maailmanherruutta suunnittelevaa pääpahista. Isompia räjähdyksiä ja adrenaliinia pursuavia toimintakohtauksia joudutaan oikeastaan odottelemaan aika pitkään. Tuntuu vähän siltä kuin Bondien tekijäporukka olisi aika pitkäänkin halunnut tehdä tällaisia hahmokeskeisiä irtiottoja. 

Elokuva keskittyy Bondin ja M:n väliseen suhteeseen sellaisella tavalla, etten osannut koskaan moista odottaakaan. Yleensä M on heristellyt sormeaan tapahtumien taustalla, mutta tässä hänet on nostettu tarinan keskiöön. Bondin ja M:n suhde on noin muutenkin ollut Judi Denchin myötä yllättävän kompleksi. Molemmat tuntuvat samaan aikaan halveksuvan, mutta silti kunnioittavan ja ymmärtävän toisiaan. Ekstrakerroksen syvyyttä tuo se pieni yksityiskohta, että elokuvan alussa M:n päätösten seurauksena Bond lähes kuolee. Harvinaislaatuisesti M taitaa olla koko sarjan ainoa hyvisnainen, jota kohtaan Bond ei tunne minkäänlaista seksuaalista vetoa. Ehkä parempi niin.

Elokuvan alkupäässä nähdään tosi sympaattinen kohtaus, jossa ränsistyneen Bondin täytyy suorittaa fyysisiä ja psykologisia testejä päästäkseen takaisin agenttihommiin. Bondihan ei näistä testeistä pääse läpi, mutta M luottaa hahmon osaamiseen sen verran paljon, että hieman huijaten päästää tämän takaisin remmiin. Loppupuolella draamailu eskaloituu siihen pisteeseen, että voin kyllä hyvillä mielin myöntää liikuttuneeni.

Myös tarinan pahiksella Silvalla on suhde M:ään, entisenä MI6:n agenttina, joka janoaa kostoa tämän teoista. Silva on hauska pahis monellakin tapaa, ei ainoastaan siksi, että häntä näyttelee loistava Javier Bardem. Jo pelkkä hahmon esittelykohtaus on legendaarinen. Silvan hahmoarkki ja kostonhimo herättää ajatuksia, että entä jos Bond olisi elokuvan alussa pimahtanut samalla tavalla, olisiko hänestä voinut tulla Silvan kaltainen psykopaatti?

Menneisyyden haamujen peittoaminen ja anteeksiantaminen ovat olennaisia teemoja, jotka ovat läsnä niin Bondin, M:n kuin Silvan, mutta myös sivuhahmojen kuten Moneypennyn ja erinomaisen Ralph Fiennsin esittämän Malloryn kohdalla. Loppupuolella hahmoarkit ja teemat sidotaan sen verran nätisti yhteen, että väittäisin Skyfallin olevan kaikista emotionaalisin Bond-elokuva. Tai ainakin itse huomaan eläytyväni tähän paljon. Enpä olisi kymmenvuotiaana nassikkana uskonut näkeväni Bond-elokuvaa, joka saa ajattelemaan ja tuntemaan asioita.

Tekniseltä puoleltaan Skyfall on aika kirkkaasti sarjan paras elokuva, ja suuri kiitos tästä kuuluu legendaariselle kuvaajalle Roger Deakinsille. Elokuvan valaistus ja kuvaus on mieletöntä ja otokset ovat pitkiä. Yksi suosikkikohtauksistani missään Bondissa on alkupuolen todella siisti siluettimaisesti kuvattu nyrkkitappelu. Pitkät otokset ovat ilo silmille, mutta se tietysti johtaa siihen, että elokuva on yksi sarjan pisimmistä, vai onko peräti pisin. Tämä taatusti jakaa mielipiteitä, koska elokuva tuntuu antavan aika paljonkin aikaa tapahtumien etenemiselle, mutta mun mielestä on kiva katsoa pitkiä otoksia, varsinkin kun ottaa huomioon miten upeaa jälkeä Deakins tekee kameran kanssa tai sen, miten hyvää vaihtelua tämä on adhd-potilas Quantum of Solaceen verrattuna.

Elokuvan suurin ja oikeastaan ainoa heikkous on sen tietyt aukot käsikirjoituksessa. Jos jää hetkeksikään miettimään sitä, millaista epäuskottavaa sattumankauppaa pahiksen suunnitelma lopulta on, koko hommasta katoaa pohja heti. Itseäni tällaiset eivät hirveästi haittaa, koska osaan kääntää aivot narikkaan aika helposti, varsinkin kun ottaa huomioon sen tosiasian, että tässä elokuvasarjassa vielä kymmenen vuotta aiemmin surffattiin avaruuslaseria pakoon. Huippuhyvät hahmohetket, jännittävät kohtaukset ja toimiva draama paikkaavat tässä tapauksessa ihan helposti niitä muutamia kyseenalaistettavia juonikuvioita.

Luulen tekijöiden halunneen tehdä Skyfallista jonkinlaisen vedenjakajan Craigin aiempien ja tulevien seikkailujen välillä. Lopussa kaikki tuntuu ”putoavan paikoilleen” ja asettavan ennen Craigin aikakautta sarjaa leimanneita vakioita vihdoin paikoilleen. Elokuva päättyy katkeransuloisesti.


Spectre (2015)



Oi voi.

Lievästi ilmaisten on hieman nihkeää lopettaa 24 elokuvan maratooni pökäleeseen nimeltä Spectre. En taaskaan oikein ymmärrä, että mitähän tämänkin kohdalla on käynyt. Ohjaaja, käsikirjoittajat, tuottajat ja näyttelijäkaarti on hyvin pitkälti samaa kuin Skyfallin puolella, mutta Spectre on edeltäjäänsä verrattuna aika kamala elokuva. Juonikuvio jokseenkin tiivistettynä on se, että Bond saa vihjeen salaperäisestä terroristiorganisaatiosta, SPECTREstä, ja kohtaa lopulta heidän johtajansa Ernst Stavro Blofeldin.

Asetelma on sinänsä hyvinkin kutkuttava, koska SPECTRE ja Blofeld on nähty lakisotkujen myötä viimeksi Diamonds Are Foreverissä vuodelta 1971 (tai epävirallisesti For Your Eyes Onlyssa, 1981). Harmillisesti käsikirjoitus on todella huono. Siis nolostuttavan huono. Koko elokuvasarjan suurimpia mysteereitä on se, kuinka kaikki sarjan osat The World is Not Enoughista No Time To Diehin on kirjoittanut sama porukka, ja laatu käsikirjoitusten välillä heittelehtii niin rajusti. Spectren ideat ovat enimmäkseen tylsiä ja pahimmillaan aivan kamalia. Hirveää on esimerkiksi se, kuinka elokuva retconnaa aikaisemmat Craigin Bondit uskottelemalla katsojalle, että SPECTRE on rikollisjärjestönä jokaisen pahanteon takana. ”I am the author of all your pain” toteaa Blofeld enkä usko häntä sekuntiakaan. Casino Royalen ja Quantumin tapahtumien liittämisen SPECTREen pystyn vielä jotenkin nielemään, mutta sitä en, että muka Skyfallin tapahtumatkin olisivat jotenkin SPECTREn juonia. Se syö älyttömästi pohjaa Skyfallin rakentamalta paatokselta ja henkilökohtaisilta panoksilta.

Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Franz Oberhauser-niminen veikko paljastaa todelliseksi nimekseen Ernst Stavro Blofeldin. Tämä kohtaus on toteutettu niin kuin se olisi jokin suuri paljastus, kaikki jännämusiikit mukaan lukien. Kohtauksen asettelussa ei ole järkeä, koska Craigin kaanonissa Blofeldin nimen ei pitäisi tarkoittaa yhtään mitään, ei kukaan tiedä mikä merkitys tällä nimellä on. Jos taas aiemmat Bondit ovat tuttuja, niin hyvin todennäköisesti myös tietää mitä elokuvan nimi tarkoittaa, eikä tarvitse olla mitenkään kummoinen ennustajaukko arvatakseen tämän ”juonenkäänteen” jo ennen kuin koko elokuvaa on aloittanut edes katsomaan. Hauskana yksityiskohtana Oberhauser ei ole ihan tuulesta temmattu nimi, vaan se on napattu Octopussy-novellin sivuhahmolta.

Spectren pahin virhe on kuitenkin se, kuinka se tekee Blofeldistä Bondin velipuolen. Tää shitti on suoraan Austin Powersista, juuri siitä sarjasta, joka pakotti Bondit 2000-luvun alussa uusiutumaan ja hankkiutumaan eroon kaikesta typerästä hölmöilystä. Kamalaa, epäuskottavaa, anteeksiantamatonta. Tuskin tarvitsee edes selittää miksi. Blofeldia näyttelee muuten Christoph Waltz, mutta hän on jotenkin aivan kujalla tässä. Blofeld ei ole tässä lainkaan uskottava rikosjärjestön johtaja tai uhkaava vastustaja muutenkaan. Donald Pleasance on You Only Live Twicessa ruudulla ehkä viisi minuuttia ja hän teki roolillaan populaarikulttuurin mieleenpainuvimpia hahmoja. Lähellekään samaa ei Spectressä päästä, vaikka ainakin teoriassa kaikki ainekset ovat olemassa.

Elokuvan lopussa on kohtaus, jossa Bond on kahlittu jonkinlaiseen moderniin kidutuslaitteeseen. Mies ei pääse laitteesta irti viekkauden, kekseliäisyyden, tuurin tai edes Q:n vimpainten, vaan VITTU rakkauden voimalla!? Mitä vittua täällä tapahtuu? Kohtausta seuraa se, kuinka Bond karkaa pahisten valtavasta piilopaikasta ehkä minuutissa ulos ja vaivatta räjäyttää koko mestan hornan tuuttiin. Missä tahansa muussa elokuvassa tämä kohtaus olisi ollut elokuvan päräyttävä kliimaksi, mutta tässä se ohitetaan olankohautuksella, koska elokuvan on jatkuttava vielä puoli tuntia. Noh, ainakin räjähdys on huikea. Luulin ensimmäisellä katselukerralla sen olleen CGI:tä, koska se on niin hävyttömän näyttävä, mutta aidostihan se on tehty.

Toimintakohtaukset ovat todella onttoja, ja mietin pitkään sitä, mistä se johtuu. Huomasin, ettei minkään tappelun tai takaa-ajon kohdalla ollut vaaran tunnetta, mihin on varmasti monta syytä. Ensinnäkin Bond esitetään tässä taas astetta superimpana olentona, joka ei juurikaan hikoile pahiksia piestessään. Toisaalta elokuvaa vallitsee aika totinen tunnelma, eikä mitään suurempia tai sarjalle ominaisempia irtiottoja nähdä, joten elokuva on Bondin hahmon ja elokuvan tapahtumien suhteen jotenkin ristiriitainen elämys. Huomionarvoista on myös ehkä se, ettei sivullisille tunnu koituvan mitään vaaraa, vaan siviilit sattuvat aina yhtäkkiä katoamaan tapahtumapaikalta, kun rytinä alkaa. Yksi esimerkki on elokuvan puolivälissä tapahtuva tappelukohtaus junan ravintolavaunussa. Kun Bond istuu lipitteleään martiniaan, on vaunu täynnä ihmisiä, mutta kun pahikset käyvät Bondin kimppuun, niin jopas jotakin kaikki matkustajat katoavat jonnekin silmänräpäyksessä. Sama ongelma vaivaa teoriassa jännittävää takaa-ajoa Roomassa, joka ajetaan täysin tyhjillä teillä. Lopputulos näyttää Aston Martinin mainokselta eikä toimintaelokuvan kohtaukselta.

En tiedä, Spectre on jotenkin tosi vittumainen elokuva katsoa. Se on tosi hyvin kuvattu ja kalliin näköinen, mutta siinäpä ne hyvät puolet oikeastaan ovatkin. Käsikirjoitus on aivan hirveä. Marraskuussa ilmestyvä No Time To Die tulee mitä ilmeisimmin jatkavan hyvin tarkastikin Spectren juonikuvioita. Ihan kuin kiinnostaisi vittuakaan. Elokuvan taakka tulee olemaan suunnaton, ja toivon todella, että No Time To Die onnistuu jotenkin ohittamaan Spectren jälkeen jättämät jämäpaskat mahdollisimman nopeasti ja keskittymään johonkin miellyttävään.



Se oli sitten siinä, huh! Kaikki viralliset Bond-elokuvat vihdoin maratoonattu läpi, joten ehkä lienee aika keskittyä vaihteeksi laadukkaampaan viihteeseen. Tämä oli ehkä työläs, mutta lopulta oikein palkitseva projekti, jonka voisin ihan hyvin tehdä tulevaisuudessa toistekin. Oli oikeastaan tosi hauskaa katsoa nämä nimenomaan aikajärjestyksessä ja huomata, miten sarja on kehittynyt ja kasvanut yli 50 vuoden ajanjaksolla. 24 elokuvan joukkoon mahtuu keskenään hyvinkin erilaisia elokuvia, vaikka toki noin 95% niistä noudattaa hyvinkin selkeitä ja vakiintuneita konventioita. Voin myös suositella tätä urakkaa muillekin, vaikka toki laatu näiden välillä vaihtelee välillä vähän turhankin reippaasti. Jos joku, joka ei olisi koskaan nähnyt ainuttakaan Bondia tulisi kysymään, että mikäs noista nyt kannattaisi katsoa, niin joutuisin lopulta varmaankin vastaamaan: ne kaikki.

Lopuksi vielä täysin objektiivinen ja tieteellisesti todistettu henkilökohtainen rankingini Bond-elokuvista.

The Living Daylights
Casino Royale
Skyfall
The Spy Who Loved Me
From Russia With Love
On Her Majesty’s Secret Service
GoldenEye
Licence to Kill
Goldfinger
Dr. No
You Only Live Twice
For Your Eyes Only
Live and Let Die
A View to a Kill
Moonraker
Thunderball
Quantum of Solace
The World Is Not Enough
Tomorrow Never Dies
Diamonds Are Forever
Spectre
The Man With The Golden Gun
Octopussy
Die Another Day
« Viimeksi muokattu: 09.06.20 - klo:23:20 kirjoittanut Turjake »
<+Cyna> Turjake on resetin paras tyyppi, aattelin mainita
<Tinglemies> välillä en itsekään erota pelaanko personaa vai nussinko törön kaa
<+mm. Detonat, coconuut, Linkkiro> Törö adminiks


ANIME ON PASKAA USKOKAA JO SKYWARD SWORD MYÖS JA DC

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1822 : 14.06.20 - klo:02:09 »
Kiitti törö marathonista!nostan hattua :)

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1823 : 14.06.20 - klo:16:34 »
Olen katsonut elokuvia.

Kuninkaan puhe viittaa sekä Britannian kuninkaan Yrjö kuudennen puhevaikeuksiin, että hänen pitämäänsä radiopuheeseen valtakuntansa julistaessa sodan natsisaksalle. Maltilla etenevässä draamassa änkyttävä monarkki ystävystyy puheterapeuttinsa kanssa. Tästä jää hyvä mieli. 4/5.

Kuninkaan Puheen jatko-osassa Winston Churchill on oikeassa, mutta kukaan ei kuuntele häntä. Se kiukuttaa. Elokuva koostuu ainoastaan ylimalkaisen mahtipontisesta keskustelusta. Rymitys ei toimi, eikä katsojalle näytetä kiistakapulan ytimestä - Normandian maihinnoususta - yhtäkään kohtausta. 2/5

Shazam! on supersankarielokuva pilke silmäkulmassa. Veltto tarina on sympaattisimmillaan, kun lapset pääsevät trikoovoimien kautta toteuttamaan voimafantasiansa. Siisteimmät hahmot ovat 3D-mallinnetut demonit, joiden animoimiseen ei kuitenkaan ole jäänyt varaa, vaan hirviöt lähinnä seisovat paikoillaan tekemättä mitään. 2/5

Spike Leen uusin elokuva Da 5 Bloods tuli vast'ikään suoraan Netflixiin kulkematta lähtöruudun kautta. Vietnamin sodan veteraanit palaavat viidakkoon noutamaan piilottamansa kulta-aarteen. Seikkailu on omalaatuinen ja veikeä, mutta loppua kohden homma lähtee lapasesta ja muuttuu kohellukseksi. 4/5
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

*

Poissa Tingle

  • Paavo
    • Academic Nintendo Club RY
Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1824 : 20.06.20 - klo:17:31 »
Illan elokuva Ensimmäisenä kuussa kertoo Neil Armstrongin avaruusmatkasta kuun pinnalle. Ainoastaan ihmissuhteet ovat avaruussukkulassa kyhjöttämistä tylsempää, joten näistä ainesosistahan piti tehdä leffa. Pääosaa Ryan Goslingia näyttelee suosittu näyttelijä Ryan Gosling. Itse laskeutumiskohtaukset ovat ihan miellyttävää silmäkarkkia, mutta ei kokonaisuus ole välttämättä niiden arvoinen. 2/5.
<Tapza> tinglest on kyl vähän hankala ottaa selvää
<Tapza> se on tollanen saatananmoinen kusipää ja paras tuntemani ihminen, tosi mukava ja aivan perseestä
<Kraidi> tarvitset vieroitusta epätodellisuudesta
<JJJANI> vittu ku paavolle ei voi ees vittuilla ilman et menee ite ihan sekasin
<henuck> olis kyl melkonen auschwitz olla jumissa jossain ovessa/sen takana ja kuunnella ffxiii ja paavon paskalaatikkojuttuja
<Turjake> VITTU TINGLE NYT TURPA KIINNI

Vs: Televisio ja elokuvat
« Vastaus #1825 : 30.06.20 - klo:22:31 »
Katsoin Sinuhe egyptiläisen, vuonna 1954 Amerikan Yhdysvalloissa valmistuneen elokuvan. Kirjasta oltiin leikattu todella paljon juonesta pois, kaikki verinen väkivalta ja kostotarinat oltiin siloiteltu pois ja nekrofilia ja kaikki muut kivat jutut oltiin leikattu ja sen sijaan, että eräs iso juttu oltaisiin jätetty todella selkeästi vihjailluksi, se selostettiin yleisölle täysin kädestä pitäen ja käytettiin siihen viitisen minuuttia ruutuaikaa. Lisäksi pieniksi kristillisiksi viittauksiksi tulkittavissa olevat jutut oltiin vedetty kymmenenteen potenssiin ja tehtiin elokuvan lopetuksesta oikein mukava ja kiva kristillinen opetus. Eli toisin sanoen juuri sitä, mitä voi amerikkalaiselta elokuvalta odottaakin. Ihan siedettävä sovitus tuo tuollaisenaankin oli, mutta lukekaa kirja. Se on tosi hyvä kirja.